Elämän voi tiivistää yhteen viikonloppuun. Alun opettelun ja kankeuden, vauhdin ja innostuksen, muutaman kriittisen käännekohdan, väsymisen ja riitelyn ja lopulta yhden mini-dv kasetin toimittamisen syrjäiseen keilahalliin kello 19.10 mennessä (keilahalliin, jossa oli tietysti äänekkäät bileet ja ilmaista olutta). 48 tunnin elokuvanteko oli hyvin opettavainen kokemus. Kun saimme selville genren, Based on a true story, äänestimme parhaan tarinan käsikirjoitettavaksi (Saksalainen ihmissyöjä, joka löysi vapaaehtoisen uhrinsa internetin kautta). Tätä seurasi minun kohdallani ideoimista, käsikirjoituksen korjailua, lavasteiden ja tavaroiden etsimistä, ostamista ja vaihtamista, pakkaussuunnittelua ja grafiikkaa. Sami teki ahkerasti musiikkia koko 48 tunnin ajan, ja saapui loppuvaiheessa äänittämään vielä viimeisiä äänitehosteita ja muokkaamaan audiopätkiä sopiviksi.
Roolini oli siitä hyvä, että pääsin seuraamaan filmintekoa alusta loppuun kaikkine työvaiheineen. Toisaalta harmitti, etten pystynyt keskittymään kunnolla lavastukseen enkä päässyt kunnolla mukaan kuvausvaiheessa. Art director on kuitenkin vastuussa visuaalisesta lopputuloksesta. Kokemus oli kuitenkin aivan mainio, heräsi nälkä päästä tekemään lisää samaa ja vielä paljon paremmin. Huolimatta seuraavasta vuodatuksesta (jonka voitte hyvin jättää lukematta), olen todella väsynyt ja onnellinen...
Tiimi oli ohjaajaa lukuunottamatta todella hyvä. Ohjaaja oli porukan ainoa amerikkalainen, mukava kaveri mutta ei tarpeeksi kyvykäs. Eikä kykyjen puute sinänsä häirinnyt, vaan (monia amerikkalaisia vaivaava) itsekritiikin puute. Jos tyyppi olisi vain astunut pois tieltä ja antanut itseään parempien hoitaa työnsä, filmistä olisi tullut yhtenäisempi ja ytimekkäämpi. Leikkausvaiheessa tarvittiin kolme tiimin jäsentä ja toinen tuottaja pitämään ohjaaja aisoissa ja sulkemaan suunsa. Sillä oli rasittava tapa ryhtyä selittämään omia ratkaisujaan. Ei siksi, että aiheesta oltaisiin voitu keskustella vaan väsyttääkseen muut selityksellään. Kun puhuu viisi minuuttia henkeä vetämättä, kuuntelijat väsyvät ja selittäjä saa tahtonsa läpi. Tämän lisäksi ohjaaja otti hyvin herkkätunteisesti itseensä jokaisen puolihuolimattoman kommentin. Tuntui, että se kulutti valtavasti energiaa omien ja toisten tunteiden setvimiseen. Ettei kenelläkään varmasti ollut paha mieli ja että kaikki varmasti ymmärsivät hänen ajatuksiaan. Tämä jahkaaminen yhdistettynä 48 tunnin aikarajaan rokotti minut lopullisesti amerikkalaista howRU-kulttuuria vastaan.
Ylihuomenna filmi on sitten näytillä läheisessä teatterissa. Yleisönä on tässä vaiheessa lähinnä kisaan osallistuneita tiimejä. Kaikista epäilyksistä huolimatta toivon, että filmi sijoittuu jotenkin kilpailussa. Siinä tapauksessa se nimittäin ilmestyy 48hours-sivulle ja voin laittaa linkin tännekin.
Ensi vuonna uudestaan, mutta vähän eri kokoonpanolla :) !!!
Onneksi olkoon Enni ja Sami, film makers! Pääasia, että olette vielä hengissä rääkin jälkeen. Hienoa, että voitte olla vieläpä tyytyväisiä läpikäytyyn prosessiin.
ReplyDelete