Paskan päivän jälkihöyryissä

Tänään siis selvitin asiat esimieheni kanssa. Hän istui vetelänä tuolissaan ja toisteli että kyllä minä ymmärrän että olet vihainen. Olisin minäkin vihainen. Hoidin koko homman surkeasti, en ollenkaan tajunnut että olit käyttänyt niin paljon aikaa siihen työhön. Kun meistä se näytti vaan muutamalta piirrustukselta. Siis että hienojahan ne oli, mutta...

"Ja sitten se toinen ongelma. Voisinko ensi kerralla - ehkä - harkita... siis olisiko mitenkään mahdollista, että keskusteltaisiin asiasta kun... tiedätkös... siis"
"Haluaisit siis, että ensi kerralla kertoisin nätisti mikä on hätänä, ennen kuin ryntään paiskomaan ovia."
"Niin, siis olisi ihan hyvä keskustella..."
"Teille tulee siis tukala olo kun vedän herneet nenään ja osoitan mieltäni"
"(Köh) Aivan"
"Kyllä ensi kerralla voidaan keskustella aikaisemmin. Minulla vaan menee ensin pari tuntia, kun itken, revin tukkaani ja hakkaan päätä seinään"
(esimies nauraa kokeilevasti, ilmeisesti toivoen etten ole ihan tosissani)
"Mutta heti sen jälkeen olen valmis keskustelemaan."
"No hyvä."

Kerroin myös rehellisesti, että haluaisin opiskelemaan elokuva-alaa ensi vuonna, jos rahoitus jonkin ihmeen kautta järjestyy. Mitäpä tuota peittelemään, olen muutenkin ihmisenä läpinäkyvä kuin yksisoluinen mikroskoopin alla. Eikä siitä vielä toistaiseksi ole hirvesti haittaa ollut, yleisen käsityksen mukaan taiteelliset ihmiset nyt ovat vähän kiikunkaakun jokatapauksessa. Olen tottunut siihen, että ihmiset pitävät minua hiukan raakileena, olen samanaikaisesti kiehtova, aito ja vähän pelottava. Mutta isi tietää, että olen oikeasti vain ärhäkkä pikku tyttö.