48 tuntia myöhemmin

Elämän voi tiivistää yhteen viikonloppuun. Alun opettelun ja kankeuden, vauhdin ja innostuksen, muutaman kriittisen käännekohdan, väsymisen ja riitelyn ja lopulta yhden mini-dv kasetin toimittamisen syrjäiseen keilahalliin kello 19.10 mennessä (keilahalliin, jossa oli tietysti äänekkäät bileet ja ilmaista olutta). 48 tunnin elokuvanteko oli hyvin opettavainen kokemus. Kun saimme selville genren, Based on a true story, äänestimme parhaan tarinan käsikirjoitettavaksi (Saksalainen ihmissyöjä, joka löysi vapaaehtoisen uhrinsa internetin kautta). Tätä seurasi minun kohdallani ideoimista, käsikirjoituksen korjailua, lavasteiden ja tavaroiden etsimistä, ostamista ja vaihtamista, pakkaussuunnittelua ja grafiikkaa. Sami teki ahkerasti musiikkia koko 48 tunnin ajan, ja saapui loppuvaiheessa äänittämään vielä viimeisiä äänitehosteita ja muokkaamaan audiopätkiä sopiviksi.

Roolini oli siitä hyvä, että pääsin seuraamaan filmintekoa alusta loppuun kaikkine työvaiheineen. Toisaalta harmitti, etten pystynyt keskittymään kunnolla lavastukseen enkä päässyt kunnolla mukaan kuvausvaiheessa. Art director on kuitenkin vastuussa visuaalisesta lopputuloksesta. Kokemus oli kuitenkin aivan mainio, heräsi nälkä päästä tekemään lisää samaa ja vielä paljon paremmin. Huolimatta seuraavasta vuodatuksesta (jonka voitte hyvin jättää lukematta), olen todella väsynyt ja onnellinen...

Tiimi oli ohjaajaa lukuunottamatta todella hyvä. Ohjaaja oli porukan ainoa amerikkalainen, mukava kaveri mutta ei tarpeeksi kyvykäs. Eikä kykyjen puute sinänsä häirinnyt, vaan (monia amerikkalaisia vaivaava) itsekritiikin puute. Jos tyyppi olisi vain astunut pois tieltä ja antanut itseään parempien hoitaa työnsä, filmistä olisi tullut yhtenäisempi ja ytimekkäämpi. Leikkausvaiheessa tarvittiin kolme tiimin jäsentä ja toinen tuottaja pitämään ohjaaja aisoissa ja sulkemaan suunsa. Sillä oli rasittava tapa ryhtyä selittämään omia ratkaisujaan. Ei siksi, että aiheesta oltaisiin voitu keskustella vaan väsyttääkseen muut selityksellään. Kun puhuu viisi minuuttia henkeä vetämättä, kuuntelijat väsyvät ja selittäjä saa tahtonsa läpi. Tämän lisäksi ohjaaja otti hyvin herkkätunteisesti itseensä jokaisen puolihuolimattoman kommentin. Tuntui, että se kulutti valtavasti energiaa omien ja toisten tunteiden setvimiseen. Ettei kenelläkään varmasti ollut paha mieli ja että kaikki varmasti ymmärsivät hänen ajatuksiaan. Tämä jahkaaminen yhdistettynä 48 tunnin aikarajaan rokotti minut lopullisesti amerikkalaista howRU-kulttuuria vastaan.

Ylihuomenna filmi on sitten näytillä läheisessä teatterissa. Yleisönä on tässä vaiheessa lähinnä kisaan osallistuneita tiimejä. Kaikista epäilyksistä huolimatta toivon, että filmi sijoittuu jotenkin kilpailussa. Siinä tapauksessa se nimittäin ilmestyy 48hours-sivulle ja voin laittaa linkin tännekin.

Ensi vuonna uudestaan, mutta vähän eri kokoonpanolla :) !!!

Supersize ja Suomi

Tänään oli tarkoitus mennä kuntosalille, mutta ei onnistunut kun unohdin ottaa paidan mukaan. Tunsin itseni laiskaksi ja lihavaksi (tunne, jolla ei ole mitään tekemistä painon tai ympärysmittojen kanssa). Onneksi posti oli tuonut Supersize me -dokumentin. Vanha juttu, mutta nyt vihdoin voin sanoa katsoneeni sen. Puolitoista tuntia sairaita, läskejä amerikkalaisia ja kas - ei ole enää lihava olo. Iltapalaksi syödään kyllä mandariineja ja porkkanaa.

Eilen töissä kyseltiin, että kuka se ruma suomalainen muusikko oikein oli, joka voitti laulukilpailun. Levitin huvikseni huhua, että suomalaiset ovat äänestäneet lordin voittoon soittelemalla ilmaisia skype-puheluita Ruotsin kautta. Lordin lisäksi minulta kysyttiin, osaanko laittaa sellaista suomalaista ruokaa, johon tulee porkkanaa ja riisiä. Kysymys ei kuitenkaan ollut porkkanalaatikosta, vaan jonkilaisesta paistoksesta, joka levitellään uunipannulle. Joku australiassa asuva Outi osaa kuulemma tehdä tätä herkkua ja tehköön ihan rauhassa. Kuulostaa ihan ihme mössöltä.

Kuskasin työpaikalle suomalaista musiikkia (Rajaton, Nuspritit Helsinki, Husky Rescue, Redrama), mutta olen enimmäkseen kuunnellut ruotsalaista (Kent, Bo Kaspers orkester) ja tietysti Jack Johnsonia, Coldplayta, paikallista Bic Rungaa ja muuta rattoisaa. Suomalaisen musiikin suosiminen ei tunnu oikein luontevalta. Sitä paitsi kukaan ei täällä erota suomea ja ruotsia toisistaan, tekisi niin mieli väittää Kentiä suomalaiseksi. Basistihan on jostain Rovaniemeltä..?

I believe in a better way

Ben Harper, St. James Theater. Hieno keikka.

Menevien ihmisten tärkeää elämää

Ystäväni Mari lähetti kortin Suomesta. Kertoi lukeneensa tätä blogia ja tulleensa siihen tulokseen, että meillä on kovasti vapaa-ajan rientoja. Korjattakoon tämä yleinen harhaluulo saman tien: Ei ole. Tänä viikonloppuna olemme käyneet kaupassa, kirkossa, kuntosalilla ja ravintolassa. Kaikki menot rajoittuvat muutaman korttelin päähän, kun ei ole autoa.

Yritän kuitenkin tiristää vähäisistä menoista jotain kerrottavaa: Perjantai-illan vietin kokonaan tv:n ääressä ja lehtiä lueskellen. Lauantaiaamupäivän vietimme sisätiloissa syöden pitkään ja hartaasti aamiaista. Sitten kävelimme vähän kaupungilla, söimme turkkilaisessa ravintolassa (siis EI sellaisessa kebab-pizzeria Iskenderissa vaan oikeassa turkkilaisessa ravintolassa :), kävimme kahvilla kirjakaupan alakerrassa ja lähdimme takaisin kotiin kun Samille tuli huono olo. Sitten istuimme koko illan sisällä tuijottaen leffoja.

Sunnuntaina raahauduin aamiaisen jälkeen kuntosalille, sen jälkeen apteekkiin ostoksille. Täällä apteekeissa on parhaat valikoimat hiussolkia, pinnejä, tarrarullia, kondomeja ym. välttämättömyyksiä, joita paikalliselta stockmannilta ei löydy. Illalla menimme kirkkoon, jossa oli kristityn hiphop-tanssiryhmän esiintyminen välipuheineen. Tanssijat olivat todella taitavia, ryhmä on kutsuttu LA:iin kilpailemaan hiphopin maailmanmestaruudesta. Pastorit kutsuttiin lavalle opettelemaan breikkausta ja kuinka ollakaan - harmaapäinen saarnamies heilautti jalat ilmaan ja kekkaloi käsiensä varassa jonkinlaisen puolivoltin. Oli varmaan parin sekunnin viive, ennen kuin tajusin mitä tapahtui. Nikki toi lyhytelokuvakisaa varten löytämänsä rekvisiitat nähtäväksi ja valokuvasin ne ohjelman jälkeen. Samilla oli vähän kuumetta ja se lähti saman tien kotiin. Minä lähdin vielä neljän kaverin kanssa syömään, pääsin vihdoin maksamaan takaisin kun muut ovat aina tarjonneet meille.

Täytyy vielä jakaa yhden kaverin (D) omituinen tarina, vaikken ihan kaikkia yksityiskohtia kuullutkaan: D oli päässyt kaverinsa lentämän Boeingin kyytiin. Innokkaana poikana hän oli tuppautunut ohjaamoon katsomaan miten konetta oikein lennetään. Kaveri oli heittäytynyt höveliksi ja antanut D:nkin kokeilla lentämistä, pienen harjoittelun jälkeen vähän aikaa omin päin. D oli innostunut ja heiluttanut ohjaussauvaa huolettomasti eessuntaas. Vähän ajan päästä koneessa oli ilmennyt jotain vikaa ja se joutui tekemään pakkolaskun kesken matkan. Myöhemmin kävi ilmi, että Uuden-Seelannin pääministeri (Helen Clark) oli tällä kyseisellä lennolla. Seuraavan päivän uutisissa vaahdottiin, kuinka amatööri oli päässyt lentämään pääministerin konetta ja aiheuttanut pakkolaskuun johtaneen vian. Tapauksesta kehkeytyi jonkin sortin poliisiasia, harmi etten kuullut sen enempää. Täytyy kysyä D:ltä vähän jatkokysymyksiä, niin voin tarkentaa tätä uskomatonta tapahtumaketjua myöhemmin. Hyvää yötä!

Talvi on tullut

Vaikka talvi alkaa virallisesti vasta kesäkuussa, nyt on jo sisällä niin kylmä että hirvittää. Eilen menin pahaa aavistamatta käymään kuntosalilla. Sisään tullessani huomasin, ettei lämpötila muuttunut lainkaan. Liikerakennuksen alaovet olivat molemmilta puolilta auki kadulle päin ja kuntosali sijaitsee toisen kerroksen avoimella parvella. Paikalla oli yksi työntekijä, joka oli pukeutunut kokopitkään villatakkiin ja sen hengitys höyrysi vähän. Vaikka viuhdoin vempaimissa niin, että keuhkot olivat haljeta, en saanut hikeä pintaan. Onneksi pääsin toisessa huoneessa pidettävään päivittäiseen Awesome Abs vatsalihastreeniin lämmittelemään.

Toimiston kylmyyttä olen jo tainnut jonkun kerran valittaa. Tänä aamuna pistin kaasulämmittimen hurisemaan heti kun kävelin sisään. Alan jo tottua sen ääneen, vähän niin kuin joku imuroisi koko ajan korvan juuressa. Aina se kohmeiset raajat voittaa. Tänään amerikkalainen toimitusjohtaja piti meille uudemmille tulokkaille perehdytyksen TEAR Fundin vaiheisiin. Tarinaan mahtui monta mielenkiintoista mutkaa, erityisesti toimitilojen ja naapureiden osalta. Aikaisempia naapureita samassa rakennuksessa ovat olleet mm. lampaantaljakauppa, käsityöperiaatteella toimiva piilolinssitehdas ja kalapakastamo. Viimeksi mainittu aiheutti kovasti harmia (hajua) sähkökatkosten aikana. Tähän päivään mennessä kyseiset toimitilat ovat turvallisesti kaikki TEAR Fundin hallussa, tosin nekin alkavat käydä ahtaaksi.

Täytyy vielä sanoa, että kaikkien esittelyjen jälkeen olen hyvin vakuuttunut TEAR Fundin toimintatavoista ja näystä. Kuten toimitusjohtaja sanoi, organisaatio voisi helposti triplata kokonsa ja liikevaihtonsa jos se vähän pehmentäisi kristillistä imagoaan ja keskittyisi markkinoimaan itseään yleisenä avustusjärjestönä. Kohta kristillisestä näystä ei olisi jäljellä kuin harmaa aavistus (vertaa YMCA). Kristillinen organisaatio leimautuu helposti fundamentalistiseksi tai takapajuiseksi, mutta selvässä arvopohjassa on myös selvät etunsa. Ei tarvita omituisia selittelyjä. Parhaimmillaan syntyy mielenkiintoista uskontojen välistä vuoropuhelua, kuten Irakin tapauksessa. Kun tarjolla ei ollut paikallisia kristillisiä tahoja, TEAR Fund päätti rahoittaa muslimijärjestöä kouluttamaan lääkäreitä ja perustamaan lasten sairaalayksikön. Apu saatiin perille ja nyt Aucklandin vahvalla muslimialueella sijaitseva TEAR Fundin toimisto on moskeijankävijöiden suosiossa ja suojeluksessa. Viereisestä itämaisen ruoan kaupasta saa sikahalpoja soosseja ja naanleipää :)

Saappaat

Tunnustan, että ostin tänään pelottavan kalliit nahkasaappaat. Olin sitkutellut tähän asti kolme vuotta vanhoilla kävelykengillä ja päätin että nyt saa riittää. Kantalaput muistuttivat liiskattua lakritsia ja kannat olivat jo puoliksi irti. K'Roadin sateen liukastamilla laatoilla saatoin aina tuntea kengänkantojeni joustavan pari senttiä eestaas painoni alla.

Tästä kaikesta huolimatta 130 dollaria on hirveä hinta kengistä. En tiedä viitsinkö kertoa Samille, kun sen mielestä mulla on valtavasti kenkiä. Samihan ei tätä blogia lue. Mutta lasketaanpa: 4 sandaalit, 1 lenkkarit, 1 aerobickengät ja ne hajonneet kävelykengät. Mikä kokoelma. Näistäkin 2 sandaalit ovat seulana ja 2 niin hienot ja hiertävät ettei niillä voi kävellä.

Ensimmäiset kaksi viikkoa minulla on ollut töissä kivaa. Projektit ovat vaihdelleet mukavasti ja tekemistä riittää. Yritän laittaa jotain esille myös tänne kun saan aikaiseksi. Kerrankin on homma, jossa ei tarvitse työn valmistutttua kyyristellä kuukausikaupalla kunnes tuote on markkinoilla ja siitä saa puhua. Saan mainostaa TEAR Fundin toimintaa niin paljon kuin ikinä jaksan. Viikko sujui sulavasti. Vain painon kanssa tuli pientä kahnausta, kun hätiköivät ja haaskasivat yhdet ylimääräiset painolaatat. No minähän tietysti sanoin, että ottaa silmän käteen ja katsoo – tai jotain sinne päin. Paino ei myöntänyt virhettään, mutta pudotti hintaa. Rachel oli tyytyväinen, kun hoidin puhumisen hänen puolestaan. Se inhoaa konflikteja ja tekee kaikkensa välttääkseen niitä. Enhän minäkään niistä pidä, mutta kärsisin varmaan enemmän jos joutuisin pitämään suuni kiinni ja hymyilemään. Meitä on niin joka lähtöön.

Ensi maanantaille sovimme toimiston siivouksen ja uudelleenjärjestelyn. Kaikki osaston miehet on hälytetty etukäteen kantamaan laatikoita, koska Rachel ei saa nostaa mitään (kun on raskaana) ja minä olen pieni ja heikko (laiska). Olen kuitenkin tehnyt tarkat piirrustukset siitä, mihin tavarat ovat menossa ja katson mielelläni päältä, että ne löytävät paikalleen. Aivot ovat ihmisen tärkein lihas – tai jotain sinne päin.

Inha amerikka

Tänään nousi työpaikalla hirveä haloo, kun toimitusjohtaja sai käsiinsä organisaation lehden (TEAR Talk) vedokset. Ensimmäinen artikkeli oli hänen mielestään aivan liian amerikkalainen, sopimaton ja hirveä. No sehän piti sitten vaihtaa. En ole onneksi vastuussa sen enempää artikkelista kuin lehden taitostakaan, joka oli ehditty ulkoistaa ennen minun palkkaamistani. Omituisinta tilanteessa oli ehkä se, että toimitusjohtaja on itse amerikkalainen passia ja aksenttia myöten. Ketään muuta ei yhden lehtijutun amerikkalainen näkökulma olisi häirinnyt, mutta minkäs teet. Onneksi löysin tilalle haastattelun filippiiniläisestä ADHD-tytöstä. TEAR Fundia on aikaisemmin syytetty amerikanvastaiseksi, kun julkaisivat jutun jenkkien ns. kehitysavusta ja sen vaikutuksista. Uuden-Seelannin ulkomaanapu on yhtä lailla pientä ja nihkeää, mutta kuitenkin pyytentöntä apua eikä pelkkää bisnestä.

Sain tänään kuulla, miksi työkaverin Rachel jätti työnsä peruskoulun opettajana ja päätyi näin TEAR Fundin markkinointiassariksi. Täkäläiset peruskoulunopettajat joutuvat tekemään niin paljon paperitöitä ja roikkumaan kokouksissa, että työpäivän venyvät 15-tuntisiksi. Palkka on surkea ja joka vuosi paikallinen opetusministeriö määrää uuden teeman, jota opetuksen täytyy ilmentää. Toisin sanoen edellisen vuoden materiaaleja ei voida juuri hyödyntää uudestaan. Ulkoa tulevat määräykset menevät niin pitkälle, ettei opettaja voi esimerkiksi oman harkintansa mukaan vaihtaa tuntien järjestystä vaikka se olisi kuinka järjetön. En nyt tiedä, ovatko Suomen opettajat yhtä ahtaalla. Kertokaahan...

Lapsenvahtina

Viikonlopun lapsenvahtikeikka sujui ihmeen hyvin. Todellisuudessa Sami hoiti suurimman työn, kuten vakoiluleikit ja ruoanlaiton. Minä lähinnä istuskelin sohvalla, luin lehtiä, tiskasin ja siivosin jäljet. Sunnuntaina palasimme kotiin kerrostaloarkeen, jossa on se ihana puoli että sisällä ei palele. Sisällä paleleminen on sappea kiehuttavaa touhua. Saksalainen työkaveri sanoi että kyllä siihen kymmenessä vuodessa tottuu, mutta mulla voi mennä viisitoista. Muistelen, että minua paleli pikkuisen myös saksalaisissa taloissa joskus kun siellä reissasin.

Eilen suunnittelimme Rachelin kanssa yhteisen toimistohuoneen uutta järjestystä. Markkinointitiimin muut jäsenet ovat käyttäneet sitä vuosi jonkilaisena kaatopaikkana kaikelle tarpeettomalle ja tarpeelliselle. Päätimme tyhjentää turhat ja yrittää saada kohta sulkeutuvaan kuukauden budjettiin vielä tilaa muutamalle kaapille. Voi olla hankalaa, kun samalla pitäisi saada mulle uusi printteri (siis sellainen hieno A3-kokoinen, jossa on erilliset värikasetit) ja tilasin jo parilla satkulla toimistotarvikkeita kuten kalliita sprayliimoja, taidepapereita ja puhelimen.

Viisi parasta

Tänään oli ihan kiva päivä. Tässä viisi hyvää syytä:
1. Tukka ei näyttänyt ollenkaan pahalta vaikka jätin sen pesemättä, kun aamulla väsytti.
2. Sain tehtyä mukavasti töitä ja hyvää, rehellistä palautetta.
3. Naapuri hukkasi avaimensa ja hengasi meillä. Oli kiva jutella.
4. Käytin muutamaa englanninkielen sanaa, joita en edes tiennyt osaavani.
5. Sami teki sellaisia kanavartaita, että sukat pyöri jaloissa.

Haastan teidät kaikki jakamaan päivänne parhaat palat, viisi kohokohtaa. Siksi, että onnellinen elämä muodostuu mitättömistä asioista ja koska kukaan ei jaksa lukea pitkiä lätinöitä. Tämä meemi ei ole mistään kopioitu, mutta joku on takuulla keksinyt saman jo vuonna hiiri ja henkselit. Kaikki kunnia tuolle pionäärille.

Elokuvaa ja Suomi-elokuvaa

Huhu kertoo, että TEAR Fund oli Afrikassa apuna Constant Gardener -elokuvan teossa. Tämä oli osittain syynä siihen, että koko työpaikan väki kokoontui neljältä iltapäivällä katsomaan kyseistä leffaa alakerran neukkariin. Toimiston vanhemmat leidit saivat tosin etukäteen tissivaroituksen. Tähän yksi 80-kymppinen vapaaehtoistäti vastasi, että "When I was young I used to live next to a brothel. I've seen it all!" Videotykki ei ottanut toimiakseen, joten 20 ihmistä ryhmittyi lopulta pienen telkkarin ääreen. Filmi oli niin pitkäpiimäinen että meinasin nukahtaa. Virallinen mielipiteeni on "hyvin mielenkiintoinen ja polveileva". Elokuvan jälkeen olisin ollut valmis petiin, mutta olin luvannut lähteä Pizza Hutiin muiden mukana. Pizza Hut toimi tutun pizza raxin periaatteella ja söin itseni ähkyyn. Onneksi oli muutakin kuin pitsaa, eikä tarvinnut itse maksaa.

Kotona odotti yllätys - Paulan lähettämä Tyttö sinä olet tähti -dvd!! Olen kaivannut sitä siitä asti kun lähdin Suomesta ja tajusin etten voikaan vuokrata sitä täällä mistään. Varmaan ainoita suomalaisia elokuvia, joista todella olen pitänyt - Nousukauden ja Kivenpyörittäjän kylän lisäksi. Kaurismäki on tietysti loistava omassa pretentious art movie -genressään, mutta mikään ei voita kunnon romanttista komediaa. Se on vähän niin kuin naisten pornoa.

Ensimmäinen työpäivä taas

Ensimmäinen työpäiväni TEAR Fundissa ei muistuttanut mitään aikaisemmin työelämässä koettua, ainakaan tässä ammatissa. Ehkä hyvin hyvin etäisesti ensimmäistä päivääni leiriohjaajana ameriikassa, johtuen lähinnä aamuhartaudesta. Virsiä ei laulettu, mutta vieraileva Wycliffen raamatunkääntäjä piti lähes tunnin mittaisen esitelmän kaikkine powerpointeineen ja videoineen.

En nyt haluaisi puhaltaa omaan torveeni (niin kuin täällä sanotaan) mutta kristityt työkaverini ovat huomattavasti aidompia, rehellisempiä ja vähemmän keskittyneitä omaan ulkonäköönsä. Olin jo niin tottunut mainostoimistojen jokapäiväiseen muotinäytökseen ja vaikeasti tulkittaviin kieroiluihin, että melkein säikähdin ihmisten outoa läpinäkyvyyttä. On virkistävää nähdä muutakin kuin menestystään löyhkäävien harjoiteltuja esityksiä.

Lähin työkaverini, raskaana oleva markkinointiassistentti Rachel oli myös flunssassa. Tosin Rachelin tauti oli sen verran tuore, että patistin sen puolilta päivin kotiin lepäämään. Pojat tuli vitsailemaan mun konttorituolista, kun kaikki siinä aikaisemmin istuneet (peräti kaksi naista) ovat tulleet lyhyen ajan sisällä raskaaksi. Perverssit jutut uskovaisilla poijilla. Saa nähdä miten käy. En tiedä kumpi on todennäköisempää - se, että tuoli hedelmöittää minut vai että aviomieheni haluaa hankkia lapsia. Onneksi ei ole mikään vauvakuume.