Elämä on ihanaa

On satanut tauotta vuorokauden. Märät tiet ovat liukkaita ja liikenne seisoo. Minä olen onnellinen. Valinnat kahteen suosituimpaan erikoistumisalaan - ohjaamiseen ja editointiin - ovat kuumimmillaan. Opettajat yrittävät suuressa viisaudessaan ohjata heikoimmin näihin tehtäviin sopivat muille osastoille. Tätä varten jokaisen opiskelijan on tavattava haluamansa erikoistumisalan opettajan kanssa ja keskusteltava tulevaisuudestaan. Tapasin eilen ohjaajapuolen opettajan, joka julisti "if you don't get into drama directing, it's over my dead body". Olen yksi koulun parhaista opiskelijoista, jopa noita-akka dokuopettaja on kuulemma tätä mieltä. Jostain syystä en ollut valtavan onnellinen. Olin helpottunut, koska jotenkin koko ajan kuvittelin pääseväni ohjaajapuolelle. Koko elämäni olisi löpsähtänyt hetkeksi läjään, jos en olisi päässyt. Lisäksi minua oudosti harmittaa se, että opettajat ylistävät lahjakkuuttani sen paskan perusteella, mitä olen tähän mennessä saanut aikaan. Eikö niillä ole mitään arvostelukykyä? Aion tehdä vielä jotain tuhat kertaa parempaa ja hävetä silmät päästäni näitä ensimmäisiä yritelmiä.

Olen huomannut, että nautin ohjaamisesta aivan yhtä paljon kuin käsikirjoittamisesta. Jotenkin se liittyy siihen miten paljon nautin näyttelemisestä. Saadakseen jotain todellista esiin näyttelijöistä, täytyy itse heittäytyä täysillä tarinaan. Täytyy olla itse ensimmäisenä valmis nolaamaan itsensä. Näyttelijöiden täytyy luottaa, ettet vain pistä heitä temppuilemaan katsellaksesi huvittuneena päältä. Rakastan itseni nolaamista. Pääni sisällä, alitajunnan rajamailla on jonkinlainen syvä sokkelo, jonne voin lähteä koska vain uiskentelemaan sulkien katsojat, ympäristön, kamerat ja muun sälän jonnekin kauas taakse. Tuosta nyt on pitkä matka vuorosanojen muistamiseen, askelmerkkeihin ja juuri oikean rytmin/sävyn löytämiseen. Mutta ilman sokeaa eläytymistä tekniikalla ei ole mitään väliä. Olen jo löytänyt yhden chileläisen luokkakaverin, jolla on uskomaton taito eläytyä ja olla täydellisesti läsnä keinotekoisessa tilanteessa. Haluan käyttää sitä viimeisen lukukauden lyhytfilmiini ja olen imarrellut sen pään niin pyörälle että sain jo alustavan suostumuksen.

Sain editoitua pesäpallojutun tänään. Olen ylpeä itsestäni, koska en menettänyt malttiani kertaakaan, vaikka editoijani - 17-vuotias näsäviisas jankuttaja - käyttäytyi täysillä luonteensa mukaisesti. Pieninkään siirto ei onnistunut ilman omahyväistä mussutusta ja hätiköityjä johtopäätöksiä. Poika hyökkäsi muutaman kerran arvostelemaan kuuntelematta edes lausetta loppuun, ja kun sille lopulta paljastui mitä yritin sanoa niin siinä se sitten nohevana nyki päätään. Ihanan herttainen editoinnin opettaja (suoraan Hollywoodista!) kävi katsomassa työn etenemistä ja yritti parhaansa taivuttaa poikaa irti huonoista työskentelytavoista. Lopulta sekin hermostui loputtomaan muutosvastarintaan, julisti pojan ihan mahdottomaksi ja lähti puhisten pois. Nuorimies on kaiken pahan lisäksi kiihkomielinen kristitty. Pelkkä ajatus aiheuttaa vatsanväänteitä. Jesus save me from your followers, kuten joku asian ilmaisi. Siinä menee niin herkästi lapsi pesuveden mukana, kun idiootti levittää hyvää sanomaa. Jumalalla on varmasti keinonsa näihin ihmisiin, enhän minäkään Luojan kiitos ole enää sama kuin olin kymmenen vuotta sitten.

Tänä aamuna kun pääsin kaatosateessa koululle, löysin toisen 17-vuotiaan luokkakaverini itkemästä eteisen portailla. Istuin siihen kuuntelemaan, mikä sillä oli hätänä. Pojan puheesta ei oikein saanut selvää, mutta ymmärsin, että se oli saanut huonoa palautetta dokupätkästään ja pelkäsi ettei pääse erikoistumaan ohjaamiseen ja käsikirjoitukseen. Hävetti, kun tajusin että itse olen jo varmistanut paikkani. Katsoin sitä silmiin ja tavasin sille huolellisesti, että olen kymmenen vuotta vanhempi, sulla on paljon aikaa oppia ja tehdä mitä ikinä sydämesi halajaa. En ole mikään erityinen sielunhoitaja, mutta sain sen pyyhkimään naamansa ja talsimaan vesisateen halki dramatunnille. Pyysin anteeksi myöhästymistäni ja sain kuunnella pitkän saarnan siitä, miten vesisateen sattuessa matkaan täytyy varata enemmän aikaa. Olisin ollut ihan ajoissa ilman tuota lohdutushetkeä, mutta en tietenkään voinut sanoa siitä mitään.

Olisiko se vesisade, viikon verran kipeä kieli vai mikä, mutta olen ollut jo pitkään hyvin onnellinen. Rakastan Samia, rakastan opiskelua, ystäviäni ja koulukavereitani (en ihan kaikkia). Minulla on sellainen tunne, että ehdin yhtä jos toista ennen kuin maailmanloppu tulee. Ei sitä sen paremmin voi sanoa. Mulla on aikaa elää.