Eläköön hösläävä Uusi-Seelanti!

Flunssan niska alkaa taittua. Pystyn jo hengittämään nenän kautta, eikä enää väsytä niin valtavasti. Olen viettänyt neljä iltaa putkeen itsekseni kotona ja alkaa tämä yökkäreissä nyhjääminen kyllästyttää. Katsoin juuri Maailmojen sota -spektaakkelin ja seuraavaksi ajattelin lukea kirjaa. Vaihtoehtojahan riittää.

Työpaikalla meno on muuttunut aivan vallattomaksi. Kaikki alkoi noin neljä viikkoa sitten, kun markkinointitiimin piti olla päivystämässä puhelimia, että alakerran puhelinvaihteen tytöt pääsivät yhdessä syömään. Vekkuli Andrew jätti tietenkin tytöille soittopyyntöjä kuten Mr Lion (eläintarhan puhelinnumero). Tytöt antoivat takaisin rakentamalla Andrew:n työpöydän ympärille eläintarhan polkuineen ja leijonankuvineen. Jonkin ajan päästä oli työntekijöiden virkistyspäivä. Tilasin lounaalla jälkiruoaksi jäätelön, jonka nimi oli "Real Italian kiss". Toisiaan lietsovat Andrew ja Sonia saivat päähänsä raahata pizzerian pelästyneen näköisen työntekijän antamaan minulle ruokalistan lupaaman suukon. Suukkoa en saanut, mutta mies suostui valokuvaan, joka myöhemmin kertoi kaiken tilanteen tönkköydestä. Tapauksen muistaen päätimme Rachelin kanssa luoda Andrew:lle (28-vuotiaalle ikisinkulle) oman internet-deittiprofiilin ("Ruggedly handsome hyperactive hopeless romantic. Looking for pretty girls with lots of patience"). Löysimme riemastuttavan kenopäisen valokuvan usean vuoden (ja kilon) takaa ja tulostimme tietysti koko esityksen muiden ihasteltavaksi.

Jotenkin edelliseen villitykseen liittyen, copywriter Caleb varasti tänään koko toimiston keksipaketit ja kätki ne viheliäisen hankalaan paikkaan. Kun keksejä ei alkanut löytyä, Natalie vohki Calebin auton avaimet ja parkkeerasi toyotan uudestaan läheisen moskeijan takapihalle. Iltaan mennessä keksit tietääkseni löytyivät, mutta saa nähdä mitä työpaikalla huomenna tapahtuu. Hetkittäin pelkään, ettei kukaan meistä ehdi hauskanpidolta tehdä töitään. Mutta vain hetkittäin.

Huomisaamuksi järjestin itselleni pitkät aamukahvit. En saa millään keskityttyä toimiston hulinassa yrityslehden uudistamiseen, joten voin hyvällä syyllä istua aamupäivän kirjakaupan kahvilassa tutkimassa erilaisia aikakauslehtiä ja niiden taittoa. Täällä on kivaa. Suomessa otin itseni ja elämäni jotenkin hirmu vakavasti. Onneksi tämä tehottomuuden, grillijuhlien, huonojen palkkojen ja kahvitaukojen maa pelasti minut liialta piponkiristykseltä. Leipä ei ole aina tuoretta, bussi ei aina tule ja vettäkin sataa vähän väliä, mutta mikään ei ole niin justiinsa.