Uneton48-elokuvat on taas näytetty teattereissa ja tuomaroitu - tosin tuomaroinnin tulokset ovat vielä hatun alla. Tässä välissä käväisimme Tampereella näyttämässä Plevnassa sen maanosan elokuvia sekä Kiikoisissa Samin isän maalaisidyllissä.
Töitä olisi vaikka muille jakaa, mutta en jaa kun olen niin paska delegoimaan. Yritämme saada tässä viikon aikana valmisteltua Unettoman finaalia, pystytettyä yhdet nettisivut ja sen sellaista. Ilman lastenhoitorutiineja tämä on jatkuvaa köydenvetoa siitä, kumpi hoitaa ja kumpi "saa" tehdä töitä. En tiedä, miksi työaika on palkinto lastenhoitoajasta eikä toisinpäin. Ehkä siksi että Lukas on niin täynnä energiaa, että jotkut design-hommat tuntuvat sen päälle venyttelyltä. Lämpimässä saunassa. Juoksulenkin jälkeen.
Tänä iltana nukutimme poikaa yläparvella noin puolitoista tuntia. Välillä kävin siellä makoilemassa sen kanssa, välillä piti laulaa Sinistä unta, välillä se lauloi itse omin sanoin ja harjasi mun tukkaa. Sitten sänky muuttui taas trampoliiniksi, piti saada vettä, piti päästä vessan, tyynyt ja peitot tippui jne. Siinä vaiheessa kun yläpetin kälätys loppui, olin itsekin jo valmis sammumaan. Mutta älä mitä, silloinhan meidän työaika vasta virallisesti alkaa!
On se hyvä että omaa lasta rakastaa niin rajattomasti ja järjenvastaisesti. Muutenhan tää kaikki olis ihan kauheeta. Aina kun kuvailee jollekin lapsettomalle elämää lapsen kanssa, se kuulostaa omiinkin korviin tosi rankalta. Siis sellaselta, mikä varmaan pistää miettimään lasten saamisen / hankkimisen järkevyyttä. Kun ei niitä hienoja juttuja tai sitä äititunnetta voi tai kehtaa tai osaa oikein kuvailla. Ne kuulostaa suussa siirappiselta. Niille ei ole suomenkielessä sanoja, jotka ei olis noloja ja menis jotenkin ohi maalin. Eikä se elämä tietysti koko ajan niin siirappista olekaan. Mut on se välillä. Meillä on Lukaksen kanssa ihan omat jutut. Ehkä mun aivot on vähän pehmenny, mutta mua oikeesti naurattaa sen vitsit ja laulut ja höpötys. Sydän pehmenee ja pää pehmenee lisää.
Tässä joku päivä tajusin, etten ole enää skarppi niin kuin nuorempana olin. Ennen Lukasta. Mutta koska olen niin pahasti pehmentynyt, mua ei stressaa se pehmeys. Mikä pelastus. Katson pää kallellaan niitä terävämpiä, joilla on nopea ja hyvin muotoiltu comeback joka yhteyteen, valmiina ammuttavaksi kuin nuoli asian ytimeen. Kun en enää edes jaksa yrittää vastaavaa taituruutta, keskityn seuraamaan tilannetta ja yritän vain pysyä kärryillä, muistaa mitä mikäkin oli suomeksi. Se tekee hyvää. Mulla oli aiemmin tapana kuunnella vastatakseni nokkelasti. Nyt kuuntelen lähinnä ymmärtääkseni, tai pysyäkseni edes niillä kärryillä.
No comments :
Post a Comment