Kissa kiitoksella elää, enkä minäkään juuri muuta tarvitse. Kun Paula kehaisi kirjoituksiani, ajattelin että täytyypä päivittää taas blogia. Tapahtumistahan ei ole pulaa, elämäni on muuttunut yhtäkkiä niin hurjaksi härdelliksi, että ihan hirvittäisi sivusta seurata. Kun on kyydissä sitä ei niin huomaa.
Tiistai oli vapaapäivä, jonka käytimme grillaamiseen. Rahan puutteessa ostimme salaattia, kurkkua, maissia ja makkaraa (paprika oli liian kallista). Onneksi vieraat toivat lounaalle mukanaan vaikka sun mitä herkkuja ja simpukoita (kiitos Mari&Mike!) ja illalla saimme veret seisauttavan aterian Katrin ja Brettin luona. Köyhillä on hyvä olla työssäkäyviä ystäviä.
Tänä aamuna luin sähköpostin Lontooseen muuttaneilta ystäviltämme Nikkilta ja Graemelta. Nikkin isä kuoli aivan yhtäkkiä eilen ja he ovat nyt matkalla takaisin Aucklandiin. Tarjouduimme muuttamaan pois asunnosta, jos he haluavat jäädä kotimaahansa. En jaksa huolehtia asuntoasioista tai muustakaan, sillä ei oikein tunnu olevan mitään merkitystä tuon kuolemantapauksen rinnalla. Ajattelin heti, että onpa ihana nähdä taas hyviä ystäviä, vaikka tuntuukin aivan sopimattomalta iloita tällaisesta käänteestä. Itkin marraskuussa, kun he lähtivät. Tajusin, että olisin mieluummin pitänyt ystävät kuin saanut kivan asunnon. Niin se materialismi hellittää otettaan.
Koulupäivä oli tiivis mutta siedettävä. Kuuntelimme tuntikaupalla luentoja ja suunnittelimme ryhmissä tulevaa katuhaastattelua. Pääsen pällistelemään mikrofoni kädessä kameran eteen, mikä on aina hauskaa. Jotenkin kummasti olen päässyt irti siitä 'hävettää, kun ei ole paikallinen aksentti' -ajatuksesta. Jos ei itse tee asiasta numeroa, harva edes viitsii nostaa asiaa esille ihan lyhyellä tapaamisella. Kai sen aksentinkin oppisi, kun kuuntelisi oikein huolella. Tosin suuri osa lähipiiristä puhuu kuka milläkin. Rachel sanoi kerran, että minun englantini kuulostaa 'international boarding school' -kieleltä, jonka jotkut kaverit oppivat opiskellessaan ulkomailla. Sellaista sekavaa yleiskieltä, jolta suomenikin kuulostaa. Maoriopettajaa lainaten: Language is a powerful thing.
Täytyy vielä mainostaa, että meidät (kuten kaikki suomalaiset) on kutsuttu Tarja Halosen cocktail-kutsuille sunnuntaina 18.2. Yritämme löytää Samille puvun kirpputorilta. Naapurit pyysivät meitä samana päivänä krikettiotteluun. En kyllä menisi krikettiä katsomaan muutenkaan, mutta oli kiva vastata, että 'Sorry, but we're been invited to a cocktail party with the president of Finland'. Naapuri vastasi, että 'Hell, ditch the cricket! Can I come, too?'.
6.2.07
10 kuukautta pelkkää elokuvaa
Tiesin, että opiskelu ei olisi täällä sitä, mitä se Suomessa pahimmillaan/parhaimmillaan on: Luennoilla istumista, kahvittelua, kirjastossa aivastelua, tenttejä, lisää kahvittelua... Tästä huolimatta ensimmäinen varsinainen koulupäivä aiheutti aikamoista kuumotusta. Opettajat esittelivät itsensä ja erikoisalansa, käytiin läpi lukukausien sisältö ja koulun turvajärjestelyt. Lukujärjestys paljasti, että virallinen opetus kestää useimpina päivinä iltaseitsemään tai kahdeksaan, melkein joka lauantai on luentoja ja työpajoja ja joka lomaksi on tiedossa projekteja. Viimeisen lukukauden aikana monet opettajatkaan eivät vietä viikonloppuja kotonaan. Yksi typerys nousi seisomaan ja tiedusteli, voisiko opiskelun ohessa tehdä töitä ja mistä niitä kannattaisi hakea. Yrittivät vastata sille nätisti, että jos aikoo töihin, kannattaa jättää opiskelu ihan suosiolla kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Saa nähdä riittääkö se 24 edes näihin opintoihin. Täytyy varmaan jalostaa aivonsa toimimaan puolinopeudella niin saa mahdutettua 48 tuntia kahteenkymmeneenneljään. Vinkkejä otetaan vastaan... ('karsi nukkuminen pois' on vanha juttu, mutta jos on muita ideoita...)
Olen yrittänyt tutustua melkein sataan kurssikaveriini niin paljon kuin olen ehtinyt. Yksi intialainen tyttö on samanikäinen, myös naimisissa ja vaikuttaa aivan mahtavalta tyypiltä. On se kumma, miten samassa elämäntilanteessa olevat tuntuvat heti läheisemmiltä. Mary-kokemuksen jälkeen olen väkisinkin vähän varovainen intialaisten suhteen, mutta päätin olla tuomitsematta koko maata yhden mädän omenan perusteella. Maanantaina meidät myös jaettiin ensimmäisen lukukauden mittaisiin työryhmiin. Rukoilin otsasuoni tykyttäen, ettei ryhmääni tulisi ketään aivan sietämäntä päällepäsmäriä. Jumala oli jälleen hyvä ja antoi ympärilleni seitsemän miellyttävää ihmistä, jotka osasivat sekä kuunnella että puhua. Ohjaajaksi haluavia oli meistä kolme, joten minä lupasin ottaa näyttelijän roolin ensimmäisessä harjoitustyössä. Yksi ryhmäläisistä on jenkeistä ja oli, kuinka ollakaan, kuullut koulusta omalta opinto-ohjaajaltaan Alabamassa. Luulin, ettei kukaan tiedä tästä koulusta ulkomailla, varsinkaan Amerikassa.
Esittelyjen ohessa selvisi myös, että käsikirjoitus&ohjaus -puolelle on tunkua. Halukkaita on noin 40 ja paikkoja 16. Noista halukkaista kaikki eivät ole ihan varmoja valinnastaan ja päätyvät varmaan editoinnin tai tuottamisen puolelle. Silti kilpailu on kovaa, ja ohjaajiksi haikailevilta odotetaan hyviä ideoita ja näyttöä. 16 onnekasta valitaan seuraavan kolmen kuukauden aikana. Olen ideoinut ja kirjoittanut aivan vimmoissani, että saisin jotain aikaiseksi ennen opintojen alkua. Nyt minulla on yksi lyhytleffan käsis ja kokopitkä puolessa välissä (vaikka tarina elääkin koko ajan). Suurin shokkini maanantaina oli dokumenttipuolen opettajan puheenvuoro, jossa se ylisti uutta Babel-nimistä elokuvaa. Kävimme katsomassa sen Samin kanssa ja kuvailisin sitä vuoden suurimmaksi pettymykseksi. Ylipitkä, masentava ja tekotaiteellinen. Ymmärsin kyllä teemat, joista dokumenttinainen pauhasi: Maailman 'pienentyminen', ihmisten vieraantuminen toisistaan, kommunikaatiovaikeudet ja muu maailmantuska jaadajaadajaa... Tämä kaikki on totta, mutta ei se tarkoita sitä, että haluan maksaa 15 dollaria katsellakseni yli kaksi tuntia, kuinka ihmisillä menee koko ajan huonommin. En myöskään ymmärrä, miksi japanilaisen kuuron tytön alapäätä piti erikseen esitellä.
Päätin, että en vahingossakaan ajautusi dokumenttipuolelle tuon naisen vaikutuspiiriin. Elokuvien tehtävä on viihdyttää. On hyvä, jos ne herättävät uusia ajatuksia, mutta vain jos ajatukset ovat rakentavia eivätkä itsetuhoisia. Taiteen nimissä on iät ajat tehty kaikenlaista paskaa, minkäs sille voi. Voihan dokumentin tietysti tehdä mistä aiheesta hyvänsä, jokainen omasta todellisuudestaan. Tämän maailman todellisuus ei ole minun todellisuuttani. Minun henkilökohtainen maailmani on täynnä toivoa, siellä jokainen ihminen on arvokas eikä mikään ole sattumaa. Kaikki se paha mikä meitä vaivaa on jo voitettu, eikä maailmanloppu ole mikään loppu vaan uuden alku. Vaikka ette uskoisi sanaakaan, eikö kuulostakin paljon paremmalta? Haukkukaa naiiviksi, olen silti onnellisempi kuin kukaan teistä :)
Olen yrittänyt tutustua melkein sataan kurssikaveriini niin paljon kuin olen ehtinyt. Yksi intialainen tyttö on samanikäinen, myös naimisissa ja vaikuttaa aivan mahtavalta tyypiltä. On se kumma, miten samassa elämäntilanteessa olevat tuntuvat heti läheisemmiltä. Mary-kokemuksen jälkeen olen väkisinkin vähän varovainen intialaisten suhteen, mutta päätin olla tuomitsematta koko maata yhden mädän omenan perusteella. Maanantaina meidät myös jaettiin ensimmäisen lukukauden mittaisiin työryhmiin. Rukoilin otsasuoni tykyttäen, ettei ryhmääni tulisi ketään aivan sietämäntä päällepäsmäriä. Jumala oli jälleen hyvä ja antoi ympärilleni seitsemän miellyttävää ihmistä, jotka osasivat sekä kuunnella että puhua. Ohjaajaksi haluavia oli meistä kolme, joten minä lupasin ottaa näyttelijän roolin ensimmäisessä harjoitustyössä. Yksi ryhmäläisistä on jenkeistä ja oli, kuinka ollakaan, kuullut koulusta omalta opinto-ohjaajaltaan Alabamassa. Luulin, ettei kukaan tiedä tästä koulusta ulkomailla, varsinkaan Amerikassa.
Esittelyjen ohessa selvisi myös, että käsikirjoitus&ohjaus -puolelle on tunkua. Halukkaita on noin 40 ja paikkoja 16. Noista halukkaista kaikki eivät ole ihan varmoja valinnastaan ja päätyvät varmaan editoinnin tai tuottamisen puolelle. Silti kilpailu on kovaa, ja ohjaajiksi haikailevilta odotetaan hyviä ideoita ja näyttöä. 16 onnekasta valitaan seuraavan kolmen kuukauden aikana. Olen ideoinut ja kirjoittanut aivan vimmoissani, että saisin jotain aikaiseksi ennen opintojen alkua. Nyt minulla on yksi lyhytleffan käsis ja kokopitkä puolessa välissä (vaikka tarina elääkin koko ajan). Suurin shokkini maanantaina oli dokumenttipuolen opettajan puheenvuoro, jossa se ylisti uutta Babel-nimistä elokuvaa. Kävimme katsomassa sen Samin kanssa ja kuvailisin sitä vuoden suurimmaksi pettymykseksi. Ylipitkä, masentava ja tekotaiteellinen. Ymmärsin kyllä teemat, joista dokumenttinainen pauhasi: Maailman 'pienentyminen', ihmisten vieraantuminen toisistaan, kommunikaatiovaikeudet ja muu maailmantuska jaadajaadajaa... Tämä kaikki on totta, mutta ei se tarkoita sitä, että haluan maksaa 15 dollaria katsellakseni yli kaksi tuntia, kuinka ihmisillä menee koko ajan huonommin. En myöskään ymmärrä, miksi japanilaisen kuuron tytön alapäätä piti erikseen esitellä.
Päätin, että en vahingossakaan ajautusi dokumenttipuolelle tuon naisen vaikutuspiiriin. Elokuvien tehtävä on viihdyttää. On hyvä, jos ne herättävät uusia ajatuksia, mutta vain jos ajatukset ovat rakentavia eivätkä itsetuhoisia. Taiteen nimissä on iät ajat tehty kaikenlaista paskaa, minkäs sille voi. Voihan dokumentin tietysti tehdä mistä aiheesta hyvänsä, jokainen omasta todellisuudestaan. Tämän maailman todellisuus ei ole minun todellisuuttani. Minun henkilökohtainen maailmani on täynnä toivoa, siellä jokainen ihminen on arvokas eikä mikään ole sattumaa. Kaikki se paha mikä meitä vaivaa on jo voitettu, eikä maailmanloppu ole mikään loppu vaan uuden alku. Vaikka ette uskoisi sanaakaan, eikö kuulostakin paljon paremmalta? Haukkukaa naiiviksi, olen silti onnellisempi kuin kukaan teistä :)
4.2.07
Ei lähe ajokortti helpolla
Menin tänään tekemään autokoulun teoriatestiä, että saisin paikallisen ajokortin. Olin lukenut oppikirjan, tankannut pääni täyteen paikallisia sääntöjä ja opetellut ulkoa 200 monivalintakysymystä. Kun pääsin paikalle, sain tietää, että päivän testiajat oli myyty loppuun jo kolme tuntia aikaisemmin (vaikka viimeksi sanoivat, ettei aikoja voi etukäteen varata). Työntekijä kertoi, ettei ollut saanut pitää yhtään taukoa ja oli nääntymässä nälkään. Ojensin paperini, maksoin 84 dollaria ja kävimme läpi näkötestin, valokuvan ja allekirjoituksen. Varasin ajan testiin seuraavaksi sunnuntaiksi ja ajattelin, että kai sitä pitää ajaa vielä viikko laittomasti. Sitten kävi ilmi, etten selviä pelkällä teoriatestillä. Koska Suomen ajokorttini on alle kaksi vuotta vanha, pitää läpäistä myös 80 dollarin ajokoe, jonka saa tehdä vasta teoriatestin jälkeen. Todellisuudessa olen ajanut vuodesta 2003, mutta Suomen typerän kaksivaiheisen systeemin mukaan minulla on ollut ajokortti vasta vuodesta 2005, kun viime hetkellä raahauduin siihen kakkosvaiheen arviointiin. Katsoin sen väsyneen, nälkäisen asiakaspalvelijan ilmeetöntä naamaa ja purskahdin itkuun.
Väliaikainen (temporary) ajokortti tarkoittaa kuitenkin hyvin eri asiaa Suomessa ja Uudessa-Seelannissa. Täällä väliaikaisen kortin saa, kun on läpäissyt teoriatestin. Sen jälkeen saa ajaa 'learner' -lätkillä varustetulla autolla, kunhan on aina joku ajokortillinen viereisellä istuimella. Sitten mennään varsinaiseen ajokokeeseen, jonka läpäisemällä saa lopullisen ajokortin. Suomessahan väliaikaisella ajokortilla voi ajaa siinä missä lopullisellakin, ja kahden vuoden sisällä käytävä kakkosvaihe on vain autokoulujen miellyttävä rahastusmahdollisuus. Täytyy ensi viikolla selvittää, jos tällä tiedolla olisi mitään merkitystä. Ehkä Suomesta voisi saada jonkinlaisen lapun sen ensimmäisen ajokortin pätevyydestä tai jotain. Ajokortissakin lukee kaksi eri myöntämispäivää, kahden vuoden välein.
Väliaikainen (temporary) ajokortti tarkoittaa kuitenkin hyvin eri asiaa Suomessa ja Uudessa-Seelannissa. Täällä väliaikaisen kortin saa, kun on läpäissyt teoriatestin. Sen jälkeen saa ajaa 'learner' -lätkillä varustetulla autolla, kunhan on aina joku ajokortillinen viereisellä istuimella. Sitten mennään varsinaiseen ajokokeeseen, jonka läpäisemällä saa lopullisen ajokortin. Suomessahan väliaikaisella ajokortilla voi ajaa siinä missä lopullisellakin, ja kahden vuoden sisällä käytävä kakkosvaihe on vain autokoulujen miellyttävä rahastusmahdollisuus. Täytyy ensi viikolla selvittää, jos tällä tiedolla olisi mitään merkitystä. Ehkä Suomesta voisi saada jonkinlaisen lapun sen ensimmäisen ajokortin pätevyydestä tai jotain. Ajokortissakin lukee kaksi eri myöntämispäivää, kahden vuoden välein.
1.2.07
Sata uutta naamaa
Tänä aamuna sain kokea kaikki autoilun riemut kerralla: Matelevan ruuhkan, reitiltä harhautumisen ja epätoivoisen kartanluvun huoltoaseman pihalla. Saavuin paikalle yli puoli tuntia myöhässä, mikä oli kyllä enemmän kuin suunnittelin. Myöhästyin yhteisestä bussikyydistä rugby-stadionille, joten minua ja kahta muuta myöhästyjää lähdettiin kuskaamaan sinne erikseen. Päivän ohjelma oli enimmäkseen rippileirityylisiä fyysisiä tutustumisleikkejä, tosin ehkä hieman tavallista fyysisempiä. Pahin kaikista (jonka muistan vielä viikon intro-kurssilta) oli se, missä maataan vieri vieressä lattialla, ja yksitellen jokainen kierii siitä toisten päältä. Se on metka tunne, kun 200-kiloinen maori jysähtää naamalle. Yhdeltä tytöltä murtui nilkka, minä sain vain kantapäästä otsaani.
Kun ihmisiä on sata, niihin ei millään ehdi tutustua muutamassa tunnissa. Noin 20 tästä porukasta oli tulossa näyttelijäkoulutukseen, loput filmi- ja tv-puolelle niin kuin minäkin. Näyttelemään päästään kyllä kaikki ensimmäisen puolen vuoden aikana. Saa nähdä, löytääkö itsensä jostain Shortland Streetiltä (paikallinen salkkarit) jos oikein huonosti käy. Ihmiset kyselivät jatkuvasti, aionko näyttelijäksi. On kuulemma sellainen naama. Mikä sellainen naama on? Kuminaama?
Huomenna on tiedossa Maori-teemapäivä. Maori-tanssia (Haka), laulua, puheita, seremonioita ja ruokaa. Päivän aktiviteettina on selvittää omaa sukupuutansa ja tutustua toisiimme sitä kautta. Niin, kauan kauan kauan sitten esi-isäni vaelsivat Mongoliasta Siperian halki. Seurallisimmat yksilöt asettuivat vieri viereen eteläisille lakeuksille ja sekoittuivat turkkilaisiin ynnä muihin tummasilmiin, kun taas sopeutumattomimmat tyypit kapusivat itään ja pohjoiseen. Niin kauas, ettei naapureihin enää ollut näköyhteyttä. Ja siellä se Suomi vieläkin on.
Tänään kävin tähän asti mieleenpainuvimman version 'mistä olet kotoisin' -keskustelusta:
Tyyppi: So where are you from?
Minä: Finland
Tyyppi: Finland? Like the country overseas - Finland?
Minä: Is there another Finland?
Tyyppi: I don't know. Is there another Finland?
Minä: Not that I know
Tyyppi: Well, there you go!
Kun ihmisiä on sata, niihin ei millään ehdi tutustua muutamassa tunnissa. Noin 20 tästä porukasta oli tulossa näyttelijäkoulutukseen, loput filmi- ja tv-puolelle niin kuin minäkin. Näyttelemään päästään kyllä kaikki ensimmäisen puolen vuoden aikana. Saa nähdä, löytääkö itsensä jostain Shortland Streetiltä (paikallinen salkkarit) jos oikein huonosti käy. Ihmiset kyselivät jatkuvasti, aionko näyttelijäksi. On kuulemma sellainen naama. Mikä sellainen naama on? Kuminaama?
Huomenna on tiedossa Maori-teemapäivä. Maori-tanssia (Haka), laulua, puheita, seremonioita ja ruokaa. Päivän aktiviteettina on selvittää omaa sukupuutansa ja tutustua toisiimme sitä kautta. Niin, kauan kauan kauan sitten esi-isäni vaelsivat Mongoliasta Siperian halki. Seurallisimmat yksilöt asettuivat vieri viereen eteläisille lakeuksille ja sekoittuivat turkkilaisiin ynnä muihin tummasilmiin, kun taas sopeutumattomimmat tyypit kapusivat itään ja pohjoiseen. Niin kauas, ettei naapureihin enää ollut näköyhteyttä. Ja siellä se Suomi vieläkin on.
Tänään kävin tähän asti mieleenpainuvimman version 'mistä olet kotoisin' -keskustelusta:
Tyyppi: So where are you from?
Minä: Finland
Tyyppi: Finland? Like the country overseas - Finland?
Minä: Is there another Finland?
Tyyppi: I don't know. Is there another Finland?
Minä: Not that I know
Tyyppi: Well, there you go!
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)