Pukehina on kaunis, unenomainen rantakylä. Sen ainoa tie, kylänraitti, on monta kilometriä pitkä. Molemmilla puolilla siintää meri. Kylässä on yksi kauppa, jonka nimi on The Store ja yksi kahvila-ravintola, jonka nimi on Hippy Pipi. Vai oliko se Pipi Hippie. Täällä viihtyisi varmasti pidempäänkin, jos netti toimisi. Näin kauas sivistyksestä se saadaan vain satelliitin avulla ja verkon vahvuus tuntuu olevan kiinni säistä, koneen asennosta ja käänteisesti siitä, miten kovasti sitä tarvittaisiin. Haaveeni halvasta maapalasta sivistyksen tuolla puolen saattaa olla juuri tässä mielessä epärealistinen. Teemme ihan kaiken netissä. Siellä ovat sähköpostit, asiakkaat, valokuvat ja fontit. Siellä on Netflix. Siellä ovat Toggl, Drive, Dropbox, Cloud ja ties mitkä tarvekalut. Siellä on Google-niminen lääkäri, jolle ei tarvitse varata aikaa. Jos netti toimii, kaikki toimii.
En edes jaksa haikailla niitä aikoja, jolloin asiat toimivat ilman nettiä. En voi kuitenkaan yksinäni muuttaa 80-luvulle. Miten pitäisin yhteyttä tulevaisuuteen ilman nettiä? Luotan vain siihen, että siinä vaiheessa jos/kun meillä on varaa ostaa maapala korvesta, joku on jo vetänyt sinne kuitukaapelin. Kävimme eilen Te Pukessa tapaamassa koodaajaa, jonka kanssa teemme täällä hommia. Sillä oli netti ja valtava farmi hortensiaviljelmineen. Kun koodaushommia on vähemmän, Cam ajaa traktoria läheisellä kiivitarhalla. Täällä ihmiset elävät niitä unelmia, joista me vain puhumme. Tosin meidän unelmiin ei Samin vaatimuksesta kuulu pankkilainaa, mikä ehkä selittää niiden todeksi elämisen hankaluutta. Täällä on kuitenkin mukava fiilistellä, minkälaista se voisi olla. Leikkiä sitä leikkiä, missä valitsen joka kadunpätkältä sen talon, jossa haluaisin asua. Se ei yleensä ole suurin tai kallein. Samalla tavalla kuin lamput ovat auton silmät, ovet ja ikkunat antavat talolle kasvot. Jotkut talot näyttävät torjuvilta, jotkut tylsämielisiltä, jotkut väsyneiltä. Parhaat hymyilevät.
No comments :
Post a Comment