Se päivä, kun mieleni pimeni

Tänä aamuna en olisi jaksanut nousta. Sami lähti kirkkoon soittamaan bassoa ja minä kävelin perästä. Lähdin myöhässä, vaikka piti ehtiä viemään sille farkut kun kirkossa ei lavalla seisoskelevien ihmisten nilkat saisi näkyä. Asia on vanhemmalle väelle jonkinlainen omantunnonkysymys (mitä liikkuu sellaisen mummon mielessä, joka kavahtaa helteellä kahta paljasta nilkkaa?). Myöhemmin kävi ilmi, että farkut ovat aivan yhtä sopimattomat, joten nilkat saivat näkyä.

Jo matkalla alkoi ärsyttää suunnattomasti. En tiedä mikä siinä on, mutta joulun jälkeen en ole nauttinut kirkossa käymisestä vähääkään. Tuttu iltakirkko on kuukauden tauolla ja olen raahautunut Samin mukana pitempään aamukymmenen jumalanpalvelukseen, jossa käy aivan eri väkeä. Ihan niin kuin jokin aivoissani olisi naksahtanut väärään asentoon. Laulut ovat rumia, saarnat tekopyhiä tai muuten pöyhkeitä ja ihmiset epäilyttäviä. En pysty kättelemään ovella hymyilevää vierasta tyyppiä ja tänä sunnuntaina en pystynyt edes istumaan / seisomaan koko toimituksen ajan paikallani. Kun vieraileva pastori ryhtyi paahtamaan sairaiden parantumisesta, totesin olevani hikinen ja lähdin lähikauppaan ostamaan deodoranttia.

Kirkon jälkeen oli tarkoitus lähteä porukalla rannalle. Selvisin ihmisiä vältellen omalle autolle, mutta siihen suorituskykyni loppui. Tuntui, kuin jokainen sana olisi ollut hirveä ponnistus. En pystynyt selittämään itseäni tai tunnelmiani mitenkään, pyysin vain Samilta anteeksi ja lähdin kävelemään kotiin. Muutaman tekstiviestin ja puhelinsoiton jälkeen muut ajelivat rannalle ja minä tallustin pää tukossa takaisin. Mietin koko matkan, mikä minua vaivaa. En ole vieläkään aivan selvillä, mutta se liittyy kai jotenkin tutun seurakunnan katoamiseen. Jostain syystä en ole kadottanut uskoani, vaikka sitä pitääkin tarkistella refleksinomaisesti kuin kotiavaimia taskun pohjalla. Kyllä minä uskon; en tiedä mitään parempaa kuin Jeesuksen sovitustyön meidän paskiaisten edestä. En vain voi sietää seurakuntaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun seurakunta herättää minussa vastenmielisiä tuntemuksia, mutta yleensä niillä on jotain todellisempaa pohjaa kuin saarnaajan hiusmalli tai muu epämääräinen kuvotus. Jotenkin minua yököttää ajatus ns. seurakuntaystävistä. Mistä tiedän, ovatko he todella kiinnostuneita minun seurastani vai yrittävät vain olla hyviä kristittyjä ja rakastaa myös sitä hankalaa ja omituista ihmistä? Parasta tässä on se, että ilman näitä ajatuksia ja niistä seuraavaa irrationaalista käytöstä ihmiset varmaan pitäisivät minua ihan normaalina.

Ihan kuin koko elämäni olisin teeskennellyt olevani normaali. Ihan kuin ihmiset ympärillä vaihtuisivat sitä mukaa kun saavat selville että olen pelottavan sekaisin. Minusta tuntuu, että kaiken takana on salaliitto...