Jotain pitäis tehdä

Koko alkuloman on päässä takonut, että jotain pitäisi saada aikaan. Järjestin itseni töihin loman loppuajaksi, mutta eihän se nyt ole vielä mitään. Varsinkin kun työ on sitä samaa vanhaa. Pitäisi saada oma lyhytelokuva työn alle heti, kun kuvausvälineet ovat kasassa. Pari päivää sitten kirjoitin 6-7 minuutin käsikirjoituksen. Hioin sitä toista päivää ja luetin Petrinalle. Se halusi tuottajaksi, mutta vetäytyi sitten pois kun sai viikoksi töitä jostain tv-kanavalta. Masennuin ainakin puoleksi päiväksi, mutta päätin sitten ettei se ole ainoa tuottaja maan päällä. Soitin Julielle, joka on minua pari vuotta vanhempi ja yksi koulun parhaista tuotantopuolen ihmisistä. Julie luki käsikirjoitukseni ja innostui kovasti. Alustava kuvausaikataulu venyy kyllä viikonlopuille loman jälkeen, mutta ainakin valmistelut päästään aloittamaan saman tien. Ensi maanantaina tapaan Julien ja seuraavana viikonloppuna koko kuvausryhmän. Juliella on yhteyksiä näyttelijöihin koulun ulkopuolella, joten samat tutut harrastelijat eivät ehkä pääse pilaamaan tätä tuotantoa.

Suurin osa opiskelijoista yrittää Petrinan lailla päästä tv-kanaville työharjoitteluun loman ajaksi. Jotkut pääsevät, minä en edes yrittänyt. Pitäisi varmaan korjata asennettaan, mutta jotenkin sitä kysyy itseltään: Miksi tekisin palkatonta työtä paikassa, johon en haluaisi edes palkalliseksi, jos voin tehdä palkallista työtä paikassa, johon en halua... palkalliseksi? Ei kai tv-työ todellisuudessa niin ällöttävää ole kuin minun mielikuvituksessani. Mutta jos kurssin nimestä olisi otettu 'film' pois, en olisi lähtenyt opiskelemaan. Olen liian vanha hortoilemaan harhareiteillä. Haluan tehdä elokuvia ja siinä se. Päättelin, että parasta mitä nyt voin tehdä on tuottaa omia lyhytelokuvia, puskea niitä festivaaleille ja hakea rahoitusta aina isompiin projekteihin. Haluaisin kyllä työkokemusta jättimäisestä elokuvatuotannosta, ja siksi yritän hioa art director -taitojani, joilla voin tunkea assistentiksi seuraavaan 'lord of the ringsiin'. Aika näyttää miten typerä tämä tie on...

Sami huutelee aamupalalle. Kello on kohta varttia vaille kaksitoista. Pitäisi käydä suihkussa ja vaihtaa yövaatteet johonkin muuhun. Eilen ompelin isosta sari-kankaasta itselleni paitaa. Pitää laittaa kuva siitä ja villakangasmekosta pian tänne blogiin, niin äiti näkee mitä olen saanut aikaan :)

Kolmen viikon musta aukko

Kuvassa olen minä tänä iltana. En ole varmaan koskaan julkaissut mitään noin tuoretta ja tarpeetonta. Mulla alkaa huomenna kolmen viikon loma. Samilla on vielä viikko koulua, joten saan pyöritellä sukkia jaloissani yksin kylmässä asunnossa. On hirveä hinku tehdä jotain mielekästä. Käytin lähes koko päivän erilaisten filmiaiheisten nettisivujen selailuun. Löysin aika monta mielenkiintoista, vielä paikallisiakin. Nyt kun vielä jostain tupsahtaisi kuvausryhmä tekemään kanssani jotain hauskaa. Jez on sukuloimassa, joten sen, Garyn ja Daven kanssa ei päästä tekemään mitään vielä viikkoon. Mutta eipä ole jenkeistä tilattu mikserikään vielä täällä, eikä ole mikrofonia. Jotain äänetöntä voisi tietysti kuvata...

Vietimme Brettin ja Katrin kanssa eilen juhannusta. Kun keskiyön aurinkoa ei täällä näy ja on muutenkin kylmää ja sateista, halusin välttämättä yhdistää juhannukseen joulunvieton. Hankimme pikku lahjoja, ripustimme jouluvalot ja söimme itsemme ähkyiksi. Tuli ihan joulutunnelma, juhannuksen kanssa oli vähän niin ja näin. En edes tiedä mitä juhannuksena kuuluisi syödä, jos uusia perunoita ja silliä ei ole saatavilla. Oli meillä kermakakkua ja ruisleipää.

Kello on jo kohta yksi yöllä ja sami uurastaa vieläkin kouluhommiensa kimpussa. Sillä on joku koe huomenna. Mulla on vihdoin ompelukone, käytetty ja halpa mutta tosi laadukas. Rupesin tekemään itselleni villakankaista mekkoa, joka valmistuu heti kun saan jostain vetoketjun. On mahtavaa kun voi taas ommella mitä mieleen juolahtaa ja tietysti tehdä pukuja omiin kuvauksiin. Taidepuolen opettaja on kuulemma huolissaan siitä, ettei sivuaineesta ole minulle riittävästi haastetta. Se on ihan oikeassa, joten lupauduin ensi lukukauden aikana huolehtimaan puvustushuoneen sisällöstä. Sanoin, että haluan ompelemaan jotain enkä vain valitsemaan muovilaatikoita ja hengareita. Ärsyttää, kun käyttävät meitä ilmaisena työvoimana. Jos tekee sellaista mitä jo osaa, voisi saman tien saada palkkaa, sen sijaan että maksaa opiskelusta.

Huomenna aloitan uuden elämän. Käyn kuntosalilla, kommunikoin ihmisten kanssa, luen Raamattua, kirjoitan lyhytelokuvan käsikirjoitusta ja syön vain hedelmiä. Mahani ei toimi vieläkään kunnolla, eikä hedelmäkuuri varmaan auta mitään. Viikon päästä tuttu lääkäri palaa lomilta ja pääsen poistattamaan käsivarsipattini ja valittamaan mahavaivoista. Kunpa ei olisi mitään valittamista siinä vaiheessa!

Sisuskalut sekaisin

Olen ollut jo kaksi päivää poissa koulusta. Maanantaina alkoivat omituiset mahavaivat. Joka kerta kun söin jotain, mahaa alkoi polttaa kamalasti. Tiistai-iltana tärisin kylmissäni kahden peiton alla ja pelkäsin nielaista palastakaan ettei suusta nousisi lieskat. Ei ole kuumemittaria, mutta Sami väitti että otsani oli lämmin. Keskiviikkona jätin siis menemättä kouluun. Olisin ollut stylist-vuorossa, joka käytännössä tarkoittaa aina samaa samojen ihmisten meikkaamista, kun meikkaajia ei ole koskaan tarpeeksi. Tänään jätin toisen meikkausvuoron väliin. Vähän hävettää kun olen yleensä niin tunnollinen. Tiistai-iltana harkitsin lääkärillä käymistä ja googletin vaivojani kahdella kielellä. Tulin siihen tulokseen, että minulla on viruspohjainen gastritis - vatsaflunssa, johon lääkäri suuressa viisaudessaan voisi määrätä lepoa ja nesteiden nauttimista. Lääkärin sana olisi ehkä painanut enemmän kuin omani, koska en ole pysytellyt aivan sängyn pohjalla päivääkään.

Lääkärillä käyminen olisikin ollut hankalampi juttu. Koska en ole vielä hakenut paikallista 'kela-korttia' (community service card), en saa opiskelija-alennusta vakituisesta lääkärikeskuksestani. Kortin hakeminen taas on vaivalloista - täytyy lähettää seitsemänsivuinen lomake, passit ja muita dokumentteja Wellingtoniin. Lomakkeesta pitäisi ilmetä viime vuoden tulot ja se, että olemme riittävän köyhiä alennuskortin haltijoiksi. Täytin paperit ja jätin ne tuohon pöydälle pyörimään. Kysyin asiaa koululta ja selvisi, että saisin alennushinnat automaattisesti toisesta lääkärikeskuksessa, jonka kanssa heillä on sopimus. Soitin sinne, mutta en saanut aikaa. Myöhemmin tajusin, että jos siirrän kirjani toiseen lääkärikeskukseen, en saa koskaan pattia poistatettua käsivarrestani. Ensimmäinen poistokerta jätti aivan samankokoisen patin ja lupasivat yrittää uudestaan ilmaiseksi. Kunhan vain saisin ajan varattua. Että on hankalaa.

Tänään mahaan ei sattunut enää kuin hetkittäin ruokailun jälkeen. Onneksi kuukautiset alkoivat, että saattoi sitten sattua yhtä aikaa joka puolelle. Miten sitä osaisi elää ilman kipua? Eihän elämässä olisi mitään sisältöä! Vaikka olen vanha ja raihnainen, yritin koko päivän keksiä ideoita ja lopulta ryhdyin kirjoittamaan yhtä seuraavan kauden käsikirjoituksista. Tänään sain sähköpostilla myös listat käytössä olevista näyttelijöistä. Näyttelijäpuolen ihmiset olivat ilmeisesti käyneet vähiin, kun puolet näyttelijöistä oli meidän FTV:n harrastelijoita. Löysin oman nimeni kahteen kertaan. En saisi sanoa tätä, mutta näytteleminen on hauskaa ja helppoa verrattuna ohjaamiseen (ei kun se on prosessi, raastava prosessi!!!) Vaikeinta on puhua englantia täysin sujuvasti ja muistaa pitkät rimpsut vuorosanoja. Eläytyminen on psyykkisesti raskasta, mutta kun siihen kerran heittäytyy niin sillähän pääsee. Eipäs... ylivoimaisesti vaikeinta on näytellä huonon käsikirjoituksen pohjalta. Tuntuu pahalta sanoa vuorosanoja, jotka ovat ilmeisiä, typeriä ja tarpeettomia. Ja niitähän opiskelijaprojekteissa riittää.

Mietin tänään, miksi ystävystyn koulussa helpommin poikien kuin tyttöjen kanssa (vai pitäisikö niitä kutsua miehiksi ja naisiksi?). Jezin teorian mukaan vaikutan välillä vähän kylmältä, koska olen kylmästä maasta. Niinpä tietysti, joten naiset kavahtavat kylmyyttäni ja pitävät etäisyyttä. Luulen, että suurin syy on lopulta tarjonnassa. Naispuoliset ovat vähemmistöä, ei ole mistä valita. 18-vuotiaat elävät niin omassa maailmassaan, puhuvat oudoista bändeistä, muodista ja huumeista. Onneksi on Petrina ja pari muuta vanhempaa minun lisäksi.

Tänä viikonloppuna sisko valmistuu maisteriksi. Nyt olen virallisesti perheeni huonoiten koulutettu jäsen. Luuseri, joka ei ole käynyt yliopistolla kuin kahvilla ja vessassa :) Mahtavat onnittelut siskolle!

Elämä haisee :)

Lueskelin muiden ihmisten blogeja ja totesin, että olen kiinnostunut vain henkilökohtaisista asioista. Minua ärsyttää jostain syystä kaikenlainen sivistäminen. Jos haluan laajentaa yleistietoani, surffailen Wikipediaan. Eipä ihme että yleistietoni useasta aiheesta on säälittävällä tasolla. Siitä tuli mieleen päivittää oma epäsäännöllinen lootani. Epämukavan henkilökohtaisilla asioilla tietenkin.

Tänään oli lauantai, teknisesti se loppui jo 40 minuuttia sitten mutta en ole vielä valmis sunnuntaihin. Kävin päivällä koulussa käsikirjoitusluennolla. Nelituntisen session sisällöstä suurin osa oli kertausta. Tiedän nyt monia termejä vailla suomenkielistä vastinetta: Foreshadowing, payoff, reversal, dramatic irony... Jos joskus palaan Suomeen, joudun käymään jonkun kolmen kuukauden kielikurssin. Tänään meidän piti jokaisen kirjoittaa yksi elokuvahahmo ja sitten pareissa keksiä, miten kaksi hahmoa voisi kohdata ja mitä siitä seuraisi. Parikseni määrättiin ranskalainen sukupuolenvaihdoksen läpikäynyt 50-kymppinen 'mies', joka puhuu aika huonoa englantia. Saimme kuitenkin tarinan aikaan, eikä tyyppi ollut läheskään niin hankala kuin aikaisemmin. Sillä on tapana hermostua suunnattomasti, jos joku ei ymmärrä sen englantia. Minä ymmärrän sitä varmaan kaikkein huonoimmin, joten haaste oli melkoinen. Mikä h-kirjaimessa on niin vaikeaa? Jez ähräsi viereeni istumaan ja loukkaantui kun siirryin yhden penkin sivumpaan. Kysyi että haiseeko hän pahalle vai mitä. En vieläkään ymmärrä paikallisia, minä vain yritän pitää etäisyyttä kun nenä vuotaa ja flunssani on tiukassa taistelukunnossa. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin se haisee vähän sellaiselle vanhalle varastolle. Vähän mädälle. Jos ei olisi niin kiva kaveri, pysyttelisin vakituiseen loitolla.

Yritämme jezin ja parin muun luokkakaverin kanssa perustaa pientä työryhmää komediasarjan tuottamista varten. Ei siitä mikään Monty Python tule, mutta enpä ole siitä koskaan niin tykännytkään (ja nyt tulee paskaa niskaan...). No, 'ministy of silly walks' ja muutama muu sketsi on loistava, Life of Brian ei vaan jaksanut kiinnostaa. Joku raja pienellä budjetillakin. Sami sai juuri Flying Circus -kokoelman synttärilahjaksi Markus Kävelijältä ja sitä on joutunut katsomaan ehkä vähän yli tarpeen. Luulen, että se alkaa jo vaikuttaa siihen mitä itse kirjoitan. Ihan kuin meidän koulusta löytyisi joku John Cleese niitä rooleja tekemään.

Koulussa pitäisi tuottaa yhä enemmän tekstiä, ideoita ja valmiita käsikirjoituksia. Pysyypähän jonkinlainen rutiini yllä, ei ole mitään kynnystä suoltaa tekstiä. Ihanaa, että on vielä yksi vapaapäivä ennen kuin on taas maanantai ja kaiken maailman studio show't koulussa alkavat. Mulla ei ole juuri muuta virkaa kuin meikata ja pukea esiintyjiä. Mikään ei ole tylsempää. Olen miettinyt, että pitäisi jättää koko ns. taide-sivuaine ja keskittyä käsikirjoittamaan. Olisi ehkä puolen prosentin mahdollisuus päästä oikeasti tekemään sitä koulun päätyttyä. Jos taidehomman jättäisi, saisi ehkä mahdollisuuksiaan parannettua puoli prosenttia kun olisi enemmän aikaa kirjoittaa. Mistä sitä elämänsä suuntaa tietää vaikka kuinka säätäisi?

Samin synttärit

Samin synttäreiden teemana oli vanhuus. Pyysin vieraita pukeutumaan vanhuksiksi, Sami etsi meille vanhaa musiikkia ja minä leivoin karjalanpiirakoita. Vanhusteeman mukaisesti karkkia tarjottiin tietysti lääkerasioista. Kakun haimme juustokakkukaupasta, vaikkei siinä mitään vanhanaikaista sinänsä ollut, Sami vain tykkää juustokakuista (vanhuksen oikut...). Lavasteiksi hankin käsinvirkattuja torkkupeittoja ja pöytäliinoja. Löysimme Samin kanssa oikein pappa- ja mummomaiset asut ja olimme tietysti ainoat omituisissa kamppeissa. Vain Drew ilmaantui paikalle teema-asussa, 50-luvun hienossa puvussa, hatussa ja henkseleissä kanniskellen luukahvaista kävelykeppiä. Onneksi meillä oli pahanhajuista harmaata hiussuihketta yli oman tarpeen.

Juhlapaikka oli pienehkö ravintola Ponsonbyssä. Sieltä sai ilmaiseksi varata yksityisen huoneen, tuoda omat ruoat, pelit ja jopa stereot ja LCD-näytön. Lupasimme välttää Hollywood-elokuvia, joten illan ohjelmassa oli Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä. Vieraita oli lopulta vain seitsemän, joista viisi viihtyi koko illan. Pelasimme pokeria parinkympin yhteispanoksella. 2-dollarin kaupasta sai vielä oikean näköisiä pelimerkkejä, joilla kalistelimme näyttävästi. Puoliltaöin lähdimme jatkoille Katrin ja Brettin luo ja jostain syystä katsoimme TV'stä purjehdusta.

Viereisessä kuvassa poseeraamme Samin kanssa vanhusvaatteissamme. Tukkasuihkeen tulos on vähän epämääräinen. Illan edetessä väri muuttui hopeasta sinivihreäksi. 70-lukulainen samettimekko, jonka ostin kirppikseltä vanhusvaatteekseni, on ollut ihanan lämmin yöasu. Se on vähän liian tiukka, mutta 15-asteen sisälämpötiloissa sitä pukee päälleen melkein mitä vaan. Sami naureskelee isolle jättivadelman näköiselle pipolleni, jota käytän välillä vuoteessakin. Kun vain olisi jokin vaate kylmän nenän suojaksi.

Tässä kuvassa Drew poseeraa hienossa hatussaan. Taustalla kävelijä-Markus. Sami väitti olleensa tyytyväinen juhliin. Minulla ei ole mitään pitkää onnistumisten sarjaa juhlien järjestäjänä, joten olen hyvin tyytyväinen, että puolet kutsutuista saapui paikalle ja ihmisillä oli edes hetkittäin hauskaa. En tiedä miten pitkälle juhlien järjestäjä on vastuussa ihmisten viihtymisestä. Ei kai sitä toisten puolesta voi hauskaa pitää.

Tänään on kuningattaren syntymäpäivä, eli vapaa maanantai. Huomenna taas takaisin kouluun. Kävimme tänä iltana Mexican Cafe'ssa kuuntelemassa livemusiikkia ja syömässä fajitoja. Ihmiset tanssivat taitavasti salsaa pienellä lattialla. Huomenna Sami hakee meidän uuden editointikoneen SupeCheap computersilta. Meillä alkaa olla kohta kaikki laitteet kasassa, että päästään tekemään omaa ohjelmaa. Yritän kirjoittaa sketsejä ja lyhytfilmin käsikirjoitusta, että olisi jotain mitä tehdä. Saa nyt nähdä mitä siitä tulee. Jos ryhtyy liikaa arvostelemaan tässä vaihessa, ei saa mitään aikaan. Olen päättänyt vain tuottaa niin paljon materiaalia kuin pystyn ja työstää sitten eteenpäin, mikäli siellä on joukossa jotain sen arvoista.

Loppuun vielä summanmutikassa valittu muisto vuosien takaa: Suomen Raamattuopistolla leijui usein iltapäivällä leivonnan tuoksu, kun keittiössä tehtiin pullaa. Kun sitten tuli iltapäiväkahvien aika, tarjolla oli aina kuivaa, hilseilevää pakkasesta sulatettua pullaa. Kysyin kerran keittiöstä, miksei sitä tarjoiltu tuoreena. Sanoivat, että tuoretta pullaa ei riittäisi kaikille kun miehen kuitenkin ottaisivat kymmenen per nenä. Pirskatin miehet! Pulla kuuluu joka tapauksessa tarjoilla tuoreena, sama se saavatko kaikki osansa. Eihän kristinuskoon mikään tasajako kuulu. Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viisi leipää riittää armeijalle. Koko pullatouhu haiskahtikin kommunismille.