Tiesin, että opiskelu ei olisi täällä sitä, mitä se Suomessa pahimmillaan/parhaimmillaan on: Luennoilla istumista, kahvittelua, kirjastossa aivastelua, tenttejä, lisää kahvittelua... Tästä huolimatta ensimmäinen varsinainen koulupäivä aiheutti aikamoista kuumotusta. Opettajat esittelivät itsensä ja erikoisalansa, käytiin läpi lukukausien sisältö ja koulun turvajärjestelyt. Lukujärjestys paljasti, että virallinen opetus kestää useimpina päivinä iltaseitsemään tai kahdeksaan, melkein joka lauantai on luentoja ja työpajoja ja joka lomaksi on tiedossa projekteja. Viimeisen lukukauden aikana monet opettajatkaan eivät vietä viikonloppuja kotonaan. Yksi typerys nousi seisomaan ja tiedusteli, voisiko opiskelun ohessa tehdä töitä ja mistä niitä kannattaisi hakea. Yrittivät vastata sille nätisti, että jos aikoo töihin, kannattaa jättää opiskelu ihan suosiolla kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Saa nähdä riittääkö se 24 edes näihin opintoihin. Täytyy varmaan jalostaa aivonsa toimimaan puolinopeudella niin saa mahdutettua 48 tuntia kahteenkymmeneenneljään. Vinkkejä otetaan vastaan... ('karsi nukkuminen pois' on vanha juttu, mutta jos on muita ideoita...)
Olen yrittänyt tutustua melkein sataan kurssikaveriini niin paljon kuin olen ehtinyt. Yksi intialainen tyttö on samanikäinen, myös naimisissa ja vaikuttaa aivan mahtavalta tyypiltä. On se kumma, miten samassa elämäntilanteessa olevat tuntuvat heti läheisemmiltä. Mary-kokemuksen jälkeen olen väkisinkin vähän varovainen intialaisten suhteen, mutta päätin olla tuomitsematta koko maata yhden mädän omenan perusteella. Maanantaina meidät myös jaettiin ensimmäisen lukukauden mittaisiin työryhmiin. Rukoilin otsasuoni tykyttäen, ettei ryhmääni tulisi ketään aivan sietämäntä päällepäsmäriä. Jumala oli jälleen hyvä ja antoi ympärilleni seitsemän miellyttävää ihmistä, jotka osasivat sekä kuunnella että puhua. Ohjaajaksi haluavia oli meistä kolme, joten minä lupasin ottaa näyttelijän roolin ensimmäisessä harjoitustyössä. Yksi ryhmäläisistä on jenkeistä ja oli, kuinka ollakaan, kuullut koulusta omalta opinto-ohjaajaltaan Alabamassa. Luulin, ettei kukaan tiedä tästä koulusta ulkomailla, varsinkaan Amerikassa.
Esittelyjen ohessa selvisi myös, että käsikirjoitus&ohjaus -puolelle on tunkua. Halukkaita on noin 40 ja paikkoja 16. Noista halukkaista kaikki eivät ole ihan varmoja valinnastaan ja päätyvät varmaan editoinnin tai tuottamisen puolelle. Silti kilpailu on kovaa, ja ohjaajiksi haikailevilta odotetaan hyviä ideoita ja näyttöä. 16 onnekasta valitaan seuraavan kolmen kuukauden aikana. Olen ideoinut ja kirjoittanut aivan vimmoissani, että saisin jotain aikaiseksi ennen opintojen alkua. Nyt minulla on yksi lyhytleffan käsis ja kokopitkä puolessa välissä (vaikka tarina elääkin koko ajan). Suurin shokkini maanantaina oli dokumenttipuolen opettajan puheenvuoro, jossa se ylisti uutta Babel-nimistä elokuvaa. Kävimme katsomassa sen Samin kanssa ja kuvailisin sitä vuoden suurimmaksi pettymykseksi. Ylipitkä, masentava ja tekotaiteellinen. Ymmärsin kyllä teemat, joista dokumenttinainen pauhasi: Maailman 'pienentyminen', ihmisten vieraantuminen toisistaan, kommunikaatiovaikeudet ja muu maailmantuska jaadajaadajaa... Tämä kaikki on totta, mutta ei se tarkoita sitä, että haluan maksaa 15 dollaria katsellakseni yli kaksi tuntia, kuinka ihmisillä menee koko ajan huonommin. En myöskään ymmärrä, miksi japanilaisen kuuron tytön alapäätä piti erikseen esitellä.
Päätin, että en vahingossakaan ajautusi dokumenttipuolelle tuon naisen vaikutuspiiriin. Elokuvien tehtävä on viihdyttää. On hyvä, jos ne herättävät uusia ajatuksia, mutta vain jos ajatukset ovat rakentavia eivätkä itsetuhoisia. Taiteen nimissä on iät ajat tehty kaikenlaista paskaa, minkäs sille voi. Voihan dokumentin tietysti tehdä mistä aiheesta hyvänsä, jokainen omasta todellisuudestaan. Tämän maailman todellisuus ei ole minun todellisuuttani. Minun henkilökohtainen maailmani on täynnä toivoa, siellä jokainen ihminen on arvokas eikä mikään ole sattumaa. Kaikki se paha mikä meitä vaivaa on jo voitettu, eikä maailmanloppu ole mikään loppu vaan uuden alku. Vaikka ette uskoisi sanaakaan, eikö kuulostakin paljon paremmalta? Haukkukaa naiiviksi, olen silti onnellisempi kuin kukaan teistä :)
No comments :
Post a Comment