Kahden vuoden flunssattoman putken jälkeen poimin koneesta mukaani superviruksen. Ensimmäinen puolitoista viikkoa Suomessa (ja nyt Tallinnassa) on mennyt niistämiseen ja liman yskimiseen. Pahimmillaan tauti vei äänen ja puhumisesta piti pitää taukoa pari päivää. Kurkku ei ollut erityisen kipeä, joten äänen puuttuminen tahtoi aina välillä unohtua. Tuntuu tosi oudolta avata suunsa ja huomata, ettei sieltä tule kuin pihinää.
Tämä maailmankolkka tuntuu pitkän poissaolon jälkeen oudon kuivalta. Aivan kuin olisin vieläkin lentokoneessa. Iho kuivaa, huulet rohtuvat ja kurkkua jatkuvasti kuivaa, vaikka tauti on jo parantumaan päin. Onko mahdollista, että elimistöni on ehtinyt tottua korkeampaan ilmankosteuteen enkä enää selviä pohjolassa? Onko tämä lopullista? Vain metsässä, saunassa ja ilmankostuttimen äärellä ilma tuntuu hetken normaalilta.
Odotan innolla, miltä Eesti ja Suomi näyttävät kun flunssa hellittää. Unettomaan on enää vajaa viikko ja kerrankin tiimi ja vastuunkantajat (en minä) ovat sitä luokkaa, etteivät järjestelyt ole aivan levällään. Näinhän tätä olisi aina pitänyt tehdä, riittävällä työvoimalla ja realistisilla työpanoksilla.
Taudin takia Tallinnasta ei ole ehtinyt vielä nauttimaan. Kaksi vuotta ole muistellut niitä katuja ja kahviloita, joita viime kerralla (3 kk reissulla) löysimme. Ja ihanaan kesäyliopistokurssikaveriinkin (eikö suomi ole hieno kieli?) pitäisi ottaa yhteyttä.
No comments :
Post a Comment