Sinkkuelämä on tylsää

Illat ovat sitten tympeitä kun on itsekseen. Jos haluaa nähdä ihmisiä, pitäisi jaksaa soitella ympäriinsä ja laittaa kengät jalkaan ja poistua asunnosta. Just kun on saanut sisälämpötilan mukavasti yli 20 asteen. Kun on käynyt kuntosalilla ja laittanut ruokaa, syönyt ja vetänyt yöpuvun päälle. Kun on niin myöhä, ettei enää viitsi ryhtyä mihinkään, mutta niin aikaista ettei vielä nukuta. Lukea voisi, mutta jostain syystä tympäisee englanninkielinen kirjallisuus (muutakaan nyt ei ole), kun siinä ei ole samanlaisia sävyjä kuin äidinkielessä.

Kahdessa ja puolessa kuukaudessa ei ehdi luoda itselleen tiivistä sinkkuverkostoa jokapäiväiseksi tueksi (onko sinkuilla ylipäätään sellaista?). Kahdessa ja puolessa kuukaudessa ehtii juuri pitkästyä.

Tänään vein töihin itse leipomiani ruisleipäsiä. Yritin viikon verran tehdä sitä taikinajuurta, mutta ei se ikinä kuohunut joten lisäsin hiivaa ja paistoin leivänlätyt sunnuntaina. Ajattelin, että kukaan ei uskaltaisi niitä maistaa mutta otin kuitenkin mukaan. Oli Rachelin läksiäiset ja pöytä notkui kakkuja ja kakkuja (kun ei täällä ole pullaa). Mutta 20 minuutissa kaikki ruisleivät oli syöty ja seniorit olivat löytäneet myös keittiöön jättämäni pari ylimääräistä, jotka ajattelin omiksi eväiksi. Kakusta oli puolet jäljellä vielä iltapäivälläkin. Onneksi jätin muutaman palan kotiin itselleni. Ei oikeastaan haittaa yhtään, ettei se ollut kovin hapanta. Ruis on hyvää.

Viimeisimpiä edesottamuksia

Tapahtui edellisessä jaksossa: Opiskelin viikon elokuva-alaa ja innostuin siitä lisää. Lähetin oleskelulupahakemukset ja väliaikaisen työluvan hakemukset kaikkine liitteineen ja lippulappuineen. Ryhdyin laskemaan päiviä siihen, kunnes nykyinen työlupani umpeutuu ja joudun lopettamaan työnteon (tai mikä todennäköisempää, ryhtymään vapaaehtoiseksi). Vietin hiljaisen viikonlopun, kävelin kaukaisempaan markettiin ostamaan ruisjauhoja ja lupasin taas itselleni liikkua enemmän seuraavalla viikolla.

Tällä viikolla olen heilunut kuin heinämies. Tiistai-iltana juoksin jumpasta suoraan kirkolle pyörittelemään 500 lihapullaa köyhille perheille, keskiviikkona leivoin karjalanpiirakoita ja tänään tein töitä seitsemään asti illalla vain istuakseni sen jälkeen bussipysäkillä 25 minuuttia ja bussissa toisen mokoman. En muista mitä tein maanantaina - varmaan pesin pyykkiä kun se kerran roikkuu tuossa telineessä. Korealainen ystäväni Hisu (oikeesti Heesook) piti minulle seuraa kun tein karjalanpiirakoita. Hisun kielitaito ei ole mikään raudanluja, joten kommunikaatiomme perustuu lähinnä saman sukupolven kulttuurista riippumattomaan kollektiiviseen kokemuskenttään (täyttä harhaa). Piirakoista tuli ihan hyviä, vaikka en laittanut puuroon tarpeeksi suolaa. Vein lihomisen pelossa kaikki ylimääräiset tänään työpaikalle. Becs kaatoi valkeana nauhana suolaa päälle ja kehui hyväksi.

Tänään vaikutti siltä, että oleskelulupahakemus on nytkähtänyt eteenpäin. Aamupäivällä alakerran tytöt kertoivat, että joku oli soitellut Immigration-virastosta ja kysellyt työsuhteestani. Iltapäivällä sama ihminen soitti vielä minulle, ja pyysi toimittamaan lisätietoja sisaruksista. Sanoi että mitä nopeammin toimin, sitä pikemmin saadaan hakemus käsiteltyä. No, minä vedin henkeä ja kaivoin sukulaisten numerot esiin toiselta sim-kortilta. Herätin anopin aamukuudelta kesämökillä. Se juoksi suoraan sängystä alasti pihalle kun ei ollut kenttää. En tiedä, miksi edes harkitsin soittavani Samille, joka ei muista edes kummipoikansa syntymäpäivää. Anoppi kun osaa lastensa syntymäajat, puolisot ja toiset nimet unissaankin, ja lisäksi tietysti rajattoman määrän oheistarinoita ja kuulumisia. Mutta päästin appivanhukset takaisin nukkumaan ja lähetin pyydetyn word-dokkarin intialaiselle maahanmuuttovirkailijalle.

Kun olen ruisjauhon makuun päässyt, päätin tehdä myös ruisleipää. Aloitin tiistaina kuusi päivää kestävän bakteerinkasvatuksen, jonka seurauksena en tarvitse hiivaa taikinajuuren avuksi. Tänään jauhokimppu tuoksahti jo kirpeän happamalle (aika perverssi haju itse asiassa), kuten ohjeen mukaan kuuluikin, ja laitoin sen jääkaappiin. Huomenna siihen saisi sitten sekoittaa piimää, en vain ole vielä keksinyt millä sen korvaisin. Ehkä joku muukin hapanmaitotuote käy?

Huomenna tapaan serkun kaverin siskon ja pääsen puhumaan suomea! Uuden-Seelannin näkökulmasta serkun kaverin sisko on käytännössä samaa perhettä, Suomessa ei varmaan oltaisi koskaan tavattu. Tervetuloa Aucklandiin joka tapauksessa! Uuden-Seelannin näkökulmasta kaikki suomalaiset myös näyttävät sisaruksilta tai muuten olevan samaa perhettä (aina kun valokuvia näyttää niin sanovat samaa). Kuinkahan ämpäripäistä kansaa me muuten oikeasti ollaan? Onko ihan tervettä, ettei koko suvussa ole kuin suomalaisia niin pitkälle kuin historiaa jaksaa kaivella... On ikäänkuin puhdasverisiä geenivirheitä.

Filmifestarit

Halusin vain sanoa, että kävin lauantai-iltana ensimmäistä kertaa yksin elokuvissa. Ostin ihan itse lipun itselleni ja istuin siellä nuorisolaumojen seassa ihan itsekseni. Eikä yhtään haitannut, oli nimittäin mainio elokuva (Science of Sleep). Täällä on menossa Aucklandin filmifestarit ja olisi paljon kiinnostavia leffoja jos raaskisi käydä katsomassa. Tuo ranskalainen surrealistinen komedia (sama ohjaaja kuin Eternal Sunshine of the Spotless Mind) oli listani kärjessä, joten päätin nähdä sen vaikka kukaan ei lähtisi mukaan.

Nyt käyn nukkumaan.

Privilege of youth

Viikon kestävä tutustumiskurssi elokuvantekoon alkaa olla loppupuolella. Enimmäkseen on tuntunut siltä kuin olisi palannut lukioon tai muinoisille lastenleireille. Suurin osa osallistujista on kirkasotsaisia 17-19 -vuotiaita, joille iskä on maksanut kurssimaksun ja kivan auton jolla pääsee paikan päälle. Nuoret sitten harjoittelevat elokuvantekoa viikon verran ja miettivät, lähtisikö sitä ihan kunnolla opiskelemaan ylppäreiden jälkeen. Ensimmäiset pari päivää uiskentelin teinien seassa kuin kala vedessä. Minähän näytän edelleen raikkaalta ja reippaalta lukiolaiselta. Jossain vaiheessa todellinen ikäni ja juureva elämänkokemukseni kuitenkin paljastui ja olen saanut liudan nuoria ihailijoita. Olen myös tutustunut hyvin sulkeutuneen oloiseen 23-vuotiaaseen matemaatikkonaiseen, joka haluaa kouluttautua elokuva-alalle kunhan on saanut väitöskirjansa valmiiksi (!).

Filmijuttujen kanssa puuhastelu on ollut mukavaa. Kävimme maanantaina tekemässä katuhaastatteluita, tiistaina harjoittelimme esiintymistä kameran edessä ja tänään editoimme maanantain haastattelut. Kameralle puhuminen ei ole helppoa. Tuijottaa herkeämättä mustaa lasisilmää ja kuvitella puhuvansa hyvälle ystävälle. Useimmille iskee tarve nostaa joka lauseen viimeinen sana oktaavia korkeammaksi ja yskäillä luonnottomasti. Sydämeni hakkasi niin kovaa että pää tuntui tutisevan, mutta jostain syystä huomasin pystyväni siihen. Ehkä vaivuin transsiin tai keskittymiseni sai ajan hidastumaan, mutta huomasin puhuvani rauhallisella ja luonnollisella äänellä. Tunsin puhuvani mustasilmäiselle ystävälle. Harjoituksen tarkoituksena oli samalla kertoa itsestään, kunnes ohjaaja katkaisi vuodatuksen näyttämällä merkkiä. Puhuin ja puhuin. Kerroin elämästäni ja matkastani Uuteen-Seelantiin. Mietin, puuttuuko minulta jokin normaali suojelumekanismi, joka estää ihmisiä lörpöttämästä koko elämäänsä tv-kameran edessä. Mietin, miksi minun on niin helppo olla avoin. Onko sekin vain harjoiteltu tapa kohdata maailma, tarkoituksena hämmentää ihmiset riisumaan oma suojakerroksensa. Lopulta ohjaaja huusi thank you. Teinien "My name's David and I've always been passionate about film" -esittelyt kestivät keskimäärin minuutin ja minua nauratti oma esiintymiseni.

Tiistaina sain tietää, että minun täytyy hakea oleskeuluvan lisäksi nopeasti väliaikaista työlupaa, että voin jatkaa työntekoa tämän kuukauden jälkeen. Ähräsin vielä yhden hakemuksen valmiiksi liitteineen ja pällisköine passikuvineen. Perjantaina olen päättänyt postittaa viiden sentin paksuuteen paisuneen nivaskan ja rukoilla parasta. Please do the same!

Eläköön hösläävä Uusi-Seelanti!

Flunssan niska alkaa taittua. Pystyn jo hengittämään nenän kautta, eikä enää väsytä niin valtavasti. Olen viettänyt neljä iltaa putkeen itsekseni kotona ja alkaa tämä yökkäreissä nyhjääminen kyllästyttää. Katsoin juuri Maailmojen sota -spektaakkelin ja seuraavaksi ajattelin lukea kirjaa. Vaihtoehtojahan riittää.

Työpaikalla meno on muuttunut aivan vallattomaksi. Kaikki alkoi noin neljä viikkoa sitten, kun markkinointitiimin piti olla päivystämässä puhelimia, että alakerran puhelinvaihteen tytöt pääsivät yhdessä syömään. Vekkuli Andrew jätti tietenkin tytöille soittopyyntöjä kuten Mr Lion (eläintarhan puhelinnumero). Tytöt antoivat takaisin rakentamalla Andrew:n työpöydän ympärille eläintarhan polkuineen ja leijonankuvineen. Jonkin ajan päästä oli työntekijöiden virkistyspäivä. Tilasin lounaalla jälkiruoaksi jäätelön, jonka nimi oli "Real Italian kiss". Toisiaan lietsovat Andrew ja Sonia saivat päähänsä raahata pizzerian pelästyneen näköisen työntekijän antamaan minulle ruokalistan lupaaman suukon. Suukkoa en saanut, mutta mies suostui valokuvaan, joka myöhemmin kertoi kaiken tilanteen tönkköydestä. Tapauksen muistaen päätimme Rachelin kanssa luoda Andrew:lle (28-vuotiaalle ikisinkulle) oman internet-deittiprofiilin ("Ruggedly handsome hyperactive hopeless romantic. Looking for pretty girls with lots of patience"). Löysimme riemastuttavan kenopäisen valokuvan usean vuoden (ja kilon) takaa ja tulostimme tietysti koko esityksen muiden ihasteltavaksi.

Jotenkin edelliseen villitykseen liittyen, copywriter Caleb varasti tänään koko toimiston keksipaketit ja kätki ne viheliäisen hankalaan paikkaan. Kun keksejä ei alkanut löytyä, Natalie vohki Calebin auton avaimet ja parkkeerasi toyotan uudestaan läheisen moskeijan takapihalle. Iltaan mennessä keksit tietääkseni löytyivät, mutta saa nähdä mitä työpaikalla huomenna tapahtuu. Hetkittäin pelkään, ettei kukaan meistä ehdi hauskanpidolta tehdä töitään. Mutta vain hetkittäin.

Huomisaamuksi järjestin itselleni pitkät aamukahvit. En saa millään keskityttyä toimiston hulinassa yrityslehden uudistamiseen, joten voin hyvällä syyllä istua aamupäivän kirjakaupan kahvilassa tutkimassa erilaisia aikakauslehtiä ja niiden taittoa. Täällä on kivaa. Suomessa otin itseni ja elämäni jotenkin hirmu vakavasti. Onneksi tämä tehottomuuden, grillijuhlien, huonojen palkkojen ja kahvitaukojen maa pelasti minut liialta piponkiristykseltä. Leipä ei ole aina tuoretta, bussi ei aina tule ja vettäkin sataa vähän väliä, mutta mikään ei ole niin justiinsa.

Hyvää tarkoittava luova

My Personal Dna Report
Tein tänä aamuna persoonallisuustestin. Tulos on niin mairitteleva, että täytyy julkaista.

Dedä on dukossa

Viime viikon 12 ylityötuntia kävivät voimille ja sain flunssan. Väsyttää ihan kamalasti. Aamulla olo oli sen verran hyvä, että lähdin töihin. Ostin matkalla kurkkupastilleja ja pehmeitä nenäliinoja. Eikä mitä tahansa rättejä, näissä on kuulkaa aloe veraa ja E-vitamiinia. En kyllä ymmärrä, miten vitamiini mahtaa siirtyä paperikuiduista kehooni. Ellen sitten raasta nenää ihan vereslihalle, mikä olisi vaikea toteuttaa näin pehmeillä liinoilla.

Annoin perjantaina Rachelille Tyttö sinä ole tähti -leffan lainaan. Kielimuurista huolimatta elokuva meni ihan hyvin perille. Katsottiin Samin kanssa se englanninkielisen tekstityksen kanssa aikaisemmin ja totesin että ei ollut häävi käännös. Puolet hyvistä vitseistä ja 100% kaksimielisyyksistä oli jätetty kääntämättä. Kaikesta huolimatta Rachelia nauratti kovasti se kohta, missä siivooja-Mäkynen raahattiin neuvottelupöydän ääreen.

Lauantaina kävin kampaajalla. Paikallinen parturi ja eteläafrikkalainen värjäysekspertti puunasivat tukkani kimpussa kolme tuntia ja vartin. Käsittely maksoi huomattavasti enemmän kuin taannoiset saappaani (joista muuten alkavat jo pohja irrota), eikä kukaan lähipiiristä ole vielä todistetusti huomannut minussa mitään muutosta. Sami antoi holtittoman rahanmenon anteeksi kovin helposti, johtuen ehkä kaipuun vääristämästä arvostelukyvystään. Yleisesti ottaen rahanmeno on kyllä vähentynyt huomattavasti, kun tekee ruokaostoksia vain itselleen. Syön lähinnä weetabixia (kyllä, sitä saa täältäkin), maustamatonta jugurttia ja banaania. Tänään lämmitin oikein vihanneksia ja kalapihvejä pannulla... Harmitti niin kun en voinut flunssassa mennä kirkolle meidän pienryhmän tapaamiseen. Tällä viikolla oli nimittäin suklaanmaisteluilta. Mutta mitä tuosta, makuhermoni ovat joka tapauksessa liman peitossa.

Siitä asti kun Sami lähti Suomeen, minua on seurannut pahan / pilaantuneen ruoan kirous. Yhden valmisvoileivän välissä oli pilaantunutta tomaattia, falafelin ympärillä oli homeinen sämpylä ja Campbell'sin valmiskeitto maistui oudolle. Ensi lauantaina pääsen toivottavasti syömään hyvin. Päätin lähteä seurakunnan väen kanssa aidolle teppanyaki -illalliselle japanilaiseen ravintolaan. Siellä pääsee seuraamaan ruoan valmistusta, kuumia pannuja ja veistä heiluttelevia samuraita. Tai jotain sellaista :) Onpahan ainakin tuoretta.