Minä jäin tänne

Tänä aamuna saattelin Samin lentokenttäbussille ja menin töihin. Matkalla ajattelin, etten varmaan toivu tästä koskaan. Että elän tulevat kaksi ja puoli kuukautta raskaan masennuksen vallassa, lakkaan syömästä ja nukkumasta enkä pese tukkaani. Elämälläni ei ole enää mitään pohjaa. Sain töissä kovasti myötätuntoa ja oikein hävetti kuinka piristyin niin nopeasti. Työpäivän jälkeen menin kuntosalille viivyttääkseni tyhjään kotiin palaamista. Ja todella, täällä on juuri niin tyhjää ja kurjaa kuin ajattelinkin. Mies loistaa poissaolollaan. Ei ole ruokaa eikä kukaan soita kitaraa tai etsi kapoa lattialta. Eihän sitä täysihoitoa loputtomiin voinut kestääkään. On aika elvyttää omat keittotaidot ja siivota omat sotkut. Aloitin pyyhkimällä pöydät ja sullomalla paperit pois silmistä.

Hain pyykkikorin reunalta unileluksi Samin t-paidan. Sellaisen kerran pidetyn, joka tuoksuu muttei vielä haise. Pari kuukautta eri mantereilla on aikamoinen parisuhdetesti. Toisaalta olen onnellinen, että saan kitua ikävästä. Sehän tarkoittaa, että olen rakastunut, mikä on kuuden ja puolen vuoden avioliiton jälkeen harvinaista herkkua.