Long way home

Siirtymäaikaa Suomesta Seelantiin kertyi kaikkine välivaiheineen yli kaksi viikkoa. Matkalla vietimme päivän Helsinkiäkin kylmemmässä Amsterdamissa ja viisi yötä Vancouverissa nukkuen mukavassa hotellihuoneessa ja tuijottaen USAn presidentinvaaleja BBC:n kieron brittihuumorin ryydittämänä. Ulkona satoi. Aucklandiin saapuessa meillä ei ollut kuin 92kg roinaa ja turvonneet jalat. Nyt meillä on puoliksi kalustettu koti, juomalaseja, vedenkeitin, auto ja sen sellaista. Huomenna menen hakemaan trademesta huutamani maalaustelineet ja saan toivottavasti pian valmiiksi olohuoneeseen tekeillä olevat oudot sipuliaiheet. Sisustaminen on rankkaa, erityisesti kun sitä yrittää tehdä mahdollisimman halvalla.

Onnistuimme löytämään keskimääräistä edullisemman neljän makuuhuoneen talon keskimääräistä mukavammalla alueella, lähellä kaupunkia ja aivan keskeisimmän kulkutien varressa. Sijainti tietää kyllä vähän lisämeteliä, mutta myöskin halpoja kiinalaisia ravintoloita tien toisella puolella.

Kiivaan etsintävaiheen aikana kävimme katsomassa toistakymmentä asuntoa, joista suurin osa oli rivi- tai kerrostalomallisia, pieniä ja usein myös pahoinpideltyjä ja sottaisia: "Kokolattiamatossa on reikä (halkaisija 30cm), mutta sen päälle voi laittaa vaikka huonekasvin", "Tuohon on kaatunut jotain (matto näyttää siltä, kuin siihen olisi kuollut joku), mutta ei sitä huomaa kun huonekalut ovat paikallaan".

Uusi koti löytyi lopulta myöhään illalla, kun huomasin trademe-sivulla taas yhden asuntoilmoituksen ja soitin taas yhden toiveikkaan puhelun - mitä ilmeisimmin kaksi minuuttia ilmoituksen julkaisun jälkeen. Pyyhälsimme katsomaan asuntoa. Talo näytti ulkoapäin valtavalta, joten vuokranantajaa odotellessa kiertelimme ja arvailimme, kuka toisessa päässä mahtoi asua. Vuokra oli niin halpa, että mukana täytyi tulla vähintäänkin pihan perällä asuva vaari ja kolme vihaista koiraa. Kävi kuitenkin ilmi, että koko talo oli tarjolla ja sitä vuokraava vanhempi pariskunta oli juuri remontoinut sen yltä päältä. "Mikä tässä sitten on vikana?" Sami kysyi. Vikaa ei löytynyt, joten muutimme parin päivän päästä sisään. Siihen mennessä viimeisimmätkin remonttitavarat olivat hävinneet keittiöstä ja pääsimme hankaamaan lattiaa puhtaaksi.

Nyt jopa nettiyhteys on pystyssä ja työhuone kalustettu auttavasti valtavalla valkoisella pöydällä ja runsaalla kaappitilalla. Nukumme edelleen 40cm korkealla ilmapatjalla, jonka piti olla aivan kuin oikea sänky mutta ei ole. Samin mielestä se on hieno ja välttää hyvin seuraavat kolme kuukautta. Minä räplään läpi nettihuutokauppoja löytääkseni oikean sängyn, jonka pinta ei pullistele allani ja jota ei tarvitse pumpata sähköisesti joka ilta.

Nyt on lähdettävä ostamaan maitoa huomiseen aamukahviin, joten laitan nyt vain yhteen pötköön valikoituja kuvia viimeiseltä kahdelta viikolta. Kertokoon oman tarinansa:


Amsterdam


Arvaa mikä kaupunki...


Vancouver hotellin ikkunasta


Syksy


Pieni retki metsään.


Uusi koti.






Kotipihan kukkia.

Matkalla kotoa kotiin

Lähtö kävi nopeasti ja melko kivualiaasti. Viimeisenä iltana Sami teki apurahahakemuksia leffakilpailulle ja samalla siivosimme, pakkasimme ja heitimme roskiin hävettäviä määriä tavaraa. Kirjat kannoin rappukäytävään "saa ottaa" -lapulla varustettuna, kun tuntui pahalta heittää niitä roskien sekaan. Lento lähti aamulla kuudelta, joten huhkimme asunnon kimpussa tiukasti siihen asti, että taksi tuli ovelle. Pää tuntui huuruiselta ja lentokentällä oli epätodellinen olo. En käsitä, mitä kaikkea ihminen saa itsestään irti pakon edessä.

Nukahtelin koko matkan Amsterdamiin. Kentällä oivalsimme nopeasti, ettei unia voinut jatkaa seuraavaa lentoa odotellessa ellei ollut jonkin paremman väen kultakerhon jäsen. Meillä oli seitsemän tuntia aikaa joten väsymyksestä huolimatta navigoimme ulos ja lähijunalla kaupungin keskustaan. Siellä oli järjettömän kylmä. Sami muisteli vanhoja paikkoja ja kävelytti meidät puolivahingossa punaisten lyhtyjen alueelle, jossa pornokuppilat ja huumekaupat olivat heräilemässä alkavaan aamuun. Tuhti pössyttelyn haju ja tuhannet polkupyörät seurasivat kujalta toiselle. Omituista, miten uusi kaupunki välittömästi joko torjuu tai ottaa vastaan. Amsterdam oli kylmä ja tyly. Jonotimme 15 minuuttia kauppakeskuksen avautumista kädet kohmeessa ja kävimme Tussaudin vahamuseossa, joka sisälsi hämmentävän kummitustalo-osuuden. Söimme paikallisessa baarissa hollantilaista aamiaista ja platkua edam-juustolla kuorrutettua lettua.

Kymmenen tunnin lento Vancouveriin meni kohtuullisen hyvin. Koneen takaosassa oli nousun ja laskun aikana niin kova meteli, ettei elokuvien katselusta tullut mitään, mutta sain silti katsottua neljä. Mitään ei jäänyt mieleen.

Vancouverin lentokenttä tuoksui tutulta. Joskus kymmenen vuotta sitten kun olin kesän jenkeissä, siellä oli tuo sama haju: Kostean ummehtunut ja jollain ilmanraikastimella aromatisoitu. Kenttä oli pehmeä, nuhjuinen ja kaiuton. Ystävällinen pakistanilainen taksikuski vei meidät nopeasti hotellille samalla kun pimeys laskeutui. Kaupungin valot olivat mykistävän hienot. Hotelli osoittautui paljon 2,5 tähteään paremmaksi. Kaaduimme sänkyyn ja nukuimme 15 tuntia, läpi Halloween-juhlien, ilotulitusten ja yleisen hulabaloon. Lauantaiaamuna lähdimme tutkimaan kaupunkia. Ero Amsterdamiin oli valtava. Ilma tuntui lämpimältä ja kadut kodikkailta. Kävelimme rantaan, josta näkyi pohjoispuolen kaupunki ja sen takana nousevat vuoret. Joka puolella oli kahviloita ja kauppoja. Miten kaupunki voi tuntua yhtä aikaa niin isolta ja pieneltä?

Iltapäivällä seikkailimme bussilla sillan yli toiselle puolelle kaupunkia ja pitkän harhalenkin jälkeen löysimme mäkkikaupan. Siellä oli supertarjous, jonka ansiosta kirjoittelen nyt uudella, ihanalla, nopealla koneella. Kaikkein uusin macbook pro -malli oli saanut hirveän kiiltävän näytön joten olen vielä onnellisempi tästä lähes uusimmasta mattapintaisesta, johon ostimme samalla toiset 2 gigaa työmuistia. Tosin en itse uskalla niitä tänne sisälle viritellä. Ja terveiset kotiin: Tässä koneessa on sisäänrakennettu webcam - nähdään sitten sen välityksellä.

Vancouver on siis ensinäkemältä miellyttävä, vaikka vettä välillä sataakin. Heräsimme tänä aamuna aivan liian aikaisin - en niinkään minä vaan Sami. Se on maannut tuossa sängyllä uusissa lököhousuissaan tuntikaupalla ja selannut läpi kymmeniä tv-kanavia. Täällä uutiset ovat hilpeitä ja ohjelmat vielä hilpeämpiä. Ei jälkeäkään jenkkien pelkoa lietsovista tiedotteista. Eilen katsoimme innostavaa dokumenttia auton puskureiden korjaamisesta. Nyt odottelemme kuntosalin ovien avautumista. Odottelua tuli tunti lisää, kun teeveessä kerrottiin että kelloja pitää siirtää tunti taaksepäin.

Laitan valokuvia, kun tänään toivottavasti muistan ottaa kameran mukaan kaupungille. Kuvia Amsterdamista en epätasapuolisuuden vuoksi viitsi julkaista. Tai ehkä vertailumielessä sitten myöhemmin.

Pelkoa ja inhoa internetissä

Vihdoin saan muutaman rivin aikaan... Uneton48-kisan vauhti kiihtyy tasaisesti ja samalla paluu Seelantiin lähestyy, mutta tänään oli aikaa oikein kävellä kirjastoon ja takaisin ja katsoa hämmentävä elokuva Untracable - jonka epäilemme olevan jenkkifirmojen suunnitteleman tulevaisuuden maksullisen ja valvotun internetin markkinointivideo. Internet on täynnä pahuutta eikä meistä kukaan ole turvassa ellei amerikkalainen cyber-poliisi valvo verkkoa, niinkö? Viime viikolla opin lehdestä, että google tietää minusta kaiken. Missä vaiheessa internetistä tuli paha? Vai onko pelon lietsominen vain pohjatyötä tulevalle valvonnan ajalle? Valvottu verkko tarkoittaa paremmin tuottavaa verkkoa, eikö niin? Kaikesta voidaan pitää kirjaa - kaikesta voidaan laskuttaa...

Olen viime viikkoina uponnut johonkin outoon tapahtuman järjestämisen suohon. Se on kuin läpinäkyvää raskasta ainetta, joka pitää minut paikoillani. Minulla ei ole elämää Uneton48:n ulkopuolella. Jos joku yrittää puhua asiasta joka ei liity kilpailuun, kuulen pelkkää sirinää. Tämän pitäisi hellittää viikon päästä, kun kaikki näytökset ja after-party ovat takanapäin. Tunnen itseni sen verran hyvin, että osaan jo varautua projektin päättymisen jälkeiseen pudotukseen. Asioiden valmiiksi saamisen pitäisi tuntua hyvältä ja vapaa-ajan vielä paremmalta, mutta minut on rakennettu puurtamaan voimieni äärirajoilla. Mikään muu ei tee minua onnelliseksi. Haluaisin tehdä niin paljon ja aikaa on niin vähän.

Nautin olostani, mutta univelasta on tullut osa olemustani. Silmien alla on löysää ihoa. En saa nukkumisesta tarpeekseni, nukun missä tahansa ja miten pitkään tahansa. Pelkään vanhuutta, koska se näkyy minussa jo. Se ei ole enää tulevaisuudessa häämöttävä musta aukko, joka jonain päivänä imee kosteuden ihostani, kuluttaa soluni, haurastaa luuni ja avaa tien vapaille happiradikaaleille. Olen pian kolmekymmentä ja minun on tehtävä tuttavuutta kuoleman esiasteen, keski-ikäistymisen, kanssa.

Olen päätellyt, että paras tapa kohdata oma vanhenemisensa on käydä läpi kuolemaansa valmistautuvan viisi vaihetta: denial, anger, bargaining, depression and acceptance. Toivon, etten jää jumiin kolmanteen vaiheeseen, joka tuntuu tuottavan kosmetiikkateollisuudelle suuresti voittoa. Jotenkin ajattelen, että mitä pikemmin selvitän tieni näiden vaiheiden läpi, sitä aikaisemmassa vaiheessa voin päästää irti ja vielä nauttia jäljellä olevista vuosista. Voihan tämä toki olla vähän aikaista, mutta jos olen jo nelikymppisenä periaatteessa valmis kuolemaan, en ainakaan tuhlaa elämääni keinotekoiseen nuoruuden pitkittämiseen liian lyhyiden hameiden, salarakkaiden ja botoxin maailmassa.

Tänään Helsingissä tuuli syksyn lehtiä pitkin katuja. Niiden hapertuneet reunat raapivat kasvoja osuessaan. Mulla ei ollut pipoa ja kylmä ilma sai korvani sykkimään kivusta, vuorotellen kuumaa ja kylmää. Kaipasin Aucklandiin. Haaveilin kaikista niistä taloista, joita olen Trademen sivuilta katsellut. Matkalaukkuelämä riittää jo. Haluan kodin, johon saan itse valita värit. Ja tietysti kalusteet Trademesta. Vaikka amerikkalaisittain pitäisi nyt pelätä netin kautta ostamistakin. Hullu sarjamurhaaja siellä vaan houkuttelee keski-ikäistyvää nuorta naista ansaan kauniilla sohvakalustolla.

Toscanan auringon alta

Maanantaina lähdimme Italiaan pienelle lomalle. Siitä oli loma kaukana. Kun saavuimme Tampereen takametsiin Ryanairin lähtöselvitykseen, se oli juuri mennyt kiinni. Meillä ei ollut mitään kokemusta ns. halpalentoyhtiöistä ja koko homma tuntui aivan käsittämättömältä. Sääntöjen mukaan lähtöselvitys on tehtävä 40 minuuttia ennen lennon lähtöä, mutta 45 min aiemmin tiski oli jo suljettu. Epäuskoni vaihtui tyrmistykseksi kun selvisi, ettemme todellakaan pääsisi enää lennolle. Köyden takana seisoi iso lössi lähtöselvitettyjä matkustajia, jotka matelivat kohti turvatarkastusta. Meillä ei ollut matkatavaroita. Olisimme tarvinneet vain boarding pass -tulosteet ja mars jonon jatkoksi. Mutta ei. Virallisesti olimme henkilökunnan mukaan 3 minuuttia myöhässä - aika katsottiin koneelta siinä vaiheessa, kun Sami oli seisonut tiskillä noin kymmenen minuuttia selvittämässä asiaa. Ymmärsin, että kolmen minuutin myöhästyminen johtui minusta, sillä kävin vessassa ennen kentällelähtöä. Purskahdin itkuun ja vannoin, etten enää koskaan käy vessassa. Itkin koko iltapäivän, kunnes väsyin niistämiseen ja jäin auton takapenkille makaamaan.

Sami yritti pelastaa lomamme etsimällä vaihtoehtoja. Kun majoitus ja vuokra-auto oli jo maksettu, piti ainakin yrittää päästä matkaan. Blue1 halpisyhtiöltä löytyi kohtuuhintaiset menoliput seuraavaksi aamuksi. Jäimme Pyynikille odottelemaan lähtöä. Aamulla taksi vei meidät hyvissä ajoin kentälle. Blue1:lla homma toimi moitteettomasti ja pääsimme Köpiksen kautta vihdoin Milanoon, eri kentälle kuin Ryanair. Sami sai siirrettyä vuokra-auton varauksen tälle kentälle ja lähdimme huristelemaan etelää kohti tutulla Puntolla.

Loppupäivä meni majapaikan etsimiseen Toscanan vuorilta. Meillä oli asuntoa vuokraavan brittipariskunnan laatimat sanalliset ohjeet ja jonkinlainen kartantapainen. Pikkukylä toisensa jälkeen vilisti ohi ja kapeaakin kapeammat kujat johtivat Samin taidokkaisiin peruutusnäytöksiin. Paikalliset ajoivat kuin tuli olisi irti. Jännitin vatsalihaksia joka kaarteessa ja sain mahani kipeäksi. Kun vihdoin pääsimme perille, päätä särki niin paljon että silmissä vilkkui tähtiä. Oksetti. Olin aina kuvitellut, ettei minulla ole taipumusta migreeniin, mutta seuraavat kolme tuntia hourin vuoteen pohjalla rätti silmilläni. Sillä välin Sami kävi paikallisessa kaupassa ja laittoi ihmeellisen pasta-aterian. Kun heräsin, pää alkoi olla käyttökunnossa ja ruoka maistui paremmalta kuin pasta koskaan ennen.

Samana iltana kävimme vielä rannikkokaupunki La Speziassa toteamassa, että koko kaupunki meni silmiemme edessä kiinni kello yhdeksältä illalla. Palasimme vuorille. Seuraavana aamuna lähdimme rannalle ja etsimään nettikahvilaa. Se oli virhe. Emme vielä tienneet, ettei Italiassa ole nettikahviloita. Sellaisen perustamiseen tarvitaan nimittäin jokin elämää suurempi lisenssi, jota kukaan täysijärkinen ei lähtisi hakemaan paikallisen byrokratian uumenista. Tätä selvitellessä tulimme haravoineeksi piskuisen Aullan, uneliaan tylsän Massan, hotellien täyttämän Massan sataman ja turismin runteleman Viareggion. Kävimme myös Pisassa todistamassa tornin vinouden sekä sen ympärillä hyörivän poliisin ja laittomien rihkamakauppiaiden piirileikin.
Kuvassa yksi yllätetty arskamyyjä pötkii pakoon pahvirakennelmansa kanssa. Lopulta ainoa nettikahvila löytyi ironista kyllä juuri lähimmästä pikkukaupungista Aullasta, jossa parin korttelin päässä oleva turisti-info väitti kiven kovaan ettei sellaista ole. Liekö sitten laiton paikka, mene ja tiedä. Turisti-infon kaveri tarjosi kuitenkin äärimmäisen ystävällisesti oman koneensa käyttöömme. Oli käynyt Suomessakin ja osasi sanoa "Lapin Kulta" (hyvät ihmiset, miettikää nyt vähän mitä sanoja niille turisteille täällä opetatte).

Mukavan uimarannan löytyminen oli samanlaista tuuripeliä kuin nettiyhteyden kohdalla. Ajelimme puolivahingossa jotain loputtomalta tuntuvaa pikkutietä luonnonsuojelualueen läpi. Sen päässä avautui pitkä ranta, täynnä paikallisia lomailijoita. Ei maksullisia aurinkotuoleja eikä hotelleja. Uuden-Seelannin biitseihin tottuneena ihmisten paljous tuntui kuitenkin hurjalta, puolialastonta lihaa makasi vieri vieressä kuin suvun juhannusgrillissä ja moni näyttikin jo hyvin käristyneen.

Seuraavana päivänä nousimme vuorelle. Se oli kirjaimellisesti reissun kohokohta. Näimme marmorilouhokset, joista aikanaan lohkottiin tarpeet Michelangelon David-patsasta varten ja paljon parittelevia perhosia. Lyllersimme auringon paahteessa parin tunnin matkan ylös - ensin lähes vuoren harjalla olevalle majatalolle, sitten ylös harjanteelle. Sieltä näkyi alas kyliin ja kaupunkeihin, merelle asti.
Meidän jälkeemme näköalapaikalle nousi 71-vuotias pappa, joka kertoi käyneensä kaikilla ympäröivillä huipuilla. Sillä oli ihan kapeat tikkujalat ja kävelykeppi. Alas tullessa omat rimppakinttuni olivat jo ihan muusia. Illalla haimme pitsan Aullan takakujalla olevasta pikkuliikkeestä, jossa oli valtava kiviuuni. Sen ostaminen oli kielitaidottomalle mahtavan hauskaa, varsinkin kun pitserian omistajien noheva pikkupoika esitti pantomiimina "syöttekö täällä vai otatteko mukaan" -fraasin. Itse pitsa oli tainnuttavan maukas ja suonet seisauttavan tuhti.

Kaikkein aidointa Toscanaa oli ehkä kuitenkin majapaikkamme, jonne piti kulkea Gassanon kaupunginportista, ylös kapeaa jyrkkää kujaa. Matkan varrella Bongiornot tuoleissaan kiikkuville mummoille ja papoille, laihat kissat jalkojen juuressa pyörien ja sitten ylös pikku portaita omaan studioon. Puolen tunnin välein kellotornista kumahteli paikallinen aika ja seinien läpi raikui italiankielisten keskustelujen intensiivinen, jankkaava nuotti.

Tietullit tulivat kalliiksi, kun ajoimme kerran vahingossa väärälle kaistalle ja meille lyötiin seuraavassa maksupaikassa käteen viidenkympin sakko. Eikä sakon suuruus sinänsä ollut vielä ongelma, mutta sen maksaminen oli paikan päällä lähes mahdotonta: Menkää tietullipisteeseen, eikun siniseen Punto-pisteeseen - vasen, sitten suoraan, sitten oikealle ja suoraan... eikun postiin. Mutta posti on auki vain aamupäivällä, jos silloinkaan... Tuolla se kuitti on edelleen kassissa. Saa kuulemma maksaa Suomen postissa. Öhöm... totta ihmeessä maksetaan :)

Tänä aamuna piti herätä jo varttia vaille neljä, ettemme vain myöhästyisi Ryanairin paluulennolta. En nukkunut ennen herätyskellon soittoa silmällistäkään. Pyörin hikisenä vuoteessa ja laskin puolen tunnin välein kellon kumahteluja - kaksi, puoli kolme, kolme... Autoa pakatessa astuin aamun hämärässä lehmänlantaan. Autossa haju yltyi sietämättömäksi. Kun paska ei irronnut kengänpohjista, heitin ainoat sandaalini toscanalaisen talon seinään ja matka jatkui. Nukuin ohi Parman. Bergamossa löysimme vihdoin lentokentän ja suuren vaivan jälkeen myös parkkipaikan, johon vuokra-auto piti palauttaa. Pääsin ilman kenkiä koneeseen. Vain turvatarkastuksessa virkailija katsoi hetken lantaisia varpaitani ja totesi "no shoes" johon minä että "no, I stepped in shit". Kukaan muista 'asiakaspalvelijoista' ei vaivautunut edes hakemaan katsekontaktia - olisin varmaan voinut kävellä lennolle vaikka pingviinipuvussa. Mutta mitäpä väliä matkustajien vaatetuksella sinänsä olisikaan... voisikohan lentokoneeseen nousta bikineissä, tukka märkänä?

Siinä se oli, lyhyt ja pyörryttävä Italian reissu. Voisi sanoa, että ensi kerralla olen paljon viisaampi, mutta rehellisyyden nimissä ensi kertaa tuskin tulee. Tehty mikä tehty - ei kaduta, mutta seuraavalla kerralla täytyy valita lomakohde niin, ettei lomasta toipumiseen mene kauemmin kuin itse lomaan.

Tässä vielä kuvasatoa:

Gassano








Rannalta


Tehdäänkö tällaisilla lipuilla nyt sitten kunniaa millekään maalle?



Jugurttia vauvoille Pisassa...

Turismin kauneutta:


Vuorilta:

Vieraana sumussa

Minut pyydettiin vieraaksi tiettävästi Suomen ainoaan elokuva-aiheiseen podcastiin. Sen nimi on Sumua perjantaina ja sitä tehdään todelliseen pioneerihenkeen teekkarikylän opiskelija-asunnon makkarista. Mutta pojissa on ainesta. Onnittelin itseäni, että olen näin aikaisessa vaiheessa tutustunut tuleviin elokuvamoguleihin. Vähän kuin olisi asunut lapsena Woody Allenin naapurissa ja ansainnut oikeuden kutsua sitä aikuisena Woody-sedäksi.

Suloista haastatteluääntäni voi kuunnella täällä: Sumua perjantaina

Iloinen jälleennäkeminen!!!

Bongasin juuri puolivahingossa oman lyhytfilmini youtubesta:

Lightning Guy: http://www.youtube.com/watch?v=9EOa6CKJ374

(Jos nettiyhteytesi on kohtuunopea, suosittelen "watch in high quality" -linkkiä)

Koulu oli niitä sinne laittanut. Olin onnesta mykkyrällä, kun näin pitkästä aikaa oman rakkaan tarinani. Se on niin herttainen - niin täynnä pieniä virheitä ja silti niin kaunis. Elokuvalla on itseni lisäksi ainakin yksi fani: koulun editoinnin opettaja, keski-ikäinen perheetön kanadalaisnainen, supatti korvaani pitäneensä siitä enemmän kuin mistään muusta sen vuoden päättötyöstä. Tiedän siis yleisöni eikä se mitään haittaa. Uskoisin, että Kanadasta löytyy lisää varttuneempia sinkkunaisia katsomaan tulevia elokuviani.

Katsokaa ja kertokaa mitä pidätte!

Error - Google Anal

Olen viimeiset kolme minuuttia kliksutellut Google Analyticsin sivulaskuria, joka ei jostain syystä päivity. Koko virheviesti ei mahdu välilehden nimiriville, siitä tuo hassu otsikko. Syy innokkaaseen klikkailuun on nähdä, vaikuttiko Uneton48-tiedotustilaisuus ja sitä seurannut pieni medianäkyvyys sivuston kävijämäärään.

Uneton48-kisan infotilaisuus oli oikein viihtyisä ja leppoisa - osittain siksi, että toimittajat olivat vähemmistönä :) Se piti järjestää tällä hiljaistakin hiljaisemmalla viikolla, jotta tieto kilpailusta saataisiin ennen elokuun loppua halukkaille osallistujille. Saa nähdä, miten onnistuttiin. Aamupäivän parasta antia itselleni oli joukkueiden jäsenten tapaaminen. Kutsuimme paikalle edustajia parista poppoosta, jotka lähtevät kilpailemaan. Eri ikäisiä eri alojen ihmisiä, mikä todistaa sitä mitä olen koko ajan toitottanut: Lyhytelokuva sopii kaikille ja yhden viikonlopun lyhäri sopii vielä useammalle. Visioin, että jonain päivänä lyhytelokuvaa harrastetaan Suomessa kuin jääkiekkoa - kaikissa ikäryhmissä kesät talvet, huippu-urheiluna ja ihan harrastelijoiden puuhasteluna, jossa ainoa päämäärä on pitää kuntoa yllä ja tehdä jotain kivaa porukalla. Vuonna 2015 vanhempani siis ottavat anorakin taskuun mahtuvan videokameran mukaan marjareissulle ja tekevät evästauolla minuutin mittaisen musikaalin "Mustikat vastaan Puolukat". Marjoja putsatessaan he purkavat kuvamateriaalin kotinsa keskustietokoneelle supersinihammas-teknologialla ja editoivat pätkän valmiiksi hologrammilasitaululla, jossa kuvia voi liikutella suoraan mustikkatahraisilla sormilla. Sitä voi sitten piirakkakahvien kyytipoikana katsella jostain youtuben jälkeen syntyneestä metubesta, joka pyörittää videon simultaanisesti sukulaisten ja ystävien seinillä. Ennen kymppiuutisia äiti saa esiintymiskutsun meksikolaisille etnomusiikin festareille ja isi tallinnalaiseen marjasymposiumiin. Uutisten jälkeen he molemmat kieltäytyvät kunniasta, sillä marjoja on vasta 400 litraa ja seuraavana päivänä on mentävä taas metsään.

Olen kilpailun nimen mukaisesti valvonut viimeiset viikot töitä tehden aina aamuyön tunneille. Parasta tässä raatamisessa on se, että kokee vaivannäkönsä mielekkääksi. Jos tekisin töitä vain saadakseni rahaa, päätyisin varmasti jossain vaiheessa 20-kerroksisen talon parvekkeelle miettimään, kuinka pahasti kasvoni murskautuisivat maahan osuessaan ja pitäisikö sittenkin ottaa OD:t että arkun kannen voi hautajaisissa avata.

Sami on tulossa kotiin taas yhdestä tapaamisesta ja minun pitäisi saada jotain järkevää tehtyä ennen sitä. Lopetan siis tältä erää ja toivon jotain virkistävän sekalaisia kommentteja kaikilta, jotka ovat päässeet tälle riville asti. Antaa nyt kuulua jotain!

L'Ombelico del Mondo

Yksi bloggaamisen häiritsevimpiä puolia on jatkuva itsestään puhuminen. Ei siksi, että en haluaisi puhua itsestäni. Rakastan itseäni ja olen itsestäni loputtoman kiinnostunut. Se mikä häiritsee, on itsekiinnostukseni ja arvomaailmani ristiriita. Toimiakseni epäitsekkäästi minun on kaivettava katseeni omasta navastani ja keskityttävä toiseen ihmiseen. Pelkkä hiljaa oleminenkaan ei riitä. Minun on osattava kuunnella niin hyvin, että oma egoni hiljalleen kutistuu pienemmäksi ja menettää osittain merkityksensä. Yllättävää kyllä tällaiset utopistiset ohikiitävät hetket ovat antoisia, juuri siksi että niissä ei ole kysymys minusta.

Itsestäni puhuminen ruokkii ensisijaisesti turhamaisuuttani. Eikä vaarana ole vain parhailla puolillaan pullistelu, sillä oma haukku haisee vielä kehuakin enemmän. Keinotekoinen itsensä solvaaminen, läskiensä puristelu, heikkouksiensa paisuttelu, epätäydellisyyden epätoivo ja sitten tämän tilan lääkitseminen ulkopuolisilla kehuilla on sosiaalisesti hyväksytty mutta sairas piirileikki, joka vain kääntää katseeni ja korvani yhä tiukemmin sisäänpäin.

On aika vetää pää pois perseestä (suora käännös uusiseelantilaisesta sanonnasta) ja suunnata huomio muihin ihmisiin.

Heitän siis haasteen: Ajattele ihmistä, jonka kanssa olet viimeksi jutellut ja vastaa seuraaviin kysymyksiin:
1. Minkälaiset kasvot hänellä on?
2. Miten hän puhuu?
3. Miten hän liikkuu?
4. Mikä hänen mielentilansa oli?

Ollakseni reilu, vastaan itse samoihin kysymyksiin. Ja koska siskoni soitti kesken tämän blogipäivityksen, hän pääsee ruodittavaksi:

1. Siskolla on pyörehköt kasvot ja jostain sukupolvien takaa periytynyt kaunis suppusuu. Hänen hammasrivinsä on aikuisiällä täydelliseksi oiottu ja valkaistu, nenä rauhallisen suora ja hieman kulmikas. Vihertävissä silmissä on tarkkaavainen katse ja kulmat ovat voimakkaat. Kasvoissa on mielenkiintoisena sekoituksena herkkyyttä ja vahvuutta. Kokonaisuutena piirteet ovat sopusuhtaiset ja kunnioitusta herättävän uljaat, kuin kaunis laiva tai patsas. Jos jokin asia liikuttaa siskoani suuresti, hänen niskansa jännittyy, sieraimet alkavat väristä ja silmiin syttyy kiiltävä loimu.

2. Siskoni puhuu tuumailevan pehmeästi, kiirehtimättä hengityksensä edelle. Hän ääntää sanat kauniisti loppuun asti, vältellen kausiluontoisia muoti-ilmauksia. Sisällöltään puhe on täsmällistä ja ilmaisevaa. Tunnetilojen vaihtelu kuuluu taustalla, mutta hän ei korosta niitä venyttelemällä vokaaleja tai suhauttelemalla ässiään. Siskoni ei kiroile. Hän myötäilee puhettani usein sanomalla "niin" tai pelkästään suu kiinni "mmmm", kuin hengittäisi tuon keskimatalan tasaisen äänen jostain kurkunpään ja nenäontelon kohtauspaikasta.

3. Siskoni elekieli on korutonta ja olemuksesta henkii tiettyä kurinalaisuutta ja tyyneyttä. Kädet vaikuttavat hiukan raskailta ja olkapäät kääntyvät aavistuksen sisäänpäin. Sisko korjaa kuitenkin ryhtiään usein pienellä rintakehän liikkeellä eikä anna leukansa pudota kovin alas. Hänen askelensa on kevyt, paino tavallista enemmän päkiöillä. Jalkaterät osoittavat hiukan ulospäin.

4. Siskoni vaikutti väsyneeltä mutta tyytyväiseltä. Äänensävy tavoitteli huoletonta vaikka siitä kuulsi pieni varovaisuus. Suomalainen yksityisyyden kunnioittaminen ja perhesiteiden läheisyys olivat ristiriidassa: Ettei vain häiritsisi. Toisaalta puheessa oli lämmin päättäväisyys. Siskolleni läheisten rakastaminen ei ole pelkkä tunne vaan selviä valintoja. Aina kun on mahdollista, täytyy antaa aikaa. Ja tietysti päivittää vaatekaapin sisältö vaihtelemalla päittäin kaikkea mihin olemme kyllästyneet.

Sommaren är här, jee jee jee

Juhannus... vanhan viinan hajuiset perheenisät, hermostuneet kaupunkilaiset pikkukylien kauppajonoissa ja tietysti perheriidat, tauoton saunominen, makkaranpaisto ja verille raavitut itikanpuremat. Tästä idyllistä ei paljoa puuttunut, vaikka Sami oli juhannuksen töissä. Työ, eli neljän lapsen huoltovastuu, siirrettiin Samin äitin mökille ja minä seurasin perässä. Samalla selvisi, etten sopisi mielentasapainoni, kärsivällisyyteni tai muidenkaan ominaisuuksieni puolesta lastensuojelutyöhön. Onneksi itsetuntemukseni oli jo nuorempana sillä tasolla, ettei tarvinnut mennä mihinkään alan soveltuvuuskokeisiin tätä asiaa toteamaan. Nuorten kanssa voi kyllä hetkittäin olla hauskaa ja satunnaisista taidokkaista täsmäloukkauksista voi päätellä, että niiden edellyttämän itsen ulkopuolelle suuntautuvan havainnointikyvyn ansiosta myös tekniset edellytykset empatiaan ovat olemassa. Kysyvät vielä, miksei meillä ole lapsia! Tämänhetkinen työni on huomattavasti iisimpää kuin Samin työn ohessa vietetty vapaa-aika. Onneksi pääsin juhannuksen jälkeen uutistoimistoon lepäämään.

Suomen kesä on osoittautunut niin kylmäksi, etten viitsi juuri ulkona oleskella. Töihin lähtiessä pukeudun ratikka-metro-matkaa varten paksuun samettitakkiin ja huiviin. Ennen työvuoron alkua käyn talon kellarissa hikoilemassa 20 minuuttia soutulaitteessa ja stepperissä, jotta saisin veren kiertämään. Kevään loputon kuivuus ja pöly on vaihtunut kuitenkin rankkoihin kuurosateisiin ja muuhun tihutukseen. En edelleenkään käytä sateenvarjoa, koska on tullut todistettua jo useampaan otteeseen, että unohdan sen aina matkalla jonnekin.

Nyt kun katsoo ikkunasta ulos, voisi melkein kuvitella itsensä aurinkoiselle nurmelle lukemaan italialaista sarjamurhaajadekkaria. Voisi melkein kuvitella ostavansa latten kahvilasta ja käärivänsä housunlahkeet ylös. Voisi kuvitella sulkevansa silmänsä auringonvalossa ja näkevänsä sen häikäisevän sinipunakirjavana luomiensa läpi. Kun auringossa makaa kyljellään ja avaa silmänsä vuorotellen, se auringonpuoleinen näyttää kaiken sinertävämpänä ja vaaleampana kuin toinen. Silloin on vaikea kertoa, kumpi on oikeassa. Otsan takana tuntuu silmää liikuttaessa pieni hermosärky ja tekisi mieli painaa 'auto levels' -nappia photoshopissa. Mutta aivot eivät enää tiedä, mikä väri on totta. Tässä tarinassa ei ole vertauskuvallista opetusta.

Rahalla saa ja kiitoksella pääsee

Olen viettänyt kyseenalaisen illan yrittäen vastailla kysymyksiin Uneton48-kilpailun tekijänoikeuksista. Elokuvantekijöistä tuntuu, että heitä yritetään riistää ja sehän ei ole koskaan hyvä. Alkuperäisenä ajatuksena oli vain laatia suhteellisen yksinkertaiset ja selkokieliset tuotantopaperit, erityisesti verrattuna jenkkikilpailun monisivuisiin pikkupräntteihin. Liian helppoa ollakseen totta. Sopimus on ihan toimiva siinä tapauksessa, että elokuvat ovat akselilla ihan kivaa - täyttää paskaa. Mutta mitä jos joukossa on laadukas ja ihmeellinen cineman helmi, jonka kaikki haluavat ostaa? Eihän olisi reilua, että järjestäjät saisivat myyntivoitot jostain tällaisesta työstä. Työstä, jota emme ole tehneet. Ei tietenkään. En edes kuvittele saavani jotain palkkaa siitä työstä, jota olen tehnyt ja teen: Nettisivujen ja muun markkinointimateriaalin suunnittelusta, tilojen varauksista, myyntityöstä, sponsorisopimusten tekemisestä, kymmenistä tapaamisista ja puhelinsoitoista, valvotuista öistä, ideapalavereista, vapaaehtoisten rekrytoinnista, sivuston ylläpitämisestä ja päivittäisista tarkistuksista, tarjouspyyntöjen lähettelystä, apurahahakemusten rustaamisesta, yhteistyökuvioiden suunnittelusta... Ja tätä ei pidä käsittää valituksena, olen tehnyt kaiken omasta halustani ja täynnä intoa.

Raha on minulle toissijaista. Olen nimittäin kissa ja elän pelkällä kiitoksella. Ihan totta. Mitä Suomi saisikaan minusta irti, jos osaisi kiittää. Mutta kirjoituksista henkii syvää tyytymättömyyttä ja uhmaa. Aivan kuin niissä olisi jo lähtöajatuksena se, että emme voi saavuttaa yhteisymmärrystä. Miksei asioita voi lähestyä toiveikkaasti, muutokseen uskoen? Yritän katsoa kiivailun ohi ja keskittyä itse asiaan. Tyyli ei muuta faktoja, mutta minua väsyttää ja ystävällisempi sävy voisi pelastaa päiväni.

Joka soluni ikävöi Uutta-Seelantia. Se maa opetti minulle, ettei rahalla ole mitään väliä. Lähdin matkaan stressaten siitä, miten rahamme riittävät. Suoritin päässäni ala-asteen matikantehtäviä tulevasta toimeentulostamme. Tiesin, että tulotaso olisi alhaisempi. Tiesin, että asuminen olisi kallista. Ruokakin olisi kallista. Jotain kuitenkin tapahtui matkalla ja tänä keväänä palasin Suomeen vähät välittäen siitä, miten paljon saisin rahaa ja tulisinko toimeen. Pystyn pienentämään kulutustani loputtomasti. On valtavasti asioita, joita ilman tulen toimeen. Antakaa minun vain pitää uusi, kiristämätön piponi. Ja sanokaa joskus 'kiitos, kiva kun yrität'.

Roots bloody roots

Sain Kelalta samana päivänä kaksi kirjettä. Ensimmäisessä sanottiin, että en ole Suomen sosiaaliturvan piirissä, sillä muutin pois maasta vuoden 2006 alussa. Toisessa sanottiin, että olen Suomen sosiaaliturvan piirissä, sillä muutin takaisin tämän vuoden huhtikuussa. On se mukavaa, että kansalainen pääsee näin osallistumaan viraston työntekijän ajatusprosessiin, ei pelkästään kuulemaan sen lopputuloksen. Näitä kahta edeltävässä kirjeessä todettiin, että sosiaaliturvaan kuulumiseni oli epäselvää, joten olen onnellinen että viranomainen on nyt löytänyt rauhan ja varmuuden.

Ulkona on kaunis ilma, mutta en koe mitään entisestä elämästä tuttua pakkoa rynnätä ottamaan aurinkoa. Suomalaisten kesästä nauttimisessa on pieni epätoivon pohjavire: Se loppuu ihan kohta! Mitä jos lomani aikana sataa? Onko matka varattu? Ehditäänkö varmasti tarpeeksi monta kertaa mökille? Ehdinkö ruskettua? Ehdinkö varmasti uimaan ennen kuin Jaakko viskaa kylmän kiven tai tulee sinilevää? Juhannuksen jälkeen päivä alkaa taas lyhentyä...

Mulla on kivaa, koska auringonpaiste on vain toissijainen asia. Se on mukava näyttämö, mutta olen täällä vain talvea paossa. Harmittaa, etten pääse Seelantiin yhtään aiemmin. En ehdi nähdä magnoliapuiden kukkivan elokuussa. Mutta ensi jouluna käristän taas varpaitani mustalla hiekkarannalla ja tuskailen kuumuutta. Kuumuuden tuskaileminen on ihanaa. Niin syvällä on kuitenkin se suomalainen lyhyen kesän hätä minussakin, että tuskailu ei ole kovin vakavaa. Suomalaisena kasvaa koko elämänsä sellaisessa lämmmön ja lauhkean ilman puutteessa, ettei siitä saa enää koskaan tarpeekseen. Suomihan asutettiin alun perin vain siksi, että etelän ja idän uppiniskaisimmat yksilöt tarvitsivat omaa tilaa eikä muualle enää mahtunut. Sieltä se kansan luonnekin siivilöityi näiden erakoituvien uudisraivaajien noustessa aina pohjoisemmaksi. Nämä ihmiset valitsivat mieluummin pitkän kylmän talven ja karun maan kuin elivät sukujensa keskellä leudommassa ilmastossa: sovussa, sosiaalisesti ja henkilökohtaisesta tilantarpeestaan tinkien.

Sanokaa nyt ettei se näin mennyt. Tämä nerokas teoria saa minut tuntemaan entistä suurempaa vieraantumista omista juuristani. Minua ärsyttää, että nämä esi-isät tekivät päätöksiä, jotka vaikuttavat minunkin elämääni. Itse olisin voinut valita toisin.

Almost summer

To all friends out there - this is Finland at its best... I'll add some city photos to be fair - Helsinki is quite beautiful right now. But here's from the countryside:

Elämän tarkoitusta ummikoille

Menin maanantai-iltana vihdoin kuntosalille vain kuullakseni, että korttini oli jo vanhentunut edellisenä päivänä. Lasikopissa istuva työntekijä näki kuitenkin ahdinkoni ja päästi minut vielä yhden kerran kuntoilemaan. Soudin vimmaisena, mutta salin ahtaudesta johtuen en viihtynyt kovin kauaa. Huoneesta ei löytynyt edes sen vertaa vapaata lattiatilaa, että olisin voinut levittää kumimaton alleni venyttelyä varten.

Lasken jo päiviä STT:n töiden alkamiseen. Tavallinen duuni ja varsinkin ruuhka-aikaan ratikoissa ja metroissa pyöriminen tuntuu jotenkin tosi vieraalta. Kuinka nopeasti väsymys ja rutiini turruttavat naamani samanlaiseksi nahkakuoreksi, joka muillakin tukanrajasta roikkuu? Taistelen vastaan. Yritän katsoa vastaantulijoita silmiin ja nähdä heidän sielunsa.

Eilen lueskelin pitkästä aikaa Philip Yanceyta. Olen lievästi allerginen ns. hengelliselle kirjallisuudelle. Yanceyn rehellinen, tutkiskeleva tyyli on kuitenkin jotain aivan muuta. Yancey avaa Jumalan ja maailman rakkaus-vihasuhteen, lain ja armon ehdottomuuden ja monet asiat tarinoiden ja erityisesti katkeransuloisten elämäntarinoiden kautta. Sivistymättömänä moukkana olen kiitollinen sellaisten historian henkilöiden tarkoista ihmiskuvauksista, joista en muuten tietäisi kuin nimen. Nyt minäkin tiedän, miten onneton lakihenkinen fakiiri oli Tolstoi, ja miten surkeasti Dostojevski luotsasi omaa elämäänsä. Tänä aamuna tutustui myös Gandhin elämäntarinaan, josta huomasin unohtaneeni lähes kaiken.

Freudin mielestä elämän tarkoituksen pohtiminen oli jo itsessään oire mielenterveyden järkkymisestä. Olen Yanceyn kanssa samaa mieltä siitä, että näiden asioiden sivuuttaminen vailla minkäänlaista reaktiota on oireena aivan toista luokkaa. Monet meistä näyttävät kuin olisivat elossa, mutta lähempää tarkasteltuna paljastuvat kuolleiksi. Tämä tyhjäkatseinen välinpitämättömyys on minusta pelottavampaa kuin saatananpalvonta. Kuinka voi kulkea elämän alusta loppuun miettimättä kertaakaan, mitä varten olemme täällä?

Öinen aivokaasu

Koko päivän olen istunut koneella luuduttaen selkärankani ehkä uuteen muotoon. Kävin nimittäin läpi koko Suomen koulutusjärjestelmät - amiksesta yliopistoon - ja etsin oikeat vastaanottajat Uneton48-tiedotteelle. Täytyy nyt jakaa teille, kun törmäsin kansanopistojen sivuilla pariin hauskaan yksityiskohtaan... En nyt mainitse opiston nimeä, mutta eräässä oli esimerkiksi luonnontieteissä Selkärangattomien peruskurssi, toisessa Askarruttajan ammattitutkinto ja kolmannessa Luovan elämäntaidon linja. En tiedä miksi nuo nyt niin nauratti. Johtunee virikkeiden puutteesta :)

Nite nite!

Kaikenkukertavia keskeneräisiä ajatuksia

Kiitos... yleisön pyynnöstä jatkan siis kirjoittamista. Toinen hyvä syy on Suomi-Venäjä peli, jota en pysty katsomaan kun Suomi on häviöllä. Saan rytmihäiriöitä punapaitojen joka hyökkäyksestä enkä usko kestäväni enää yhdenkään tappiomaalin näkemistä muuten kuin jälkikäteen hidastettuna. Jääkiekko tuo primitiiviset tunteet pintaan - Suomi vastaan Venäjä on kuin talvisota pienoiskoossa ja kaikki pelivaiheet ovat vertauskuvallisia. Valelaukaus, puolustus, hyökkäys, koukkaus, ylivoima...

Suomen kesä ei ole varsinaisesti alkanut ja tulppaanien auettua tulossa on jälleen räntäsadetta. Koivunlehdet ja kukat ovat herkän kauniita, mutta olin unohtanut että Suomessa ei ole kesää. Siis sitä sellaista määrättömältä tuntuvaa aikaa, jolloin kenkiä ei tarvitse kuin rumien varpaankynsien peitoksi. Täällä kylmä tulee aina jostain - mereltä nousevasta tuulesta, varjoisalta kujalta tai viimeistään auringonlaskun jälkeen savimaa huokuu kuin ikirouta. Suomi tuntuu erilaiselta. Ilman kuivuus saa ihon ja hiukset tuntumaan paperisilta ja tuuli nostattaa kadulta pölyä silmiin. Lisäksi sain viime viikolla flunssan, joka tuntuu parantuvan paljon hitaammin ja olevan muutenkin erityisen 'limainen'. Suomessa ihmiset niistävät todella paljon - julkisilla paikoilla ja mihin tahansa rättiin. Monella vastaantulijalla on sama räkäyskä kuin itselläni.

Kauneinta Suomessa on ehkä anopin mökki. Soudimme peilityynellä lammella ja paistoimme makkaraa. Minä yritin onkiakin. Käänsin multapaakun, jonka alta löytyi paljon kastematoja. Vähän värisytti puhkaista madon pää ongenkoukulla ja tuntea sen hurja kiemurtelu. Edellisestä kerrasta on aikaa. Sami ja Petteri heittivät keihästä sänkisellä pellolla. Minä yritin, mutta keihäs ei lentänyt ja olkapääni tuntui rusahtavan sijoiltaan.

Kävin torstaina tulevan ja samalla vanhan tutun kesätyöpaikkani STT:n järjestämässä kesätoimittajapäivässä. Siellä kuunneltiin taas pitkiä puheita yrityksen arvoista ja toimintatavoista, tavoitteista ja uudistuksista. Minua huvitti päätoimittajan päätöslause "olen todella innostunut tästä asiasta" - naama täysin peruslukemilla, vailla minkäänlaista innosta kielivää elehdintää tai edes hymyä. Aivan kuin katsoisin vieraskielistä tv-sarjaa, jossa on väärä tekstitys. STT:n päätoimittaja on vaihtunut jo kaksi kertaa sen jälkeen kun aloitin ensimmäisen kesäni grafiikkaosastolla. Muu väki on pysynyt tiukasti talossa, samoja nimiä ja naamoja joka puolella.

Nyt Venäjä on löylyttänyt Suomen lähes loppuun asti ja täytyy lähteä hakemaan jotain videovuokraamosta pyyhkiäkseen tämän ottelun muistijäljet mielestään. Sami, joka nykyään reissaa puolet viikosta töissä Orivedellä, on taas ajelemassa takaisin kotiin. Aucklandissa elimme kuin siamilaiset kaksoset, samassa rytmissä - työ, kuntosali, kahvinkeitto, Scrubs-dvd:t, subin sämpylät ja välillä työntekoa kahvilassa istuen. Tuohon aikaan kaipasin välillä omaa aikaa. Nyt kun sitä on, tylsistyn aivan mahdottomasti.

Uneton48-kisan nettipäivitys saatiin lopulta tehtyä, noin viisi päivää myöhässä. Nyt on kuitenkin uusia yhteistyökumppaneita ja muutama joukkuekin on jo rekisteröitynyt. Olisin odottanut vähän mielikuvituksellisempia nimiä, mutta ehkä niitäkin vielä tulee :)

Tänään istuin metrossa vastapäätä kaunista keski-ikäistä naista, joka alkoi hakaniemen kohdalla itkeä spontaanisti. Sitten se pureskeli kynsiään niin että veri tirskahti. Olisin halunnut lohduttaa, mutta en tiennyt mitä sanoa. Kaikkein kauheimmalta tuntui, ettei kukaan ympärillä reagoinut asiaan mitenkään.

e-katugallup

Olen ihan kiikunkaakun siitä, pitäisikö jatkaa kirjoittamista täältä Suomesta vai palata asiaan vasta 5 kuukauden päästä kun palaamme Aucklandiin. Koko blogin idea oli alunperin kirjoittaa Uuden-Seelannin kokemuksista, mitä se on tähän asti enemmän tai vähemmän ollutkin. Nyt olen Suomesta kirjoittava suomalainen, voiko sen tylsempää enää olla?

Valitse siis seuraavista vaihtoehdoista:

1. Jatka kirjoittamista Suomesta.
2. Muistele Uuden-Seelannin aikoja tai ole hiljaa.
3. Palaa asiaan, kun olet taas Seelannissa
4. Lopeta internetin informaatiokaaoksen ruokkiminen ja sulje koko blogi.

Haluaisin jääviytensä vuoksi kieltää vastaamisen ystäviltä ja sukulaisilta, mutta pelkään, että siinä tapauksessa kukaan ei vastaa ja tuuleen huutamisen tuoma turhautuminen kuihduttaa proosasuoneni kokonaan.

Helsingissä

Teille, jotka olette asuneet pitkään maailmalla: Paluu kotimaahan on kuin kylmä suihku, jonka vesi jäätyy ilmassa ennen iholle osumistaan. Alkujärkytyksen jälkeen Helsingistä löytyy kyllä paljon hyvää, sen esiin kaivaminen vain vie energiaa ja saa elämän tuntumaan kaksin verroin työläältä. Oliko se näin työlästä ennen ulkomaille muuttoa? Onko Suomi muuttunut raaemmaksi vai onko oma pääni pehmentynyt? En tiedä.

Jo lentokentällä katosivat hymyt ja avoimet katseet. Sieltä ulos astuessa huomasimme auringonkin kadonneen. Huhtikuun kylmyys tuntui siltä, kuin olisimme asuttamassa elinkelvotonta planeettaa, jolla kuolema on vain ajan kysymys. Se hetki avaruudessa, kun happisäiliö irtoaa selästä ja astronautti kelluu hetken painottomuudessa ennen kuolemaa. Asiakaspalvelija ei katsonut silmiin. Kurottelin kasvojen suuntaan, kun en meinannut uskoa. Meidät suljettiin kokonaan ulkopuolelle.

Jaksoimme hymyillä yhden päivän - vastaantulijoille ja tyhjille katseille busseissa. Humalainen vastasi hymyyn. Lapsi katsoi vihaisesti. Autoilijat katsoivat vihaisesti. Mutta ratikassa vanha nainen hymyili huonoilla hampaillaan ja valitti Helsingin joukkoliikenteestä. Kerroimme Aucklandin liikenteestä ja saimme naisen vakuuttumaan siitä, että täällä asiat ovat hienosti. Nainen nousi ratikasta hymyillen leveämmin.

Eilen pääsin näkemään, minkälaista on suomalaisen kokoillan elokuvan kuvauspaikalla. Yllätys oli aikamoinen. Kukaan ei huutanut. Ihmiset puhuivat varovasti, jos lainkaan. Kukaan ei juossut edestakaisin tai läksyttänyt ketään. Kukaan ei nauranut tai liimaillut gaffer-teippiä kenenkään selkään. 'Action!' ja 'Cut!' olivat olkaa hyvä ja kiitos. Ihmiset eivät myöskään mielellään delegoineet. Suomalainen siirtää vaikka vuoren ennen kuin pyytää apua. Assareiden täytyy siis ymmärtää rientää väliin, kun joku kantaa kolmea laatikkoa eikä saa omin avuin ovea auki. Kun en osannut muuten olla avuksi, lupauduin tankkaamaan maskeeraajan auton. Tämä tarkoitti ajamista Helsingin liikenteessä kolmen vuoden tauon jälkeen, oikealla puolella tietä ja manuaalivaihteilla. Selvisin hengissä.

Tänään on tiedossa tapaamisia Uneton48-kilpailuun liittyen ja sitten assarihommia ilta/yö -kuvauksissa. Tajusin tänään, että tarvitsisin kipeästi ainakin yhden markkinointihenkisen avustajan mukaan tiimiin. Jos satut tietämään jonkun Helsingissä asuvan TV- ja elokuva-alaa tuntevan ihmisen, jolla on jonkin verran vapaa-aikaa - pistä viestiä!

Sami lähti tänään ajelemaan Tampereelle päin ensimmäiseen työvuoroonsa lastenkodissa. Tuli kamala haikeus kun jäin itsekseni asuntoon ja suklaakin oli loppunut.

Taidan keittää teetä ja lähteä sitten kaupungille hoitamaan pankkiasioita ennen tapaamisia. Niin paljon on tapahtunut, että täytyy jatkaa seuraavassa numerossa.

10 viimeistä päivää

Suomeen paluu lähestyy, ja vaikkei kysymys olekaan lopullisesta muutosta, se vähän pelottaa. Joka päivä keksin uusia asioita, joita tulee täältä lähtiessä ikävä. Osa niistä on ihan hassuja, mutta yli kahdessa vuodessa sitä vaan tottuu joihinkin juttuihin. Niinkuin vaniljasoijamaitoon, jatkuvaan auringonpaisteeseen ja siihen, miten hiukseni kihartuvat ilmankosteudesta. Tulee ikävä aasialaista asiakaspalvelua, sitä miten naapurit tervehtivät kadulla ja tuovat meille ruokaa ja sitä, miten voin käyttää suomea salakielenä Samin kanssa. Tulee ikävä sitäkin, että täällä maailmankolkassa saa olla erilainen ja eksoottinen. Suomessa kaikki ovat samannäköisiä blondeja... Tulee ikävä ystäviä ja niitä kaikenmaailman persoonallisuuksia, joiden kanssa saa pyöritellä silmiään filmiprojekteissa.

Samin olkapäähän putosi tällä viikolla avokado naapurin puusta. Se oli tosi iso ja kypsä ja olemme siivuttaneet siitä leivän päälle jo monta päivää. Pidimme koko viikonlopun garage salea, autotalli täynnä hyvinkin huokeasti hinnoiteltua tavaraa. Muutama naapuri kävi ostamassa huonekaluja ja hakemassa viinilaseja 'ilmaiset' -korista. Suurimman osan ajasta tarjosimme viikon parasta viihdettä naapuruston pikkupoikien fillarijengille, jotka ravasivat hakemassa lisää rahaa vanhemmiltaan ja ostivat mitä ikinä pystyivät. Ostosterapiassa ei selvästikään ollut kysymys itse tavaroista vaan ostamisen riemusta. Sami käytti tilaisuuden hyväkseen kasvatuksellisessa mielessä - joka tuotteelle oli hinta, josta osa maksettin meille ja loput piti poikien käydä lahjoittamassa jollekulle apua tarvitsevalle. Laupeudentyön harjoittelu ja lisäostosten suunnittelu piti pojat liikkeessä niin, että varmaan viiden minuutin välein jonkun fillari rullasi autotallin ovesta sisään. Mulla alkoi jo päässä tykyttää. Yritä nyt siinä tehdä töitä samalla, kun joku pikku samoan-intialainen kauppamiehen alku tinkaa kahden dollarin maalauspohjaa puoleen hintaan... Autotallimyymälä aukeaa taas ensi viikonloppuna lopulliseen tyhjennykseen. Samalla näemme, minkälaisen taideteoksen naapurin pojat ovat luoneet - annoin taulupohjan puoleen hintaan sillä ehdolla, että se käytetään luovaan ilmaisuun.

Kävin viime viikolla hoitamassa meille paluuviisumit kuntoon niin, että niitä ei tarvitse erikseen Suomesta käsin hakea. Viisumit syntyivät odottaessa ja maksutta, mutta paluuaikaa annettiin vain vuosi eteenpäin. Systeemi on hiukan hämärä, mutta ymmärsin sen verran, että kun palaamme maahan vuoden sisällä ja sen jälkeen seuraavan kerran anomme samaa viisumia, se annetaan ns. loppuelämäksi. Sitten ei menekään enää pitkään, kun voi hakea kansalaisuutta.

Yritämme ennen maasta lähtöä haalia taskut täyteen kaikenlaista täällä halpaa ja jokapäiväistä, joka Suomessa tuntuisi eksoottiselta ja siten alkuperäistä hintaansa arvokkaammalta. Sama toimii tänne palatessa toisinkin päin - jos olisin alun perin Suomesta lähtiessäni tajunnut, miten kovassa kurssissa henkkamaukan ja ikean kamat ovat täälläpäin maailmaa... no, Aasian kautta lentäessä ei saa viedä kuin sen 20kg / hlö joten mitäpä tuosta. Mutta paluulento tänne on varattu Vancouverin kautta ja rahtia saa olla sitten enemmän. Ikea, here I come...

Memory prints of the life outside

Elämässäni tapahtuu enää vähän asioita, jotka eivät ole työtä tai muuten tietokoneella tapahtuvaa. Tässä viimeisimmät:

Viime perjantaina kävimme pohjoisessa kaupunginosassa katsomassa viimeisimmän Bourne-elokuvan puhallettavalta valkokankaalta. Ilma oli mukavan lämmin ja kuiva. Kaivoimme pyykkikorista esiin matkalla ostettuja herkkuja ja makoilimme pyyhkeillä.

Lauantaiyönä listasimme arvokkaimmat tavaramme myyntiin nettihuutokauppaan. Sohvat menivät heti, samoin vierashuoneen sänky. Sänkyä tulivat hakemaan neljä kaunista teini-ikäistä, kaksi tyttö ja kaksi poikaa, jotka virittivät sen kiikkerästi liinoilla autonsa katolle. Naapurin lapsi lauloi pienellä äänellä "no river wide enough..." ja teinit liittyivät kuoroon niin että kortteli raikui. Hymyilin niin että poskiin koski ja haaveilin olevani taas nuori.

Sunnuntai-iltana menimme Samin, Petrinan ja Wannan kanssa South Seas -leffateatterinäytökseen. Näytös oli virheellisesti nimetty S'Oscarseiksi, vaikkei siellä mitään pystejä jaettu - katsottiin vain edellisen vuoden lopputyöfilmejä ja kalkkunakaulainen kurssinjohtaja kehuskeli oppilaitaan ja itseään. Mutta hyvin ne kehut upposivat viinilasillisen jälkeen. Lightning Guy oli edelleen yhtä ihana. Ei täydellinen, mutta jotenkin ne virheet eivät haittaa kun eläytyy tarinaan ja se on aika paljon. Jos nyt jonakin näistä päivistä saan sen luvatun DVD-kopion koululta, voin lähettää lyhäriäni eteenpäin. Sami lupasi tehdä tänään post soundin myös siihen meidän iän kaiken hyllyllä seisoneeseen lyhäriin, että voidaan järjestää näytös ennen Suomeen tuloa.

Onneksi on tuo Uneton48 -kisa, että voin tuntea tekeväni edes jotain elokuva-alaan liittyvää kaiken graafikan väännön lomassa.

Keskiviikkona Nikki ja Graeme saivat kauan odotetun poikavauvansa, joka sain nimen Felix. En malttanut olla kertomatta, että Felix on myös Suomen parasta ketsuppia. Olemme harjoitelleen Samin kanssa laulamaan 'herkkuja ruokapöytään!', jonka voimme esittää Felixille lähipäivinä, kun vauva on valmis tapaamaan ulkopuolisia (ja -maalaisia) hörhöjä.

Eilen sain soiton ekstroja välittävästä toimistosta, jonka lähettämänä kävin aiemmin koe-esiintymässä Iso-Britannian markkinoille menevään kakkumainokseen. Pääsin toiselle kierrokselle! Myös mainoskuvausten puvustaja soitti ja kyseli mittojani johonkin pukuun, jota hän on ompelemassa. Jos saan homman, kuvaukset ovat ensi viikon keskiviikkona. Jännittää! Parasta hommassa on se, että syömällä hymyillen kakkua voi saada rahaa. Muuten olen koko jutusta vähän hämmentynyt. En ollut koskaan ennen käynyt koe-esiintymässä mihinkään, enkä ajatellut että mulla olisi mahdollisuuksia. En koskaan unohda, miten esiintymiseni kuvannut nainen sanoi: "Obviously you have some acting experience?". Ei siis väliä, vaikka en saisi osaa. Olen jo päässyt ekstra-urallani pitemmälle kuin koskaan ajattelin :)

Nyt täytyy palata varsinaisiin töihin, joista voin blogata sitten myöhemmin...

Syksyn ja kevään rajalla

Viikonloppuna olimme ystävien häissä. Katrin blogista voi käydä katsomassa, miltä siellä näytti. Koko seremonia ja juhla tapahtui yhdessä paikassa ja tunnelma oli tiivis, koska ulkona satoi koko päivän. Sain tapojeni vastaisesti Katrin hääpuvun valmiiksi hyvissä ajoin ennen häitä, eikä meikin ja puvun silittämisten kanssakaan tullut hääaamuna mitään kummempia ysköksiä. Oli kyllä mukava siivota ompelupöytä ja tuhannet langanpätkät pois kun puku oli paketissa. Ompelutyö kun venyi sen verran pitkäksi, että Sami ehti jo hengittää jonkin verran lankaa.

Tulevan 6 kk Suomen vierailun yksityiskohdat alkavat selvitä. Viime viikolla löysimme tutuntutun kautta kämpän Vallilasta, 15.4. alkaen. En ole koskaan asunut niin idässä pk-seudulla, mutta paikka vaikuttaa ihan mukavalta. Olimme valmistautuneet survomaan itsemme johonkin tyypillisistä 14 neliön yksiöstä, mutta löysimmekin 50m2! Nyt yritämme vuokrata Aucklandin asuntoamme puoleksi vuodeksi kalustettuna eteenpäin. Halusin mennä asiassa oikeaa reittiä, joten vuokravälittäjä lähetti viestini omistajalle, joka nyt pohtii asiaa sanakirjan kanssa (koska ei osaa Englantia). Jos alivuokralaisuus tai muu järjestely ei onnistu, pistämme kaikki tavarat myyntiin ja palaamme maahan taas nomadeina lokakuussa. Sami on jo tyytyväisenä myymässä kaikkea. Ei mullakaan tähän tavaraan mitään tunnesuhdetta ole. Lähinnä harmittaa aloittaa taas ihan alusta - sisustaminen voi olla kivaakin, mutta kattiloiden, vessaharjojen ja tyynyliinojen hankkiminen vain aikaa vievää juoksentelua. Puhumattakaan niistä eroon pääsemisestä...

Tuntuu mukavalta ajatella tulevaa Suomen kesää, vaikkei sirkkojen siritys ole hiljennyt vielä täälläkään. Yöt ovat kuitenkin jo satunnaisesti kylmempiä, joten syksyn voi tavallaan haistaa. Katsoin jotain ajankohtaisohjelmaa netistä, ja jotenkin hätkähdin Suomen maiseman värittömyyttä (ja lumettomuutta). Kun on yli kaksi vuotta katsellut jatkuvaa vihreyttä ja vuorotellen kukkivia puita ja pensaita, kotimaan harmaanruskea taajama tuntuu kuin ahdistusta käsittelevältä tilataideteokselta - ikäänkuin sillä olisi vertauskuvallinen merkitys ja koko juttu olisi suunniteltu säväyttämään julmuudellaan.

Aloitin viime viikolla taas kuntosaliharjoittelun. Kun liittyy parin vuoden aikana kolmannen kerran samalle salille (neljännen kerran kuntosalille), tuntuu jotenkin pöljältä kiertää niitä laitteita läpi ja kuunnella opastusta. Aaaa, täällä ovat siis pukuhuoneet. Juu, verenpaine on hyvä, ei ole lääkitystä eikä sydämeni todennäköisesti vielä vanhuuttaan jätätä. Piirsin raksit samoihin ruutuihin kuin edelliselläkin kerralla ja mietin, että työntekijä on ollut talossa vähemmän aikaa kuin minä - siis on/off, mutta kuitenkin. Ensimmäisellä kerralla liittyessäni kuntosaliohjaaja oli Latviasta, toisella kerralla taisi olla samoalainen. Tämänkertainen argentiinalaistyttö oli oikein mukava ja täyttelen hänen mielikseen harjoituskorttia ja keikun mahdollisimman paljon jumppapallon päällä. Sain YMCA:n jäsenyyden tällä kertaa lahjana Samilta, kun olin hinkunut liittymistä kalliille hienostelusalille, jossa on kylpylä. YMCA:ssa on kyllä sauna, mutta sinne pitää kulkea pimeää käytävää seiniä hapuillen, ellei joku ole jo vaihtanut lamppua. Eikä missään ole peilejä, ettei silkkipuseroissaan 'urheileville' mummoille tule paha mieli, kun huomaavat hikitahrat kainalossaan. Mutta toisaalta voin läpsiä aviomieheni takapuolta kun se hölköttää juoksumatolla.

Loppuhuomautuksena - ellei teistä uskollisista lukijoistani joku ole vielä liittynyt Uneton48 Facebook-ryhmään, tehkää se pikimmiten. Yritämme saada niin paljon nimiä hankkeen taakse kuin mahdollista ja jokainen uusi liittyjä piristää päivääni aivan uskomattoman paljon. Pienestä se on kiinni :)

Tarpeeton lauantaipäivitys

Pääsin tänään pitkästä aikaa kuntosalille, kun Petrina vei minut tutustumaan kaupungin kalleimpaan liikuntakeskukseen, johon oli juuri liittynyt. Myöhästyimme jumpasta ja päädyimme hiljaiselle naisten kuntosalille, jossa oli aivan tuoreita juorulehtiä. Niiden lukeminen juoksumatolla on tosin hyvin hankalaa, kun kirjaimet pomppivat tärykalvolla - eikun verkkokalvolla askelten tahtiin. Olo oli jälkikäteen niin hyvä, että harkitsin taas jollekin salille liittymistä. Hankalaksi asian tekee se, että olemme tulossa kesäksi Suomeen. Kuntosalien jäsenyydet ovat ovat nykyään niin sitouttavia, että liittymistä on syytä harkita kauemmin kuin naimisiinmenoa. Mihin ovat kadonneet vanhat hyvät kuukausimaksut tai jopa kohtuulliset kertamaksut. Täällä jopa YMCAn kaltaisten peruskuntosalien kertamaksun hinnalla saa konserttilipun.

Päivä on ollut muilta osin raukean lauantainen. En selvinnyt edes kirpputorikierrokselle, kun aika meni yöhousuissa koneen ääressä istuessa. On kätevää tehdä bisnesjuttuja koneella ja hoitaa yhteyksiä sähköpostilla, mutta jos joku kysyy mitä olen puuhannut, yritän aina keksiä jotain konkreettisempaa. Joinakin päivinä vain kaikki tapahtuu virtuaalisesti eikä ole mitään kerrottavaa. Jostain syystä sohvan siirtäminen kuulostaa isommalta jutulta kuin sähköpostien vaihtaminen erinäisistä asioista. Huomenna täytyy siirtää sänkyä niin on jotain kerrottavaa. Tiedä vaikka saisi imuroitua sen takana olevia alueita, jotka ovat saavuttaneet aarniometsä-tyyppisen koskemattoman olotilan.

Uneton48!!!

Aihetta pieneen juhlaan - Uneton48-lyhärikisan nettisivu on vihdoin julkaistu: www.uneton48.com

Homma on vielä yleisön näkökulmasta aivan alkumetreillä, mutta nyt tuntuu että jonkinlainen rajapyykki on saavutettu. Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka matkalla olisi kuinka hankaluuksia, tämä viedään kunnialla loppuun asti. Ei sillä tavalla 'läpi harmaan kiven' vaan täysin hyvillä mielin.

Olen edelleen täysin vakuuttunut ideasta. 48 tunnin elokuvantekoon jää koukkuun. Innostus, oppiminen, riitely, yhdessä nauraminen, tutustuminen itseensä ja toisiin - kaikki on potenssiin 10 tuon viikonlopun aikana. Ne kaverit, joiden kanssa on kilpaillut, tuntee aivan eri tavalla kuin muut. Se leikkaaja joka nukkui sängyssäni, se tuottaja joka lohdutti kun itkin myöhästymistä. Ja tietysti niiden elokuvien katsominen. Haluaisin osallistua Uuden-Seelannin kilpailuun tänäkin vuonna, ettei yhtään kertaa jäisi väliin.

Joten rakkaat ja uskolliset lukijani, jos joku teistä istuu joutilaan rahan (markkinointibudjetin) päällä, haluan lähestyä teitä Uneton48 -sponsoripaketilla! Pahoittelut äkillisestä mainoskatkosta...

Miksi kukaan täysijärkinen lähtisi toteuttamaan moista jättiprojektia? Täällä auringonpaisteessa pää pehmenee ja sitä alkaa kuvitella, että asioita voi ihan oikeasti tehdä - sen sijaan että arvostelisi muiden yrityksiä kotisohvalta. En syytä enää Suomea. Jostain syystä vain kävi niin onnellisesti, että pipo lakkasi kiristämästä kun pääsin sieltä pois. Vähän hirvittää, ilmestyykö pipo takaisin paikalleen kun tulen Suomessa käymään. Jotenkin sitä ajattelee, että Suomessa on se 'oikea' todellisuus. Täällä etelässä kaikki nurkat on pyöristetty, elämän karvaat totuudet makeutettu kohteliaisuuksilla ja jotenkin elämä on 30% lomaa vaikka tekisi töitä vuorokauden ympäri. Ja kuitenkin tilastojen valossa Suomi ei ole juuri sen tuotteliaampi. Ehkä pipon kireydellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Tänään oivalsin bisneksiä miettiessäni jotenkin käsitteen tasolla, miten kaikki ovat vain ihmisiä. Ja toisaalta koko maailma pyörii ihmisten ympärillä, meitä varten. Asiat ovat olemassa vain ihmisten kautta. Asiat eivät keskustele, vaikka joku poliitikko niin haluaa väittää. Jos ihmiset katoavat, ei tänne jää asioita pyörimään. Kaikki menettää merkityksensä, jos sitä ei rakasta kukaan. Joskus suljen silmäni ja voin kuvitella Jumalan katsovan meitä pitkällä linssillä. Ympäristöllä ei ole mitään merkitystä, se saa olla sumea. Kasvit ja eläimet ovat ihan kivoja, mutta vasta luotuaan ihmisen Jumala päätti pitää maailman. Kasveihin se olisi kyllästynyt, eläimiinkin ajan mittaan ja varmaan aloittanut alusta. Luominen on kuitenkin tosi kivaa. Mutta Jumala rakastui ihmiseen ja antoi meidän olla. Halusi nähdä miten käy, rakastaako ihminen takaisin vai ei.

Kämppis lähtee tänään reissuun ja olo vähän haikea kun ei tiedä milloin taas nähdään. Tällä hetkellä meitä on väliaikaisesti neljän suomalaisen pieni siirtokunta Aucklandin yläluokkaisessa lähiössä - minä, Sami, Jutta ja Jutan kaveri Antti. Huomenna jäämme vain minä ja Sami. Söin tänään Fazerin sinistä, luin MeNaisia ja tajusin osaavani ekan säkeistön jostain kotiseutulaulusta, joka alkaa 'Suloisessa Suomessamme...'.

Kaunis kesä koneen ääressä

On lauantaiaamu ja olisin vielä nukkumassa, jos ei kärpänen olisi suristanut naamallani puolta tuntia. Mitä kärpäset haluavat nukkuvan ihmisen naamasta? En siellä ole sokeria eikä mitään muutakaan elämän eliksiiriä. Ei mulla ainakaan. Olen väsynyt, laiska ja hitusen kiukkuinen.

Bisneksen perustaminen ei ole herkkua. Vaiheet saattavat olla jännittäviä, mutta loppujen lopuksi kysymys on siitä, että teen töitä kotona vuorokauden ympäri. En osaa erottaa vapaa-aikaa työajasta. Aina jos pidän vapaata, tekemättömän asiat kolkuttavat olallani. Ja koska työ tapahtuu tietokoneen ääressä istuen, se ei tunnu oikealta työltä. Ei sillä että jaksaisin päivääkään jotain suota kuokkia, mutta jotenkin puutunut takapuoli ja pieni kipu lapaluiden välissä ei riitä.

Useimmat työvaiheistani vievät niin kauan aikaa, etten näe viikkoihin mitään valmista. Kärsimättömälle ihmiselle tämä ei sovellu. Tuntuu kuin olisin nimennyt itseni hommaan, johon minua ei normaalioloissa koskaan palkattaisi. Pystyn kyllä tekemään itse työn, mutta kaikki muu sen ympärillä ottaa päähän. Keskustelimme eilen siitä, että pitäisi saada mulle työkaveri. Yllätyin siitä miten paljon toivoa pelkkä ajatus herätti. Olisi mahtavaa jakaa sekä työt että graafisen suunnittelijan taistelu ruman tyylitöntä maailmaa vastaan jonkun kanssa. Vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi mukaan bisnekseen, joka ei tuota vielä moneen kuukauteen. Mutta saahan sitä toivoa. Jostainhan ovat löytyneet nämä tämänhetkiset yrityskumppanitkin, vaikkei kenellekään makseta vielä palkkaa.

Onneksi on ektrahommat. Hauska, että työntäyteisen elämän voi tasapainottaa tekemällä lisää työtä. Niin se vaan on. Sitä paitsi ekstratyöt eivät tunnu työltä. On vaan mukava olla kuvauspaikalla, jutella ihmisille, syödä hyvää ruokaa ja seurata 3rd AD'ta kuin lammaslauma paikasta toiseen. Ja siitä saa vielä rahaa.

Sami on tänään Rotoruassa, auttamassa ystävää muuttamaan perintöhuonekaluja tänne Aucklandiin. Ulkona on aurinkoista, kohta kuukauden kestänyt hellesää ilman sateisia jaksoja. Viime yönä kävin yhden aikaan kävelyllä. Ei ollut viileä, mutta vähän miellyttävämpi ilma. Ihan kiva olla yksin kotona.

Ensi viikonloppuna lähden etelään, kohti Hamiltonia. Viime sunnuntaina joku keski-ikäinen kirkossakävijä voitti arvonnassa lipun Parachute-festivaalille ja antoi sen minulle. Olin ihan ymmyrkäisenä hämmästyksestä. Festari on nelipäiväinen tapaus, joka vastaa ehkä Suomen Maata näkyvissä-hulinoita. Lipun hinta olisi ostettuna 160 dollaria. Hinnasta ja kiinnostuksen puutteesta johtuen Sami ei halua lähteä mukaan, mutta yritän järjestää treffit entisen työkaverini Rachelin kanssa, joka muutti viime vuoden lopulla sinne Hamil-holeen. En omista telttaa, mutta ajattelin nukkua makuupussissa jokun puun alla. Täytyy vaan löytää muutama muu tyyppi, jotka ovat lähdössä noille festareille. En ole vuosiin käynyt missään vastaavassa ja olen varmaan ihan kädetön järjestämään matkani tai pakkaamaan mitään järkevää mukaani. Saas nähdä.

Ilman mitään tuloja kaikki pienemmätkin menot aiheuttavat hirveää päänvaivaa. Lainassa ollut jääkappi täytyy antaa takaisin, joten yritän huutaa Trademe:sta jotain halpaa ja toimivaa sen tilalle. Kampaajalla käynnin yritän säästää laittamalla itselleni raitoja Petrinan antamasta hiusväristä. Uusien vaatteiden sijaan hankin käytettyjä sillä rahalla, jonka sain entisten myynnistä. Kuntosalille liittymisen sijaan kiipeän välillä vuorelle, tosin liian harvoin. Ilma on niin kuuma, että urheiluun löytyy halua lähinnä öisin. Kävimme tällä viikolla Jutan kanssa uimahallissa, jonka vesi oli ärsyttävän lämmintä. Meri olisi vielä viileähkö, jos jaksaisi rannalle asti.

No, jos rahaa olisi, olisin varmaan tuhlannut sen aivan typeriin asioihin. Pahinta on vaan se, ettei voi ostaa lahjoja, järjestää juhlia tai muuten ilahduttaa muita ihmisiä. Nihkeileminen ei sovi luonteeseeni, ei lainkaan. Olen vakuuttunut, että minut on luotu jakamaan suurehkoa omaisuutta hövelisti joka suuntaan. Jonain päivänä...