Jälkeen Facebookin - jFb

Tajusin tänään, että Facebook-tilin dellaamisesta on jo yli kaksi viikkoa. En pääsisi enää takaisin. Ajatus herättää hienoista haikeutta, samalla tavalla kuin se, kun huomaa joka viikko ostamansa tuotteen pakkauksen uudistuneen. Elämä on täynnä rutiineja, jotka jatkuvasti muuttuvat. Ilman Facebookia elämisestä on nyt tullut rutiinia, jota en ajattele juurikaan.

Onko mikään siis muuttunut? Ensisijaisesti tuntuu, että keskittymiskykyni on parantunut. Olen viime päivinä tehnyt Mindfulness-aiheisia töitä, e-bookia ja sen sellaista, ja ajatunut miettimään omaa kykyäni elää hetkessä. Mitä Mindfulness muuten on suomeksi? En osaa kääntää sitä edes useiden väliviivojen avulla. En ole vielä niin pitkällä, että osaisin suhtautua joka asiaan neutraalin havainnoivasti, ilman asennevammoja. Facebookin jälkeisenä aikakautena olen kuitenkin huomannut pysyväni kauemmin yhden ajatuksen tai tehtävän parissa. Olin aivan unohtanut miltä tuntuu, kun jokin ongelma alkaa kuumentaa aivoja. Aiemmin olisin varmaan klikannut itseni ajanhaaskuun pariin hyvissä ajoin ennen kuin savu alkaa nousta. Nyt tuntuu, että jos pysyn koneella, ei ole pakopaikkaa. Nousen jaloittelemaan, teen kupin teetä, venyttelen. Ilmeisesti alitajuntani jatkaa kuitenkin ongelman parissa, koska työ pian etenee. Siinä missä Facebook antoi aivoilleni satoja uusia virikkeitä ja katkaisi työnteon, teekupillinen ei vaadi juuri lainkaan aivokapasiteettia.

Sähköposti tuntuu isommalta häiriötekijältä kuin ennen ja yritän rajoittaa sen kliksuttelua päivän aikana. Puhelinta pidän milloin missäkin, harvoin tarkoituksella, eikä siinä useimmiten ole virtaa. Jos suunta jatkuu, erakoidun varmaan jollekin pienelle saarelle ennen kuin täytän 40. Onneksi on vielä perhe, ja mies joka jaksaa selittää, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu. Jostain syystä nämä välikäden kautta tulevat päivitykset eivät tunnu samalta. Toisen ihmisen jaot ja tykkäykset eivät aiheuta dopamiinipyrskäyksiä niin kuin ne pienet punaiset pallerot omassa profiilissa.

Huono vaihtokauppa?

Ei ihme että sosiaalinen media addiktoi. Olen itse ollut koko elämäni se kissa, joka elää kiitoksella. Kaipaan palautetta tekemisistäni, erityisesti luovista sellaisista. Sosiaalinen media tarjoaa juuri niitä pieniä taputuksia ja huomionosoituksia, mutta samalla pirstaloi mieleni ja saa minut jahtaamaan toisarvoisia asioita. Jos tyydyn niihin pieniin tykkäyksiin, voin tuhrata loppuikäni räätälöiden hauskoja päivityksiä, juuri Facebookiin sopivaa materiaalia. Voin kerätä kaikki pienet punaiset pallerot, pyytää kiinnittämään ne hautakiveeni: "Tuhansia kertoja tykätty." Mutta todellisuudessa olisin vain uhrannut elämäni siihen, että kirjoitan palkatta mahdollisimman hauskoja tai mielenkiintoisia lauseita, josta hyötyy arveluttava ja rahanahne pörssiyhtiö. Olisin uhrannut elämäni siihen, että opin ilmaisemaan itseäni juuri Facebookin sanelemassa formaatissa ja tuottamaan sisältöä, joka ei ole käyttökelpoista missään muualla. Sisältöä, jota en lopulta edes omista.

Olen ymmärtänyt, etteivät ihmiset enää lue blogeja tai varsinkaan kommentoi niitä. Keskustelua käydään vain sosiaalisessa mediassa. Facebookilla on siis toistaiseksi sekä lukijoiden että keskustelun monopoli. Jos haluan viestiä omilla ehdoillani, saan viestiä yksin. Tällä hetkellä se sopii minulle hyvin. Bloggaaminen tuntuu päiväkirjan kirjoittamiselta. Se on ihana tapa jäsennellä ajatuksia ilman häiriöitä tai painetta kommentoida päivän uutisaiheita, joista kuulen suodatettuja pätkiä lähinnä Samin kautta. Dennis Quaid hajosi leikisti kuvauspaikalla. Oli se hauskaa. On niin paljon sellaista, mistä minun ei loppujen lopuksi tarvitse tietää. Dylan Moranin sanoin: "I'm alive, today, what could be more current than that?"