Kieleni on nyt niin kipeä, että pystyn hädin tuskin syömään. Puhuminenkin tuotti vähän vaikeuksia kuvausten aikana, kun kieli meinaa väkisinkin osua hampaisiin ja se sattuu niin mojovasti. Sää oli kuvausten kannalta aivan täydellinen - pilvinen ja kuiva. Hetkittäin piti odottaa 10-20 sekuntia, että kurkisteleva aurinko meni takaisin pilven taakse, mutta saimme silti koko homman purkkiin alle kolmessa tunnissa. Haasteltavat olivat vähän liian kohteliaita, mutta hoitivat osansa muuten oikein hyvin. Yhdessä vaihessa kaksikielisenä pyörivä kovalevyni (siis se harmaa möykky korvien välissä) meni solmuun ja rupesin puhumaan suomea amerikkalaiselle kameramiehelleni. Se nyökytteli jonkun aikaa päätään ja hymyili sen näköisenä, että mitenköhän kauan menee ennen kuin se huomaa... Olin tikahtua nauruun kun lopulta huomasin. Nyt olen niin väsynyt, kipeä ja tyytyväinen että tekisi mieli syödä rhambutan-hedelmä ja nukkua viikko.
Sami nukkuu omaa flunssaansa pois hienoissa pyhävaatteissa. Se kävi aamulla soittamassa kirkon bändissä ja menee illalla uudestaan. Minä yritän miettiä, minkälaista ruokaa saisin alas kipeän kieleni ohi. Jotain keittoa varmaan. Juuri nyt tekisi mieli istua lentokoneessa katsomassa elokuvia. Kokea se ihana tunne, kun on sidottu istuimeensa eikä voi tehdä mitään järkevää moneen tuntiin. Ei kerta kaikkiaan voi urheilla, tehdä töitä tai tiskata. Ei ole valinnanvaraa, eikä siis syyllisyyttä. Kone liikkuu minusta riippumatta enkä voi kuin odottaa... Saman tunteen saa joskus pitkillä automatkoilla. Ja juuri silloin tulevat parhaat ideat. Saattaa oivaltaa jotain itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Ja vaikkei keksisi mitään kovin ihmeellistä, usein onnistuu katsomaan itseään ulkopuolelta. Jos onnistuu pysäyttämään tuon hetken, voi nähdä välähdyksen oman elämänsä rakenteesta. Sitä näkee lopulta aika harvoin, suurin osa ajasta menee tuijottaessa yksityiskohtia.
No comments :
Post a Comment