Mitäs tässä

En ole kirjoittanut muutamaan viikkoon mitään, enkä ole siitä yhtään pahoillani. Jos kirjoittaminen tympäisee, mitä sillä itseään kiusaamaan. Olen kuitenkin otettu, että joku Espoossa kaipaa juttujani (Paula?).

Kävimme viime viikonloppuna parin ystävän kanssa rannalla. Piha (paikan nimi) on kuuluisa hurjista aalloistaan ja pelottomista surffaajista, joita kuolee pohjaimun pyörteisiin jatkuvasti. Vähän aikaa sitten vesi vei mennessään kokonaisen intialaisen perheen, joista kukaan tuskin tasapainoili surffilaudalla. Jostain syystä viime sunnuntaina meri oli aivan tyyni.
Vesi oli kuitenkin kylmää, eikä kukaan meistä uinut. Rannan yläpuolellä pörräsi kuitenkin jatkuvasti helikopteri noukkimassa hukkuvia sieluja pitkän köyden päähän. Tuona täydellisen tyynenä iltapäivänä näimme kolme pelastusoperaatiota. Kiipeilimme kallioilla ja löysimme pienen, lähes tyhjän rannan. Söimme eväitä ja katselimme, kun märkäpukuiset lapset lilluivat vedessä. (Kiitos Katrille oheisista valokuvista!)

Tällä viikolla kerroin työpaikalla, että haen filmikouluun opiskelemaan. Ihmiset olivat ihmeen kannustavia, vaikka tämä kaikki tietää heille vaivalloista rekrytointiprosessia ja graafisen suunnittelun tason mahdollista romahtamista (En ole omahyväinen, hyväntekeväisyysjärjestön ei vaan ole helppoa houkutella lahjakkaita tekijöitä). Olisin lähettänyt jo hakemukseni kouluun tällä viikolla, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan. Lähetin todistukseni käännettäväksi (virallisesti leimoineen päivineen) Wellingtoniin ja odotin niitä takaisin koko viikon, mutta mitään ei kuulunut. Myöskään koulusta ei kuulunut mitään, kun pyysin uutta hakupaperia töhrittyäni edellisen. Olisin tietysti voinut sanoa, että se katosi tai jotain muuta 'ei-niin-törttöä', mutta mitäpä minä ajattelin...

Kahden viikon päästä muutamme uuteen asuntoon, joka on kolme kertaa isompi kuin tämänhetkinen. Ja samanhintainen. Muuttoa odotellessa en viitsinyt ostaa uutta kuukauden bussilippua, vaan päätin kävellä töihin ja takaisin, hulppeat 14 kilometriä päivässä. Tähän mennessä se ei ole täysin onnistunut yhtenäkään päivänä. Jos aamulla on hyvä ilma, iltäpäivällä sataa vettä. Torstaiaamuna unohdin sateenvarjoni ja kastuin matkalla alusvaatteita myöten. Palasin nujerrettuna kotiin, vaihdoin vaatteet ja otin bussin, myöhästyen 1,5 tuntia. Iltapäivällä tuuli niin kovasti, että ilmassa lensi puunoksia ja roskapönttöjä. Vaikka tuuli puhalsikin periaatteessa oikeasta suunnasta eli selän takaa, olin viiden kilometrin jälkeen aivan näännyksissä ja hyppäsin bussiin lämmittämään tunnottomia korvanlehtiäni. Ilmeisesti tasapainon ylläpitämiseen menee kuitenkin aikalailla energiaa. Risteyksissä piti ottaa tolpasta kiinni, ettei puhuri työntänyt minua väkisin auton alle. Kaupungissa tuuli yltyi niin kovaksi, että huojuva Skytower jouduttiin sulkemaan. Meidän 11. kerroksen asunnossa kuului hirveä ujellus ja nitinä. Lämmitin kupillisen keittoa, laskin sen pöydälle ja katsoin kuinka pinta lainehti oudosti.

Nyt jaan kanssanne ajatuksen, jota monet ylenkatsovat merkityksettömänä: Kuinka paljon kahvilla käyminen voi vaikuttaa elämänlaatuun. En tarkoita mustan juoman nauttimista sinänsä, vaan kahvilla käymisen rituaalia. En haluaisi kuvitella maailmaa, jossa ei olisi mahdollista kuljeksia lauantaina kaupungilla, päätyä kahvilaan, tilata sokeritonta vaniljalattea rasvattomalla maidolla, vähärasvaista skonssia mansikkahillon kera ja istua lukemaan hiirenkorvaisia naistenlehtiä turhista asioista ja ihmisistä. Vajota syvemmälle nuhjaiseen nojatuoliin ja tuijottaa muita ihmisiä, katsoa kun aviomieheni nielaisee valtavan suklaakakkupalan kolmessa minuutissa ja jutella. Jutella kaikkea maan ja taivaan välillä, pelkäämättä kenenkään ymmärtävän sanaakaan suomen kielestä. Noina hetkinä elämäni jäsentyy pala palalta ja kaikki tuntuu hetken mielekkäämmältä. Saan edelleen parhaat ideani vessanpöntöllä, mutta kahvilassa tunnen kaiken kulkevan kohti järjestystä. Luulen, että olohuoneeksi lavastettu julkinen tila saa aikaan läheisyyden illuusion. Ikäänkuin ihmiset sittenkin olisivat samaa alkuperää, toisistaan vastuussa ja toisiaan varten.

Ehkä ne vain laittavat jotain siihen kahviin. Mene ja tiedä.