Kouluvuosi alkaa!

Nyt on se aika vuodesta, kun Happy Feet -kyniä, reppuja ja penaaleja mainostetaan joka kanavalla. En ole vielä saanut omaani, mutta olen valmistautunut huomenna alkaviin opintoihin ostamalla käytetyn t-paidan, jossa lukee 'anti-social'. Tosin ajattelin laittaa sen päälleni vasta parin viikon päästä, ettei se muutu itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Kirkossa sen voisi kyllä sisäänajaa jo saman tien.

Tänään vietimme viimeisen vapaapäiväni ajelemalla ympäri kaupunkia hoitamassa ajokorttiasioita. Minun asiani on Suomen ajokortin vaihtaminen paikalliseen malliin. Koska olen ollut maassa jo yli vuoden, ajolupani on umpeutunut. Saan jatkaa autoilua vasta kun olen tehnyt 60 dollarin 30-kohtaisen teoriatestin, maksanut 67 dollaria Suomen ajokortin käännöstyöstä (siinä on ehkä 10 sanaa!!), näyttänyt passini, testauttanut näköni, poseerannut passikuvassa ja luovuttanut Suomen ajokorttini lopullisesti viranomaisten huostaan. Sami on askelta taempana ja yrittää saada uutta kappaletta kadonneesta (virallisesti varastetusta) Suomen ajokortistaan. Tänään meitä auttoi suomalainen Leila, joka hoitaa Suomen konsulaatin toimia paikallisen mainostoimiston ohessa, vähän niinkuin asiamiespostia. Leila myös kertoi, että Tarja Halonen on tulossa helmikuussa täällä käymään (me luultiiin, että se kävi jo) ja otti meidän osoitteen, jotta voi laittaa kutsua Haloskan tapaamiseen. Onhan presidenttiä käytävä tapaamassa. Vaikka yritin sitä täältä asti äänestää pois virasta niin siellä se vieläkin on. Sellaista sitkeyttä ei voi kuin ihailla.

Huomisaamuna lähden siis luvatta ajelemaan kohti uutta kouluani. Tiekin on uusiutunut, nyt sillan toiselle puolelle pääsee koko matkan yhtä kaistaa. Pahimpien ruuhkien välttelyssä on kuulemma taiteenlaji, jossa kehittyy kun jaksaa kellon kanssa vahdata lähtöaikojaan ja matkan kestoa. Olen valmistautunut myöhästymään enemmän tai vähemmän ensimmäisen viikon. On parempi olla antamatta itsestään liian hyvää kuvaa, ettei sitten myöhemmin tuota pettymystä.

Kävin eilen kampaajalla hankkimassa tasaisemman blondin. Ymmärrätte tämän pienen muutoksen kauaskantoiset seuraukset, kun kerron seuraavan tarinan: Kävelin eilen illalla kotiin kuntosalilta, hikisenä ja lökäpöksyissä. Perääni juoksi noin 16-vuotias kiharapäinen poika. Keskustelu meni suunnilleen näin:
Poika: Hi, excuse me, hi!
Minä: ???
Poika: Would you like to play with us? We have two tennis rackets and... would you like to play?
Minä: Sorry, I don't play tennis. I'm useless on the court.
Poika: So... would you like to play?
Minä: ??? I'd have to take some lessons first. But thanks for asking.
(Tukala hiljaisuus)
Poika: You're hot!
Pojan naamasta näkee, että se on kerännyt kaiken rohkeutensa tähän yritykseen. Se siirtelee jalkojaan kuin maa polttelisi. En haluaisi millään ampua sitä alas. Naurattaa, mutta pakotan itseni vain hymyilemään.
Minä: Thanks. See you around!
Käännyn ympäri ja kuulen vielä hiljaisen 'Nice boobs'.

Niinpä. Tukka hyvin, kaikki hyvin.

Pelottava vapaudentunne

Viimeinen työpäiväni oli hiljainen ja tylsä. Sain vielä viime hetkellä pari hommaa, jotka ehdin saattaa jonkinlaiseen vaiheeseen. Mary ei pistäytynyt enää toimistossa. Sami haki minut pois kuolevine huonekasveineni. Perjantai-iltana Sally tuli käymään. Yritimme selvittää, miksi en pystynyt sulattamaan viime sunnuntain jumalanpalvelusta. Tulin siihen tulokseen, että tunsin itseni tirkistelijäksi. Kun kirkossa kehotettiin sairaita nousemaan seisaalleen ja asettaman käsi vaivansa sijannin kohdalle, olisin halunnut peittää silmäni ja juosta. Lähdin siis deodoranttiostoksille, koska en halua tietää mikä ketäkin siellä vaivaa. Olo oli vähän samanlainen, kun joskus nuorempana kun työskentelin vaateliikkeessä ja mummot halusivat esitellä leikkausarpiaan pukukopissa. Keskustelu Sallyn kanssa oli lähes yhtä tukalaa kuin sunnuntain kirkonmenot.

Lauantaina aloin synnyttää omaa käsikirjoitusta. Tiesin jo alusta asti, ettei siitä tulisi erityisen hyvä tai omaperäinen. En kuitenkaan odottanut nauttivani kirjoittamisesta niin paljon. On jännittävää nähdä, mitä päähenkilöille tapahtuu. En ole kirjoittanut vielä 30 sivua, mutta olen jo aikaansaanut hankalan pattitilanteen, johon auttaa vain äkillinen voimasuhteiden muutos. Englanniksi kirjoittaminen on toki hankalampaa kuin tällainen perusbloggaaminen, mutta mielikuvitus voittaa aina todellisuuden.

Itse asiassa taidankin jatkaa käsikirjoitusta... Hyvät päivänjatkot.

Lähtöjuhlat

Viimeistä työpäivääni TEAR Fundilla juhlistettiin tänään, kaksi päivää etuajassa. Tämä sopi paremmin kiireisten työkavereiden aikatauluun ja minun puolestani se oli aivan yksi ja sama. Pyysin, etteivät järjestäisi sitä perinteistä tönkköä tee-kakku-sipsi-kokoontumista, jossa jokainen vuorotellen sanoo jotain kaunista ja epäuskottavaa. Tämä ei kuulemma tullut kuuloonkaan eräälle vanhemmista rouvista, joka ei itse loppujen lopuksi edes saapunut vaatimaansa teetilaisuuteen.

Ennen teenjuotia kävimme oman osaston kesken lounaalla. Mary on onnellisesti poissa tämän viikon, joten tunnelma oli kevyt. Lupasin viime viikolla surkeana itkevälle Rebekah'lle, että puhun Mary-ongelmasta toimitusjohtaja Stevelle ennen lähtöäni. Kävi ilmi, että Steve on johtokunnan määräämällä pakkolomalla lähtööni asti. Pidin kuitenkin lupaukseni ja kirjoitin sille sähköpostia. Steve vastasi, että tiesi ongelmasta, mutta ei tiennyt sen vakavuudesta tai laajuudesta. Hän kiitti moneen kertaan viestistäni ja lupasi puuttua asiaan. Myös oma esimieheni on siirtynyt tiukemmalle linjalle Maryn vaatimusten suhteen. Tästä suivaantuneena Mary siis otti tämän viikon lomaa ja takasi minulle rauhalliset viimeiset päivät. On mukavampi lähteä, kun tiedän että Rebekah ei ole enää alakynnessä ja Mary-ongelma toimitusjohtajan tiedossa. Kuulin tänään karmean elämänviisauden: "Some people serve no particular purpose in life, but they still bring a smile to your face when you push them down the stairs." Ei liity mitenkään edelliseen.

Sain teekekkereillä kaksi lahjaa ja kortin. Toisessa paketissa oli opiskelutarvikkeita ja toisessa t-paita printillä: "Before you ask, my accent is Finnish". Olivat tehneet itse kortinkin. Rebekah oli askarrellut Photoshopilla minun naamani Peter Jacksonille ja kääntänyt lauseen 'We are sad to say goodbye' suomeksi nettisanakirjan avulla: Me aari haikea jotta sananvalta hyvästi. Mihin tässä ihmistä enää tarvitaan, kun kone suoltaa niin näppärää suomenkieltä! Olin ihan vaikeana, kun ihmiset ylistivät työtäni ja saavutuksiani. Rebekah puhui siitä, miten kovasti arvostaa ystävyyttäni ja rehellisyyttäni ja miten kovasti minua tulee ikävä (tässä vaiheessa hän purskahti itkuun). Katselin vain ihmisiä ihmeissäni ja totesin, ettei teeskentelytutkani piipittänyt lainkaan. Saa nähdä tuleeko paha ikävä, kun perjantaina nostan kuolevat huonekasvit kainalooni ja kävelen viimeistä kertaa ovesta ulos.

Kevyttä kenttärasvaa

Kävin tänään kuntosalilla saadakseni vihdoin uuden ohjelman. Siis sellaisen lapun, jossa on sarja liikkeitä joita välttelen seuraavat kolme kuukautta. Minulta kysyttiin, mitkä ovat tavoitteeni harjoittelun suhteen. Haluanko laihtua, kasvattaa massaa, kiinteytyä vai lisätä voimaa. Sanoin, että haluan olla lihomatta. Ahaa, siis ylläpitävää harjoittelua. Pyysin rasvaprosentin mittausta, kun en ole koskaan sellaista kokenut. Työntekijä nipisteli minua hetken muovipinseteillä, käytti vaa'alla ja ilmoitti sitten, että se on 18. Vartalossani on 9 pilkku jotain kiloa rasvaa ja 42 kiloa lihasta. Palasin kotiin ja yritin kotitekoista muffinssia sinihomejuuston kanssa, ei mennyt alas.

Koko talossa leijuu Samin vahva hienhaju. Se kävi myöhään illalla pelaamassa kössiä ja puhui sen jälkeen kaverinsa kanssa yli puoli tuntia naisten hormoneista. Olisi käynyt suihkussa siellä jaaritellessaan.

Se päivä, kun mieleni pimeni

Tänä aamuna en olisi jaksanut nousta. Sami lähti kirkkoon soittamaan bassoa ja minä kävelin perästä. Lähdin myöhässä, vaikka piti ehtiä viemään sille farkut kun kirkossa ei lavalla seisoskelevien ihmisten nilkat saisi näkyä. Asia on vanhemmalle väelle jonkinlainen omantunnonkysymys (mitä liikkuu sellaisen mummon mielessä, joka kavahtaa helteellä kahta paljasta nilkkaa?). Myöhemmin kävi ilmi, että farkut ovat aivan yhtä sopimattomat, joten nilkat saivat näkyä.

Jo matkalla alkoi ärsyttää suunnattomasti. En tiedä mikä siinä on, mutta joulun jälkeen en ole nauttinut kirkossa käymisestä vähääkään. Tuttu iltakirkko on kuukauden tauolla ja olen raahautunut Samin mukana pitempään aamukymmenen jumalanpalvelukseen, jossa käy aivan eri väkeä. Ihan niin kuin jokin aivoissani olisi naksahtanut väärään asentoon. Laulut ovat rumia, saarnat tekopyhiä tai muuten pöyhkeitä ja ihmiset epäilyttäviä. En pysty kättelemään ovella hymyilevää vierasta tyyppiä ja tänä sunnuntaina en pystynyt edes istumaan / seisomaan koko toimituksen ajan paikallani. Kun vieraileva pastori ryhtyi paahtamaan sairaiden parantumisesta, totesin olevani hikinen ja lähdin lähikauppaan ostamaan deodoranttia.

Kirkon jälkeen oli tarkoitus lähteä porukalla rannalle. Selvisin ihmisiä vältellen omalle autolle, mutta siihen suorituskykyni loppui. Tuntui, kuin jokainen sana olisi ollut hirveä ponnistus. En pystynyt selittämään itseäni tai tunnelmiani mitenkään, pyysin vain Samilta anteeksi ja lähdin kävelemään kotiin. Muutaman tekstiviestin ja puhelinsoiton jälkeen muut ajelivat rannalle ja minä tallustin pää tukossa takaisin. Mietin koko matkan, mikä minua vaivaa. En ole vieläkään aivan selvillä, mutta se liittyy kai jotenkin tutun seurakunnan katoamiseen. Jostain syystä en ole kadottanut uskoani, vaikka sitä pitääkin tarkistella refleksinomaisesti kuin kotiavaimia taskun pohjalla. Kyllä minä uskon; en tiedä mitään parempaa kuin Jeesuksen sovitustyön meidän paskiaisten edestä. En vain voi sietää seurakuntaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun seurakunta herättää minussa vastenmielisiä tuntemuksia, mutta yleensä niillä on jotain todellisempaa pohjaa kuin saarnaajan hiusmalli tai muu epämääräinen kuvotus. Jotenkin minua yököttää ajatus ns. seurakuntaystävistä. Mistä tiedän, ovatko he todella kiinnostuneita minun seurastani vai yrittävät vain olla hyviä kristittyjä ja rakastaa myös sitä hankalaa ja omituista ihmistä? Parasta tässä on se, että ilman näitä ajatuksia ja niistä seuraavaa irrationaalista käytöstä ihmiset varmaan pitäisivät minua ihan normaalina.

Ihan kuin koko elämäni olisin teeskennellyt olevani normaali. Ihan kuin ihmiset ympärillä vaihtuisivat sitä mukaa kun saavat selville että olen pelottavan sekaisin. Minusta tuntuu, että kaiken takana on salaliitto...

Sosiaalinen viikko

Viime viikonlopun aikana kyllästyin makaamaan itsekseni uusilla sohvilla ja päätin virkistää sosiaalista elämääni. Minulla on paha tapa luisua totaaliseen passiivisuuteen ja valitella sitten itseäni säälien, kun kukaan ei soita tai järjestä mitään. Aloitin aktiivisen viikon jo viime sunnuntaina järjestämällä yllätyssynttärit seurakunnasta tutulle pariskunnalle. Kävin oikein ruokakaupassa lahjaostoksilla. Sally sai paketin sukkia ja Grant värisevän hammasharjan. En ollut koskaan ennen järjestänyt juhlia, joissa ripustetaan ilmapalloja seinälle ja huudetaan 'surprise!!' kun vieraat astuvat ovesta sisään.

Maanantai-iltana kävimme yllätysvierailulla Katrin ja Brettin luona. Lainasin suomalaiselta ystävältäni New Zealand Road Rules -kirjan, jota olen yrittänyt opiskella teoriakoetta varten. Koska olen ollut maassa yli vuoden, en saa enää lain mukaan ajaa autolla ennen kuin olen läpäissyt 60 dollarin monivalintatestin. Kirjassa on toistaiseksi ollut hyvin hyödyllistä tietoa mm. siitä, miten jalka kannattaa nostaa kaasulta ennen kuin painaa jarrua.

Tiistaina Rachel ja Jonny tulivat pitkästä aikaa käymään. Olivia-vauva oli juuri saanut rokotuksen ja huusi kuin eläin. Nukuttamiseen meni (kuulemma poikkeuksellisesti) yli 45 minuuttia, jonka jälkeen olimme kaikki niin väsyneitä, että vihelsimme lautapelin poikki 8 pisteestä ja minä voitin (muuten en olisi ikimaailmassa voittanut, kun se on aikamoinen strategiapeli, jossa ostetaan ja vaihdetaan lampaita, viljaa, puuta, tiiliä ja kiveä).

Keskiviikkona naapurin Kat opetti minua leipomaan omenapiirakkaa - siis sellaista hienoa amerikkalaista, joka on sileän taikinakuoren alla. Minä opetin sille suomea. Kat on niin nopea oppimaan, että alkaa jo vähän arveluttaa, mitä sille kannattaa sanoa. Olen yhden kerran maininnut sanan 'nahjus' (työnhakua välttelevän Samin epävirallinen lempinimi) ja Kat käyttää sitä jo letkeästi englanninkielisissä lauseissa, hyvin osuvissa asiayhteyksissä. Otin kuitenkin ylevän tavoitteen ja opetin sille Mika Waltarin runon 'Juna vapisee jalkojen alla'. Siinä oli hyviä esimerkkejä suomenkielen muuttuvista lauserakenteista ja oppituntia täydensi tietysti Don Huonojen biisi (siis siitä runosta). Päämääränäni on täydentää naapurin tyttöjen suomenkielistä lauluvalikoimaa (Aurinko paistaa ja vettä sataa & joku toinen kamala, jota en ollut ikinä kuullut). Seuraavaksi opetan Päivänsäde ja menninkäinen. Kunhan on jonkinlaista laatua eikä jotain kauheita rallatuksia. Onko ideoita?

Torstaina ei ollut tarkoitus tehdä mitään, mutta kävin kuitenkin kuntosalilla ja lähdin sen jälkeen samaisen naapurin kanssa kävelylenkille. Kat tekee väitöskirjaa jostain merenelävistä ja opin lenkin aikana mielenkiintoisia seikkoja mm. mustekalojen älykkyydestä ja siitä, miten oisterin kopistelevat kuoriaan paniikissa. Senkin opin, että hait iskevät ihmiseen vain silloin, kun luulevat sitä hylkeeksi. Teoriassa ylipainoiset (erityisesti omenavartaloiset) ihmiset joutuvat siis herkemmin hainruoaksi kuin laihat. Käytännössä hait tekevät virhearvioinnin yleensä surffilaudan muodon perusteella. Samoin kädet sivuille painettuna uivat sukeltajat näyttävät usein hylkeiltä hain yksinkertaisissa näköelimissä. Kuulostaa älyttömältä, mutta hain tavatessaan uimarin kannattaisi sananmukaisesti 'antautua' kädet levällään, jotta yhdennäköisyys hylkeen kanssa olisi mahdollisimman vähäinen.

Perjantaina ei ollut myöskään tarkoitus tehdä mitään ja tällä kertaa se onnistui aika hyvin. Sami ja Brett lähtivät katsomaan Toolia kesän suurimpaan musiikkitapahtumaan Big Day Out'iin. Katri tuli seurakseni tappamaan aikaa. Kävimme hakemassa thairuokaa ja katsoimme pari elokuvaa. Kun miehet vihdoin saapuivat konsertista äänentoiston tasoa valittaen, heräsin vaivoin tv:n äärestä. Uusilla sohvilla saa kyllä mukavan asennon.

Tänään kävin aamujumpassa ja yritän henkisesti valmistautua vielä yhteen sosiaaliseen koitokseen. Huomenna pitäisi lähteä seurakunnan porukan kanssa Waiukun mustalle hiekkarannalle grillaamaan. Kävi ilmi, että tuo ranta on sama, jossa kävimme vanhempien kanssa ja jossa aikaisemmin vierailin Sallyn kanssa kahdestaan. Jotenkin se vaan viimeksi näytti erilaiselta. Saa nähdä jos kävisin siellä ensimmäistä kertaa uimassa. Nyt alkaa olla jo niin lämmin, että merivesikin kelpaa. Kun viikko sitten eksyin kotimatkalla ja päädyin Pt Chevalierin hiekkarannalle, vesi oli lämpimämpää kuin ilma. Yritin vilvoitella tunnin kävelyn jälkeen vedessä kahlaamalla, mutta veden lämpö nosti vain hien pintaan. Kahlasin sadan metrin päähän rannasta, mutta vesi ulottui edelleen alle polviin ja 50 metrin päässä uiskenteli parivuotiaita lapsia. Piti kääntyä takaisin, mutta ainakaan merivesi ei enää hirvitä. Ja kun hailtakin voi varjeltua käsiä levittelemällä niin kai sitä pitäisi uskaltaa uimaan.

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä sosiaalisemmasta elämäntyylistä. Nautin ystävien seurasta, mutta tämän viikon tahdilla aikaa ei jäisi enää kuntoiluun, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Pari kolme tapaamista viikossa varmaan riittäisi, mutta eihän sitä voi ajatella vain omasta näkökulmastaan. Kiireisiä ystäviä tulee nähtyä harvemmin ja todella kiireisiä ei juuri lainkaan. Ystävyyden luomiseen täytyy käyttää aikaa ja energiaa. Pitäisikö ystävyyssuhteita suunnitella pitkälle tulevaisuuteen niin kuin parisuhdetta? Olen pitkään elänyt siinä harhassa, että asiat jotenkin lutviutuvat itsekseen. Lopputuloksena minulla ei ole kuin niitä ystäviä, jotka pitävät omasta puolestaan sinnikäästi yhteyttä ja näkevät vaivaa. Luulen oppineeni jotain, mutta en vielä oikein tiedä, miten soveltaa sitä käytäntöön. Aion ainakin pitää enemmän yhteyttä, lakata huolehtimasta siitä, kumpi soitti viimeksi tai kumman luona viimeksi tavattiin. Aion vastedes käsitellä ystävyyssuhteita pieninä, platonisina parisuhteina. En ole yhtään parempi ihminen, mutta voin olla parempi ystävä niille, jotka ovat vielä maisemissa.

Uudet sohvat

Lauantaina haimme kotiin Trademe:n kautta ostamani käytetyt sohvat. Trademe on Uuden-Seelannin vastine huuto.net:lle, mutta ehkä samassa asemassa kuin Keltainen Pörssi. Vanhat - rikkinäiset ja haisevat - sohvat piti viedä kaatopaikalle. Entinen naapurimme Jason saapui avolava-autonsa kanssa pihaan juuri kun kyynelet silmissä kiistelin Samin kanssa siivouksesta. Ajelimme peräkkäin moottoritien varrella sijaitsevalle transfer stationille. Auton punnitukset ja maksut vastasivat Suomen käytäntöä, mutta muuten paikka oli kaoottisempi. Sohvat päätyivät sellaisenaan kaikenlaisen tunnistamattoman rojun sekaan. Täällä roskien lajittelun ensisijainen päämäärä tuntuu olevan vaarallisten aineiden erottaminen kaikesta muusta. Tuo kaikki muu sen jälkeen jyrätään sileäksi ja haudataan jonnekin. Muistelin, miten Suomessa vanha ikkuna piti itse rikkoa ja toimittaa lasi eri paikkaan kuin kehykset.

Jotenkin ihmeellisesti ei satanut pisaraakaan vettä, kun kuljetimme uudet sohvat avolavalla kotiin. Saimme ne juuri ja juuri kapeasta sisäänkäynnistä takapihalle ja terassin ovesta sisään. En tiedä, onko makuni muuttunut täällä ollessa, mutta en jostain syystä halunnut sellaisia suoralinjaisia vaaleita design-sohvia. Halusin mukavat ja sylimäiset sohvat, joissa saa hyvän asennon ja tekee mieli istua iltaa ystävien kanssa. Nyt minulla on sohvat, saa nähdä onko niille ystäviä istumaan. Soitin tällä viikolla Rachelille ja sain selville, miksi yhteys oli katkennut. Rachelin äiti oli joutunut sairaalaan sydänpysähdyksen takia. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli jokin harvinaislaatuinen epilepsia. Ei onneksi kasvi päässä tai muuta kauheaa.

Vietin tylsän, yksinäisen viikonlopun lueskellen kirjoja kotona. Huomenna olen työpaikalla aamuhartausvuorossa, eikä minulla ole mitään viisasta sanottavaa. Ajattelin ensin suositella jotain kirjaa, mutta en ole juuri pitänyt mistään lähiaikoina lukemastani. Päädyn varmaan sanomaan jotain henkilökohtaista ja yltiörehellistä, mikä saa ihmiset kiemurtelemaan tuoleillaan ja välttelemään minua viimeiset kaksi viikkoa.

Mary oli pari päivää sairaslomalla viime viikolla. Rebekah myönsi nolona nauttivansa noista päivistä erityisesti. Täytyy myöntää, että tunnelma keveni heti ja oli mukava kuunnella naurua ja musiikkia (Mary ei halua kuunnella musiikkia, joten sitä voi soittaa vain hänen poissaollessaan) toisesta huoneesta. Tunsin silti oloni ulkopuoliseksi, kun en ehtinyt töiltäni rupattelemaan. Ja vaikka olisi ollut aikaakin, en koskaan kykene täydellisen sulavasti osallistumaan keskusteluihin, jotka vilisevät paikallisia nimiä, kulttuuria, tapahtumia, julkkiksia ja ties mitä. Aistin helposti pienimmänkin tukaluuden, joka syntyy kun ihmiset yrittävät selittää juttujaan minulle. Vitsit näivettyvät ja spontaani hauskuus kuolee. Kuuntelen mieluummin keskustelua taustalla kuin änkeydyn mukaan ja pilaan tunnelman.

Naamiona oma naama

Jo toisena päivänä joululoman jälkeen Rebekah'n sietokyky repesi, hän hiipi tuttuun tapaan huoneeseeni ja veti pariovet perässään kiinni. Rebekah totesi huolestuneena, että Mary on nykyään kotona hänen ykköspuheenaiheensa. Aviomies alkaa jo kyllästyä. Tiedän, että Rebekah on sosiaalisesti minua lahjakkaampi (juoruiluun taipuvainen) joten kysyin, onko hänen mielestään muilla ihmisillä vaikeuksia työskennellä minun kanssani. Sain vastaukseksi pitkän listan ihmisistä, joilla on suuria vaikeuksia työskennellä Maryn kanssa. Sain sellaisen käsityksen, että minun luonteenvikani eivät juuri nyt ole pinnalla sosiaalisissa ympyröissä. Tiedän, että puhelinvaihteen tytöt lyövät aamuisin vetoa, sanonko huomenta vai murisen. En ole aamuihmisiä, mutta ilmeisesti muuten ihan siedettävä. En siis aio uskoa Maryn syytöksiä vaan tuudittaudun omaan siedettävyyteeni.

Pientä taustaa toimistohirviöstä: Mary on keski-ikäinen intialaisnainen, eronnut ja kahden lähes aikuisen yksinhuoltaja. Hän on asunut Uudessa-Seelannissa viisi vuotta, mutta ei ollut tehnyt palkkatyötä moneen vuoteen. Mary päätyi TEAR Fundin vapaaehtoisten avustajien koordinaattoriksi tekemällä itse muutaman kuukauden vapaaehtoistyötä organisaatiossa. Marylla on muistaakseni kaksi maisterintutkintoa, toinen Intiasta, toinen täältä. Hän on opiskellut taiteita, loukkaantunut joskus menneisyydessä verisesti saamastaan kritiikistä (voin hyvin kuvitella) ja lopettanut maalaamisen. Mary vaikuttaa työasioiden ulkopuolella aivan ihanalta ihmiseltä. Muistan, kuinka kävin sen kanssa mukavia keskusteluja lounaspöydässä ja ajattelin, että onpas sydämellinen nainen. On se sitten kumma juttu. Nicest person I've ever hated, kuten epävirallisesti häntä kutsumme.

Kaikki, jotka eivät ole lukeneet Raimo Mäkelän Naamiona terve mieli -kirjaa – haastan teidät rukoilemaan työkaverini puolesta! (Jos olet lukenut kirjan ja sitä mieltä, että narsistisen luonnehäiriö on parantumaton ja vie suoraa tietä helvettiin. No... siihen en osaa sanoa mitään. Puhukoon Raimo omasta puolestaan)

7 vuotta naimisissa

Ulkoisten tekijöiden johdosta 7-vuotishääpäivästä muodostui painostava ja piinallinen. Ensinnäkin oli maanantai ja ensimmäinen työpäivä etätyöloman jälkeen. Heräsin kuolemanväsyneenä, annoin Samin laittaa aamiaisen (kuten aina) ja kuskata minut töihin.

Kaikki alkoi, kun itseään taiteellisena pitävä työtoverini Mary tuli antamaan palautetta loman aikana taittamastani uutiskirjeestä. Kuuntelin aikani turhanpäiväisiä, perusteettomia pyyntöjä marginaalien leventämisestä, kaventamisesta, kuvien pienentämisestä ja värien vaihtamisesta, kunnes päässäni alkoi surista. Tämän toimistonatsin ja hänen uutiskirjeensä takia minun piti työskennellä joululomalla ja nyt koko läpyskä piti tehdä uusiksi, jotta nainen kokisi itse osallistuneensa suunnitteluun. Tunsin mahani kääntyvän nurin. Lähdin täyttämään kahvikuppini, nojasin keittiön lavuaariin, rukoilin viisautta ja hoin itselleni että enää kolme viikkoa!

Kun tulin takaisin, nainen oli hakenut esimieheni (naisen) paikalle keskustelemaan minun asenteestani. Vastasin rehellisesti (niin kuin aina vastaan ja niin kuin koskaan ei pitäisi), että minun on vaikea työskennellä Maryn kanssa, koska meillä on hyvin erilainen käsitys hyvästä graafisesta suunnittelusta. Asiaa puitiin uutiskirjeen ääressä, käytiin läpi samat kuvien piennykset ja marginaalit. Pomo ei innostunut muutoksista, mutta yritti olla diplomaattinen. Mary hermostui kahta kauheammin. Veri kohisi päässäni, mutta pakotin itseni pysymään asiallisena ja käyttämään pelkkiä 'minä-viestejä' niinkuin isi on opettanut. Työkaverista en voi sanoa samaa. Mary korosti, ettei hän ole todellakaan ainoa, jolla on vaikeuksia työskennellä minun kanssani. Hän purskahti itkuun ja julisti olevansa nöyrä ihminen ja hieno kristitty, jolla ei ole koskaan ollut ongelmia työskennellä kenenkään kanssa. Mistä häntä näin rangaistaan? En koskaan ota vastaan hänen ideoitaan, olen tappanut hänen taiteellisen intohimonsa ja luonut työpaikalle ahdistavan ilmapiirin. Mietin mielessäni, millä tavalla olen vastuussa työkaverini taiteellisen intohimon ruokkimisesta. Hädin tuskin saan motivoitua itseni tekemään viimeiset tarvittavat hommat. En edes halua olla graafinen suunnittelija! Aloin samalla ymmärtää, mitä nuori markkinointiassistetti Rebekah on joutunut sietämään. Ennen joulua Bex makasi huoneeni terapiasohvalla ainakin pari kertaa viikossa tilittämässä, miten mielivaltaisesti Mary häntä kohtelee.

Puolen tunnin palaverin jälkeen minua oksetti niin, että lykkäsin lounaan myöhemmäksi (lähikahvila ei ollut edes auki) ja yritin jatkaa töitä. Sami haki minut syömään kolmen aikoihin ja työpäivän päätyttyä elokuviin. Babel oli masentavin yli kaksituntinen leffa, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Illalla kävimme lenkillä ja vaihdoimme ajatuksia päivän nujertavista kokemuksista. Toivon vain, että tästä taas jotain oppisi. En halua päästä helpolla, uskotella itselleni että vika on kaikissa muissa. Kasvaisin mielelläni ihmissuhteiden tuhattaituriksi, jolla olisi loputtomasti kärsivällisyyttä ja virtaa muille ihmisille. Ihmisistähän täällä maapallolla loppujen lopuksi on kysymys, ei asioista, mielipiteistä tai tyylitajusta.

Etälomalla

Kun vanhemmat palasivat Suomeen, talo tuntui oudon tyhjältä. Muutimme takaisin omaan makuuhuoneeseen, siivosimme ja järjestelimme tavarat uudelleen. Ilmat muuttuivat häkellyttävän kesäisiksi melkein saman tien. Pihagrillimme tuli korjattua ilmastointiteipillä jo vanhempien täällä ollessa, ja sen jälkeen olemme grillanneet lähes joka päivä jotain. Lauantai-iltana yritimme jopa järjestää grillijuhlat, mutta kukaan vähäisistä ystävistämme ei päässyt paikalle, joten kokkasimme itse ja katsoimme leffoja. Uudeksi Vuodeksi saimme kutsun saksalaisen työkaverini grillijuhliin. Paikalla oli toinen työkaverini, joka ei koskaan puhu mitään itsestään, kaksi tsekkiä jotka eivät puhuneet juuri englantia ja tietysti ensiksi mainitun työkaverin mies, joka kutsuu itseään tsekkoslovakialaiseksi (koska muutti pois maasta ennen sen hajoamista). Tein hiljaisen uuden vuoden lupauksen hankkia parempia ystäviä.

Näin unta, että hyvä ystäväni Rachel luuli minun murhanneen jonkun. Tiesin olevani syytön, mutta kukaan ei uskonut. Heräsin ihan hikisenä ja ihmettelin, mistä alitajuntani moisen mysteerin synnytti. Tuon unen jälkeen Rachel ei ole vastannut yhteenkään tekstiviestiin (no, olen lähettänyt vasta kaksi) eikä mitään kuulunut senkään jälkeen, kun pudotimme myöhäisen joululahjan heidän ovelleen.

Olen ollut tavallaan vapaalla nyt jo viikon, enkä oikein tiedä, mitä vapaudellani tekisin. Asiasta tekee hankalan se, että olen luvannut tehdä tämän viikon etätöitä. En siis oikeastaan ole vapaalla, mutta heti maanantaina huomasin, että olen etänä tavattoman tehokas. Saan päivässä aikaan lähes viikon työt, kun kukaan ei ole hengittämässä niskaan. Päätin tehdä noin kolme päivää töitä, siinä ajassa varmasti ajaudun jonkinlaiseen umpikujaan, kun en voi kysyä keneltäkään mitään. Vähäisinkin intoni palata ensi viikolla töihin on kaikonnut.

Eilen patistin Samin mukaani Mission Bayn uimarannalle ja sitten vielä Takapunan keskukseen kiertelemään. Sami on jaksanut ihailtavasti hengata seurassani, jopa käydä välillä lenkillä – tosin osittain on varmasti kysymys vaihtoehtojen puutteesta. Samin työnhaku on alkanut jo vähän hermostuttaa minua. Parhaalta kuulostavasta paikasta ei ole vieläkään kuulunut mitään. En halua, että Sami karkaa Suomeen töihin, mutta jotainhan tässä pitäisi keksiä ennen tammikuun loppua...