Mummille

Sain tänään tiedon että mummi, viimeinen isovanhemmistani, oli kuollut. En ehtinyt koskaan tuntea isäni vanhempia. Äidin isä eli ukki oli kiehtova hahmo, niin erilainen kuin vanhempani. Kommunisti. Kauppias. Mies, jolla oli aina asiaa Karpolle. Mummi oli se tutuin ja läheisin. Vieraiden seurassa joskus jäykkä ja ujo, mutta perheen kesken kuin tasaisesti pulputtava perkolaattori, jonka juttelusta tuli turvallinen olo vaikkei sanoja olisi kuunnellutkaan.

Osan jutuista osasin ulkoa, ne olivat tarinoita saman kadun varrella asuneista ihmisistä, joille kävi sodassa hyvin ja huonommin. Mummi eteni talo kerrallaan kuin Google Street View ja kävi järjestelmällisesti läpi jokaisen perheen henkilökohtaisen historian. Mummi oli sukupolvea, joka opetteli asioita ulkoa. Jopa kalenterin nimipäivät oli hyvä tallentaa omalle kovalevylle. “Helmikuu: Riitta, Aamu, Valo…” Ehkä edes painetun sanan saatavuuteen ei voinut sodan kokeneena luottaa. Jokuhan olisi voinut varastaa sen kalenterin.

Meitä hemmoteltiin mummolassa. Pääsimme mummin kanssa uimahalliin, Halpahalliin ja Ekamarkettiin. Mummi osti meille banaaneja ja kaakaota, vaikka ei omien sanojensa mukaan oikein ymmärtänyt näitä uusia hupatuksia. Kotiin lähtiessä mummi antoi rahaa. Seteli oli rullalla, piilossa kämmenen sisällä ja vaihtoi omistajaa oven suussa, juuri ennen lähtöä. Summat olivat pieniä, mutta tuntuivat lapsena isoilta. Koko tilanteessa oli juhlallisen luvaton tuntu. Normaali puheensorina vaihtui matalaksi supatukseksi ja seteli piti piilottaa nopeasti taskun pohjalle. Mummin taloudessa rahaa ei pyöritelty pöydällä, päivänvalossa.

Mummin mökki (yhtä lailla ukin mökki, mutta jostain syystä nimi vakiintui) oli koko suvun kesäpaikka, jonka vaatimattoman koon tajusin vasta aikuisena. Lapsena se oli oikea kesän ihmemaa, peltojen keskellä seisova punainen tupa, aitta, sauna ja tekolampi, joka oli kaivettu savimaahan juuri uimista rakastavaa mummia varten. Mummi kasvatti mansikoita ja teki mansikkakiisseliä. Me siskon kanssa ylistimme kiisselin möykkyjä, ne olivat suurta herkkua. Meni aika kauan ennen kuin tajusin, miksi mummi suhtautui niin ristiriitaisesti kehuihin.

Kerran olin mummin kanssa ostoksilla, kun joku kärkäs rouva huomautti hänen etuilleen jonossa hedelmien punnitusvaa’alle. Tämä oli tietenkin täysi vahinko. En eläissäni nähnyt mummin etuilleen missään tilanteessa. Mummi päästi ilmoille vuolaan ryöpyn anteeksipyyntöjä ja käytti koko kotimatkan asian käsittelyyn. “Enhän minä mittään tarkottanu… enhän minä ymmärtäny…”. Minusta tuntui aina niin kuin mummi ei olisi ihan uskaltanut ottaa haltuun hänelle kuuluvaa tilaa, edes silloin kun jonotti ihan oikealla paikalla. Kun mummi tuli käymään, hän söi kaapin perältä kuivat leivänkannikat, vaikka tuorettakin olisi ollut. Ettei mitään menisi hukkaan.

Toisaalta mummi vaikutti osaansa tyytyväiseltä. Jopa viimeisinä vuosinaan, alzheimerin heikentämänä, mummi ei kuulemma valittanut. Lapsena ihmettelin, ettei mummi valittanut ulkonäöstään, niin kuin lähes kaikki muut tuntemani naiset. Roteva nainen, jolla oli pitkät kädet, varmaan vesisankojen kannosta venyneet. Mummi istui puoli tuntia taloyhtiön saunassa, taputteli peilissä näkyviä punaisia poskiaan ja hymyili. “Kylläpä on nyt mummin iho ku nuorella tytöllä!”. Kun me nuoret tytöt väänsimme hiuksiamme täydelliselle nutturalle, mummi kysyi “Eikö se riitä että tukka on toisesta päästä kiinni?”

Viimeisen kerran kun näin mummia, alzheimer oli jo niin pitkällä, ettei mummi enää tunnistanut. Hän kertoi kuitenkin minulle ylpeänä lapsenlapsestaan, joka asuu Uudessa-Seelannissa. Karttapallokin piti hakea ja näyttää, missä Uusi-Seelanti on. Yritin epätoivoisesti sanoa “Mummi se olen minä, Enni”. Vasta myöhemmin ymmärsin, että se hetki oli tavallaan pieni lahja. Sain ensimmäistä kertaa kuulla, miten innostuneesti mummi puhui minusta muille sukulaisille.

Ukin kommunismissa ei ollut tilaa kristinuskolle, mutta mummi oli kristitty. Uskonasioista ei kiistelty, ainakaan meidän läsnäollessa. Mummi kuunteli jumalanpalvelusta radiosta hiljaisella volyymillä ja ukki katsoi Karpoa. Mummin luona kaksi täysin ristiriitaista maailmankatsomusta saattoivat elää rinnakkain sulassa sovussa. Lapsena tämä oli minulle suuri mysteeri, ja yritin kysellä ukilta mielestäni vaikeita kysymyksiä. Mutta ukki oli oppinut välttämään tulenherkät aiheet ja sivuutti minut tyynen päättäväisesti, varmaan vuosikausien kokemuksella.

Muistan vieläkin elävästi mummin ja ukin hääkuvan. Pyöreäpäiset nuoret, molemmat mustissa vaatteissa ja vakavina. Kuvan, jonka ottamisen jälkeen ukki joutui takaisin sotaan. Mummin silmät ovat suuret. Niissä on jännitystä, ehkä vähän pelkoa. Puku näyttää epämukavalta. Mietin, miltä mummi näyttää nyt, kun alzheimeria ei enää ole, ei vanhuutta eikä vaivoja. On se alkuperäinen Martta, joka oli kerran suurisilmäinen nuori tyttö. Taivaassa on varmasti paljon ihmettelemistä. Nähdään siellä sitten, mummi!