Kesä tulee!

Viikonloppu oli lämmin, tuoksui jo kesältä. Lauantaina pääsimme kavereiden kyydissä ostoksille Onehungaan, tehtaanmyymälöiden keskittymään, jossa oli tosi halpaa. Ostin Espritistä pellavamekon kympillä. Olisi voinut olla ihan rento iltapäivä, jos ei olisi tarvinnut välttämättä löytää kenkiä illan synttärijuhliin ja vielä lahjaa viemisiksi. Ihmiset voisivat vähän harkita ennen kuin järjestävät hienoja, tönkköjä pukujuhlia. Hirveän stressin sain aikaan, kun ei kenkiä meinannut löytyä. Lahjaa etsittiin vielä seitsemältä illalla kirjakaupasta. Onneksi löytyi yksi siistinnäköinen kopio Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -leffasta.

Illalla hoipuin sitten korkeilla koroilla taksiin ja hienon keskustahotellin ylimmän kerroksen baariin. Kun juhlissa ei ole muuta ohjelmaa kuin hienoissa vaatteissa köpöttelyä ja drinkkien siemailua, sitä osaa arvostaa komeita näköaloja. Oli siellä hienot valaisimetkin, eipä sillä. Yritin keksiä jutun juurta tuttujen seurakuntalaisten kanssa. Että oli tylsää. Sen kerran kun laittautuu toista tuntia ja lähtee ulos iltaa viettämään, sitä vaan miettii että millon täältä vois kohteliaasti liueta. Kun juhlissa ei tarjoiltu mitään suolakeksi/juustopalaa kummempaa, piti lähteä vielä porukalla haukkaamaan iltapalaa puolen yön jälkeen. Juttujen taso laski sitä mukaa kun ilta vanheni yöksi. Dennysin 24/7 dinerissa oli taas se tarjoilija, joka hymyilee valoisasti pienellä palkalla keskellä yötä. Aina jotenkin hävettää, kun miettii miten nuo jaksaa meitä palvella.

Sunnuntaina heräsin liian myöhään, en ehtinyt enää aamukirkkoon enkä kuntosalille. Kirkonmenojen jälkeen lähdimme työkaverini Estherin & miehensä ja kasvattityttärensä luo lounaalle. Etukäteen vähän väsytti ajatus kohteliaisuuksien vaihtamisesta viinilasi kädessä, mutta onneksi hienostelu oli Estherin porukalle aivan vierasta. Ensin käytiin kaupassa ostamassa jotain grillattavaa ja sitten laitettiin ruokaa ja paistateltiin takapihan auringossa (vain vähän, koska otsonikerroksen reikä on juuri nyt päällämme). Kun grillauksen tuoksut alkoivat nousta taivaanlakeen, naapurin puhelias pappa saapui sopivasti parille pihville.

Jäänteet syötettiin kanoille. Niistä toinen oli tavallinen tallukka ja toinen herkkä haaveilija. Haaveilija oli kotoisin jostain muualta, saapui vain yhtenä päivänä aterialle. Sillä on kuulemma tapana karkailla pitkin katuja, parempaa paikkaa etsien. Naapurin pappa tykkäsi meistä niin kovasti, että halusi kutsua omiin grillijuhliinsa. Kiwien grillauskausi on nyt alkumetreillään, edessä jotain kaksisataa lämmintä iltaa takapihoilla pihvejä käännellen. No, tottahan me nyt grillijuhliin tullaan. Alkajaisiksi pappa tarjosi puutarhastaan kassillisen greippejä. Monimutkaisen murhamysteeri-lautapelin jälkeen lähdimme kaikki iltakirkkoon, jossa oli uusien tilojen avajaiset ja Julia Gracen konsertti. Nainen oli niin taitava laulaja, että Sami halusi ostaa kaksi levyä. Toinen työnnettiin naapureille oven alta, terveisin "neighbourhood missionaries".

Sunnuntai-iltana oli sellainen olo, että johan oli sosiaalista elämää. Mietin ihan vakavasti, että voisiko sitä elää näin. Eikös jotkut ihmiset heilu ulkona joka ilta ja viikonloppu? Onhan ihmisiä, jotka kykenevät ylläpitämään valtavaa sosiaalista verkostoa. Jos vaan aika riittäis, haluaisin ainakin sata todella hyvää ystävää. Mitä minä puhun? Ovatko ihmiset sittenkin mielenkiintoisempia kuin uusin teknologia?

PS. Tällä viikolla suosittelemme elokuvaa Thank you for smoking. Ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Rento perjantai

Tänään toimistossa vietettiin kansallista 'Loud shirt' -päivää jonkun kuurojen yhdistyksen tueksi (lähinnä siis henkilökohtaiseksi piristykseksi). Suurin osa saapui töihin mahdollisimman kirkkaanvärisessä paidassa. Asiakaspalvelutiimissä työ käy kai herkästi puuduttavaksi, kun haluavat niin kovasti keksiä teemakekkereitä, teemapäiviä ja muuta tavallisesta poikkeavaa.

Odotin tänään koko päivän uudistamaani organisaatiolehteä painosta, turhaan. Olisin niin halunnut nähdä sen ennen viikonloppua. Muuten koko viikko oli kuin graafikon sadonkorjuun juhlaa - joka päivä vedoksia ja uunituoreita painotuotteita, suurin osa hyvin onnistuneita. Päätimme painaa uusia hauskoja käyntikortteja, joiden kääntöpuolella on erilaisia hienoja valokuvia. Valikoin 20 parasta kuvaa ja jokainen sai valita oman sarjansa sen mukaan, montako sataa korttia tarvitsi. Itse en tarvitse kuin sata käyntikorttia (jos nyt sitäkään ehdin käyttää ennen kuin ehkä lähden opiskelemaan), joten valitsin vain yhden kuvan. Koko häslinki oli sinänsä ihan tarpeeton, mutta ajattelin että kuvien valitsemisella olisi ryhmäyttävä/piristävä vaikutus. Olin oikeassa. Väki innostui kuvista ja niiden valitsemisesta ja toimitusjohtaja tuli henkilökohtaisesti ylistämään ideaa.

Tänään jäi kuntosali väliin, kun kävin työkaverin kanssa kahvilla. Olisin vielä senkin jälkeen mennyt hikoilemaan, mutta Sami soitti ja houkutteli minut vapaalle. Tosin saatuaan minut kotiin, se istuu vieläkin tietokoneensa ääressä ja pitää yhteyttä Suomeen. Lasken mielessäni miten pitkälle olisin ehtinyt tässä ajassa juosta. Olen jäänyt ihan kummalliseen urheilukoukkuun. En ole eläessäni koskaan aikaisemmin treenannut 6-7 päivää viikossa. Silloin kun en viitsi kuntosalille, kävelen 7km töistä kotiin. Huomisaamuna olisi pilatestunti ja sitten voisi taas juosta...

Mies tuli takaisin

Viime yönä en saanut unta, kun Samista ei kuulunut mitään. Lähettelin tekstiviestejä, sähköpostia ja odotin. Ei se nyt niin vaikeaa voi olla lähettää pientä viestiä Amsterdamista. Kaupunki on varmasti pullollaan nettikahviloita (ja muita kahviloita). Lopulta nukahdin ja heräsin vartin yli 11 sunnuntaiaamuna. Aurinko paistoi kirkkaasti ja paljasti pölyn, pyykit ja muut roinat ympäri huonetta. Lauantaina ostamani Grace Kelly -mekko roikkui pyykkitelineestä ja ajattelin, miten se hulmuaisi lepattaisi tuulessa (tai mikä lie ilmavirta lentoasemalla ehkä kävisi) kun seisoisin Samia vastassa keskiviikkoaamuna.

Nousin vuoteesta ja köpöttelin vessaan. Päätin käydä suihkussa. Riisuduin ja suljin vessan oven (miksi teen sen vaikka asun yksin...?). Kuului hiljainen koputus. Avasin vessan oven ja kuuntelin. Oli aivan hiljaista. Suljin vessan oven uudestaan ja taas kuului koputus. Avasin taas oven ja käännyin katsomaan, roikkuiko ovesta jotain ääntä pitävää. Mitä siitä olisi voinut roikkua? Mitä jos joku oli ovella? Mitä jos joku oli naapurin ovella? Mietin hetken, käärin pyyhkeen ympärilleni ja raotin ovea. Käytävässä seisoi mieheni kahden matkalaukun ja rinkan kanssa.

Peruutin keittiöön ja sitten makuuhuoneeseen. En ollut pessyt hampaitani, hiuksiani enkä edes korjannut näköäni minkäänlaisilla linsseillä. Grace Kelly -mekkoni roikkui neitseellisenä pyykkitelineessä ja tiskiallas oli täynnä roinaa. Mietin, että onneksi olemme naimisissa. Muuten mies varmaan juoksisi takaisin tilaamaan hissiä.

Alkujärkytyksen jälkeen laittauduin alkuperäisen suunnitelmani mukaan ja lähdimme kuljeskelemaan hienointa kaupunginosaa kohti. Söimme kallista ruokaa lämmitetyllä terassilla ja vietimme sunnuntaipäivän kierrellen kaupoissa. Sami ei ollut nukkunut kolmeen päivään juuri lainkaan, ja yritimme pysyä liikkeellä iltaan asti että saataisiin unirytmi heti kuntoon. Kävimme iltakirkossa ja nyt se nukkuu tuossa hyvin ansaittua yöunta. On se sitten mukava kun on mies. Se nostaa sisälämpötilaa ainakin kahdella asteella, osaa soittaa kitaraa ja laittaa ruokaa. Mitä minä ilman sitä tekisin? En varmaan pärjäisi kolmea kuukautta yksinäni. En ikinä :)

REDRUM

Leppoisan sairaspäivän jälkeen palasin perjantaina työpaikalle niiskuttamaan. Suureksi yllätyksekseni flunssa ei ollut ollenkaan niin paha kuin pelkäsin. Tänään sen selkä on taittunut, luulen. Ehkä on sittenkin viisasta jäädä kotiin heti kun nenä alkaa vuotaa. Yleensä huhkin töissä ainakin päivän kaksi ja flunssa muuttuu pahemmaksi (sehän rimmaa).

Selkärangattoman oloinen esimieheni oli ilmeisesti miettinyt uutta istumajärjestystä pari päivää. Puolilta päivin istuimme keskustelemaan joulukampanjasta. Hän rykäisi, katsoi tiiviisti jotain kohtaa vastaisella seinällä ja sanoi: "About the new office plan... I think you should move to the empty room. This room is very echoey, it doesn't work as I thought. And you're clearly unhappy." Joskus on siis hyvä olla "clearly unhappy" sen sijaan, että hymyilisi väkihymyä ja näyttelisi hyvin sopeutuvaista. Olen aivan varma, että kuka tahansa uusista avotoimiston asukkaista olisi mieluummin muuttanut tyhjään huoneeseen.

Mielialani nousi kattoon, hypin tasajalkaa ja kannoin tavarani uuteen huoneeseen alle kymmenessä minuutissa. Rachel tuli hakemaan minut lounaalle valtavan 9-kuukautisen mahansa kanssa (T-paidassa, jossa luki Mind the bump). Lounastimme kauniissa puutarhakeskuksessa ja ostin kaksi hienoa, raidallista kasvia uuteen toimistooni. Parasta suljettavan oven lisäksi on ehkä yksi paloautonpunainen seinä, jota vasten pistin työpöytäni. Kun olin saanut kasvini ja tavarani järjestykseen, raahasin työkavereita yksi kerrallaan katsomaan ihanaa toimistoani ja messusin loppupäivän siitä, miten onnellinen olenkaan! Tunnelma silmin nähden keveni ja säikyimmätkin uskalsivat taas puhua minulle kun musta pilvi oli väistynyt pääni päältä.

Luulen, että uusi työhuoneeni (redrum) on toimitusjohtajan tekosia. Hän ilmaantui aamulla työpöytäni eteen ja kysyi, milloin aviomieheni palaa Suomesta. "Keskiviikkona? Ota ainakin kaksi päivää vapaata!" Minä siihen, että tottakai, jos vaan raaskin kun otin jo yhden palkattoman sairapäivän. Mutta Steve ilmoitti järjestävänsä asian, no worries. Yksi vapaapäivä ei kuulemma mitenkään riitä kuulumisten vaihtoon.

Eli nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oma työhuone (isokin vielä) ja saan kaksi päivää palkallista vapaata ihan vaan mieheni kanssa hengaamiseen. En ole kovettanut nahkaani, enkä oppinut pitämään itseäni aisoissa. Ehkä kuljen ihan väärällä asenteella, ehkä minun pitäisi oppia olemaan kuin kaikki muutkin. Mutta juuri nyt en välitä edes yrittää :)