7 vuotta naimisissa

Ulkoisten tekijöiden johdosta 7-vuotishääpäivästä muodostui painostava ja piinallinen. Ensinnäkin oli maanantai ja ensimmäinen työpäivä etätyöloman jälkeen. Heräsin kuolemanväsyneenä, annoin Samin laittaa aamiaisen (kuten aina) ja kuskata minut töihin.

Kaikki alkoi, kun itseään taiteellisena pitävä työtoverini Mary tuli antamaan palautetta loman aikana taittamastani uutiskirjeestä. Kuuntelin aikani turhanpäiväisiä, perusteettomia pyyntöjä marginaalien leventämisestä, kaventamisesta, kuvien pienentämisestä ja värien vaihtamisesta, kunnes päässäni alkoi surista. Tämän toimistonatsin ja hänen uutiskirjeensä takia minun piti työskennellä joululomalla ja nyt koko läpyskä piti tehdä uusiksi, jotta nainen kokisi itse osallistuneensa suunnitteluun. Tunsin mahani kääntyvän nurin. Lähdin täyttämään kahvikuppini, nojasin keittiön lavuaariin, rukoilin viisautta ja hoin itselleni että enää kolme viikkoa!

Kun tulin takaisin, nainen oli hakenut esimieheni (naisen) paikalle keskustelemaan minun asenteestani. Vastasin rehellisesti (niin kuin aina vastaan ja niin kuin koskaan ei pitäisi), että minun on vaikea työskennellä Maryn kanssa, koska meillä on hyvin erilainen käsitys hyvästä graafisesta suunnittelusta. Asiaa puitiin uutiskirjeen ääressä, käytiin läpi samat kuvien piennykset ja marginaalit. Pomo ei innostunut muutoksista, mutta yritti olla diplomaattinen. Mary hermostui kahta kauheammin. Veri kohisi päässäni, mutta pakotin itseni pysymään asiallisena ja käyttämään pelkkiä 'minä-viestejä' niinkuin isi on opettanut. Työkaverista en voi sanoa samaa. Mary korosti, ettei hän ole todellakaan ainoa, jolla on vaikeuksia työskennellä minun kanssani. Hän purskahti itkuun ja julisti olevansa nöyrä ihminen ja hieno kristitty, jolla ei ole koskaan ollut ongelmia työskennellä kenenkään kanssa. Mistä häntä näin rangaistaan? En koskaan ota vastaan hänen ideoitaan, olen tappanut hänen taiteellisen intohimonsa ja luonut työpaikalle ahdistavan ilmapiirin. Mietin mielessäni, millä tavalla olen vastuussa työkaverini taiteellisen intohimon ruokkimisesta. Hädin tuskin saan motivoitua itseni tekemään viimeiset tarvittavat hommat. En edes halua olla graafinen suunnittelija! Aloin samalla ymmärtää, mitä nuori markkinointiassistetti Rebekah on joutunut sietämään. Ennen joulua Bex makasi huoneeni terapiasohvalla ainakin pari kertaa viikossa tilittämässä, miten mielivaltaisesti Mary häntä kohtelee.

Puolen tunnin palaverin jälkeen minua oksetti niin, että lykkäsin lounaan myöhemmäksi (lähikahvila ei ollut edes auki) ja yritin jatkaa töitä. Sami haki minut syömään kolmen aikoihin ja työpäivän päätyttyä elokuviin. Babel oli masentavin yli kaksituntinen leffa, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Illalla kävimme lenkillä ja vaihdoimme ajatuksia päivän nujertavista kokemuksista. Toivon vain, että tästä taas jotain oppisi. En halua päästä helpolla, uskotella itselleni että vika on kaikissa muissa. Kasvaisin mielelläni ihmissuhteiden tuhattaituriksi, jolla olisi loputtomasti kärsivällisyyttä ja virtaa muille ihmisille. Ihmisistähän täällä maapallolla loppujen lopuksi on kysymys, ei asioista, mielipiteistä tai tyylitajusta.