Kulttuurifestarit

Ohessa kuvia viime sunnuntain kulttuurifestareilta. Suomella oli tanhuesitys ja standi, josta sai ostaa pullaa, runebergin torttuja ja muuta suomalaista. Mari oli ahkeroinut taas valtavan määrän simaa. Puolukkarahka oli ihanaa. Joku viitseliäs oli raahannut puolukkahillon Australiasta asti. Tanhukuvassa oikealla seisoo Katri ulkosuomalaisten kansallispuvussa, jossa joka raita symboloi jotain kuten perinneasussa kuuluukin. Tanssijat hikoilivat lähes 30 asteen helteessä villahameet höyryten. Ehdin festareiden aikana polttaa kaula-aukkoni auringossa ja jutella muutamalle suomalaiselle. Jotkut vanhemmista leideistä ovat asuneet täällä jo neljäkymmentä vuotta ja kutsuvat meitä beibeiksi.

Tällä viikolla koulunkäynti on kiihtynyt sellaiseksi, että ylimääräisiä kokouksia ja työpajoja (siis virallisen opetuksen ulkopuolella) täytyy jo buukata viikonlopuksi. Jotenkin olen päässyt niskan päälle tehtävien suhteen, osittain siksi että niihin liittyy niin paljon piirtämistä. Kun Freehand-käsi on vuosien varrella kehittynyt näppäräksi, sitä piirtää mitä tahansa hahmoja, kuvauspaikan kaavakuvia sun muita ihan noin vaan. Ja tietokoneella piirtämiseen liittyy yhä se myytti, että kun se näyttää niin siistiltä ja hyvältä niin se on aina parempi kuin käsin sutattu. Tosin monet tälläkin alalla kuvittelevat, että tietokone tekee homman puolestasi nappia painamalla. 19-vuotiaat tiimikaverini kiittelivät minua piirrustuksista "Sweet, this is wicked!!", "You're a rockstar!". Että lämmittää...

(oheisessa kuvassa Mari myy Suomi-ruokaa festareilla) Nikki ja Graeme tulivat eilen käymään. Olosuhteet huomioon ottaen en odottanut mukavaa iltaa. Nikin isä kuoli vasta pari-kolme viikkoa sitten ja pelkäsin olevani niin väsynyt että sanon jotain sopimatonta. Ilta meni kuitenkin hyvin. Nikki ja Graeme vaeltelivat entisessä kodissaan hölmistyneinä hymyillen. Suurin osa heidän tavaroistaan on vielä paikoillaan, vain sohvat ovat vaihtuneet. Keskustelimme vapautuneesti kaikesta, myös isän kuolemasta. Tuntui hyvältä, ettei tarvinnut varoa ja nihkeillä sanojensa suhteen. Olen aina inhonnut sitä (ehkä suomalaista?) tapaa, että kuoleman kohdanneelle ei saa sanoa mitään - kaikkein varminta on lähettää kortti ja pysytellä kaukana. Itse haluaisin, että ihmiset pysyisivät lähellä ja olisivat rehellisiä. Mitä sitten, jos möläyttää jotain sopimatonta? Sen riskin ottaa joka aamu, kun ei päättää jättää suun teippaamatta ja lähteä ihmisten ilmoille.

Terveyskin pettää

Kommenteista päätellen Halosen vierailu ei kiinnosta ketään. Ei siis siitä sen enempää. Takaisin huomattavasti kiinnostavampaan hahmoon, minuun. Olen ihan varma, että kohta pimahdan univelan ja jatkuvan pinnistelyn seurauksena. Kun tänä aamuna nousin vuoteesta (en voi sanoa 'heräsin') ja matkasin vessan peilin ääreen, silmäni olivat muurautuneet lähes umpeen ja suupielestä valui osittain kuivunut verivana. Ilmeisesti kuivat huuleni olivat halkeilleet yöllä aika pahasti. Kieli oli kipeä, kuin sitä olisi raastettu jollain ja kurkussa tuntui möykky. Luulen, että elimistössäni myöriin PMS-oireiden lisäksi jonkinlainen flunssanalku, joka puhkeaa kukkaan seuraavana vapaapäivänä.

Parasta opiskelussa on tällä hetkellä se, että ihmiset alkavat vähitellen välittää toisistaan. Tutustumisen ja luottamuksen lisäksi työntekokin on alkanut jo vähän sujua. Sain vietyä läpi yhden tarpeellisen kokouksen niin, että kaikki osallistuivat ja tiesivät mitä oltiin tekemässä. Tunsin itseni voittajaksi. Mikään ei ole niin vaikeaa kuin 19-vuotiaiden aivojen valjastaminen tuottavaan ajattelutyöhön. Jokainen haluaa osoittaa olevansa rento ja hauska ja jokainen mieleen pulpahtava vitsi tai kysymys pitää esittää heti paikalla, pysyttiin sitten asiassa tai ei.

Nyt täytyy taas siirtyä koulutehtävien pariin, jos vaikka pääsisin tänään aikaisemmin nukkumaan. Lisään tähän loppuun pienen kyselyn, koska muuten en kokemukseni mukaan kuule teistä yhtään mitään: (Jos siis luit tänne asti, et voi enää perääntyä)

1. Mikä on paras elokuva, jonka olet nähnyt joulun jälkeen?
2. Millä perusteella teet valintasi leffavuokraamossa? (näyttelijä/ohjaaja/arvostelut/genre..?)
3. Mikä on noloin elokuva, josta olet pitänyt? (siis sellainen, jota ei kehtaa listata suosikikseen, kun saa oudoksuvia katseita)

Presidentin cocktail-kutsuilla

Ohessa kuvia presidentin tapaamisesta Aucklandin taidegalleriassa. Paikalla oli ehka sata suomalaista ja suurin osa paasi vatkaamaan Tarjan katta henkilokohtaisesti. Tarja kyseli meidan opinnoista ja vertasi Uuden Seelannin elokuva-alan amerikkalaisvaikutusta viime sodan aikaisiin propaganda-filmeihin, joita jenkit tuottivat Suomessa. Halpa tyovoima ja sopiva kuvausymparisto. En ehka ihan ymmartanyt vertauksen viisautta, mutta auttakaa jos osaatte. Nyt jatkamme illanviettoa Katrin ja Brettin luona, lisaa Tarjasta ja suomalaisten tapaamisesta seuraavassa numerossa.
(21.2.07) Jatketaan nyt vielä, kun Paulaa kerran kiinnostaa: Tilaisuus oli epämuodollinen parin tunnin seisoskelusessio. Tarja puhui saapuessaan muutaman lauseen, ensin suomeksi ja sitten englanniksi. En saanut siitä englanninkielisestä mitään tolkkua. Kaksi vieressäni seisovaa kääntyi kysymään 'mistä se oikein puhuu?'. Myöhemmin joku nokkelampi selitti, että Tarja kertoi vanhaa tarinaa siitä, miten Captain Cookin laivassa oli kartturina suomalainen heppu ja näin ollen Uuden Seelannin löytyminen oli aikanaan suomalaisten ansiota. Kaunis ele suomalaisilta, että antoivat brittien pitää koko saariryhmän eivätkä vielä toistatuhatta vuotta myöhemminkään ole näkyvästi läsnä. Tuo viimeisin oli siis minun lisäykseni.

Viinilasi kädessä seisoskellessa ei voi juuri muuta kuin jutustella ihmisille. Tutustuin illan aikana useampaan suomalaiseen, jotka olisin tavannut jo aikaa sitten mikäli olisin edes miedosti aktiivinen Suomi-seurassa. Minulle selvisi, että suurin osa täällä asuvista suomalaisista naisista on joko graafisia suunnittelijoita tai sairaanhoitajia. Yksi oli molempia. Mahdollisten dokumenttiaiheiden toivossa aion potkia itseni liikkeelle ja vaalia jatkossa kotimaisia suhteita. Huulten heiluttelu palkitsi itsensä jo juhlan aikana, kun tapasin suomalaisnaisen, jonka aviomies on paikallinen elokuva- ja tv-ohjaaja. Myöhemmin tapasin myös itse miehen juhlapaikan pihalla ja sain taas ensikäden tietoa alan realiteeteista.

Löysin isänmaallisen sinisen pukuni kympillä paikalliselta kirpputorilta. Ostin siihen K'Martista 16 dollarin satiinivyön ja tuputtelin vanhat nupukkisandaalit puuterilla uuteen uskoon. Homma olisi tullut halvaksi, ellen olisi löytänyt samalla kertaa kirpputorilta yhtä sun toista ihanaa. Olen löytänyt täältä uuden kirpputoriketjun, jossa on valtava valikoima ja halvat hinnat. Ihan leijuin, kun kävelimme sisään. Sami löysi pukunsa ja sinisen paitansa parilla kympillä samasta paikasta. Kravatti ostettiin uutena, että tuli tuoreehko vaikutelma.

Tapaan suomalaisia toivottavasti uudestaan, kun ensi sunnuntaina menemme katsomaan Suomen standia vuotuisilla kulttuurifestareilla. Illalla menen ehkä katsomaan (en pelaamaan!) pesistä, kun pelikenttäkin on kuulemma ihan meidän naapurissa. Viime sunnuntaina kuuntelin ensimmäistä kertaa Suomi-seuran puolituntista radiolähetystä. Ei ole laadulla pilattu, mutta eipä varmaan kuulijamäärälläkään. Mitä tuosta, on kuitenkin hyvä olla yhteydessä toisiin samanrotuisiin :) Aiemmin ajattelin, että ei ihmisiä voi kulttuurin tai kielen perusteella valita. Mutta eivät kieli ja kulttuuri taida olla pelkästään ulkoisia pikkuseikkoja. Suomalaisissa on aina jotain tuttua, joka ulottuu naamaa syvemmälle. Vaikka suomalainen olisi itsetietoinen juoppo, sen elämäntarinaa on helpompi lukea otsalta. On helpompi ymmärtää oman kulttuurin parissa pilaantuneita, ja ehkä niille löytyy enemmän sympatiaa sitä kautta. Minkäs sille voi.

Rakkaat ystävät

Ruokakaupassa myydään "Be my Valentine" -kakkuja ja miehet ostavat naisille ruusuja. En saanut kukkia, mutta kahdeksalta illalla käytiin ruokakaupassa ostamassa pieni valmiskakku. Se on juhlaa kahdelle opiskelijalle. Pidän suomalaisesta ystävänpäivästä ehkä enemmän kuin amerikkalaisesta romantisoidusta versiosta. Ei sillä että ikinä saisin kortteja tai tekstiviestejä lähetettyä. Mutta rakastan teitä, jotka olette vuosien varrella sietäneet minua.

Kuten nollatuloilla kuuluukin, ruokavaliomme on kaventunut jonkin verran. Eikä Samin 10-litraa-kerralla-kaalisopassa mitään vikaa olisi. Pahinta on se, että rahaa katoaa vieläkin puolihuolimattomasti jonkinlaiseen mustaan aukkoon. Aukossa vaanivat kahvilat, juoma-automaatit sekä kirjaston ja leffavuokraamon myöhästymismaksut. Karsimalla nämä käsittämättömän typerät menoerät raha ehkä riittäisi paremmin. Valitettavasti on asioita, joista en voi tinkiä: Kavereille tarjoamista, kirpputorilöytöjä ja satunnaisia kolehteja. Kun on kerran tottunut työssäkäyvän ihmisen elintasoon, alaspäin päivittäminen on kuin lehden taittamista Wordilla. Pitää keksiä ihme konsteja ongelmiin, joita toisissa oloissa ei olisi olemassakaan.

Tänään lähdimme kahdeksan hengen tiimissä kuvaamaan katuhaastatteluja (vox pops) Takapunan rannalle. Aiheena oli uimahousujen käyttö (speedos). Nämä Suomessa hyvin suositut uikkarikankaiset alushousut ovat täälläpäin lähes yhtä kummallisessa maineessa kuin ultrakonservatiivisessa Amerikassa. Useimmat haastateltavista suorastaan säteilivät päästessään kameran eteen ja mielipiteet vaihtelivat ääripäästä toiseen. Haastateltavien innostus sulatti oman kankeuteni saman tien. Pienellä flirtillä sai sukupuolesta ja iästä riippumatta hyvin mielenkiintoisia vastauksia. Eräs mies vastasi, että yksi häiritsevimmistä näyistä uimarannalla on hän itse ilman paitaa. Speedot pitäisi kuulemma lailla kieltää. Huomenna pääsemme editointipuolelle naureskelemaan. Valmistaudun nauramaan omalle pärställeni, joka esiintyy sekä alussa että lopussa. Selviydyin vuorosanoistani ihan mukavasti, mutta tukka lensi tuulessa ja silmiä kivisti auringonpaisteessa. Olen iloinen, että kaikki ryhmäläiset selviytyivät tehtävistään kunnialla. Olemme hakanneet toisiamme selkään ja vakuuttuneet tiimimme paremmuudesta, mikä on sekä mahtavaa ja tarpeellista että täyttä paskaa. Keskityn edelliseen, sillä ryhmähenki on paljon tärkeämpi kuin 90 sekunnin haastattelupätkä.

Tavoitteeni on sosiaalisempi elämä ja riippuvuus toisista ihmisistä. Tämä on aivan mahtava ala. Jos yksi kaatuu, kaikki kärsivät. Et voi varmistua hyvästä lopputuloksesta tekemällä kaiken itse. Voit ainoastaan auttaa sen yhden pystyyn ja tukea jos osaat. Suosittelen kaikille itseensä tyytyväisille.

Haaste: Jos olet ystäväni, laita kommentti! Haluan laskea, kuinka monta teitä on jäljellä ...

Stressiä, itkua ja onnellinen loppu

Koulua jatkui lauantai-iltapäivään asti. Sen jälkeen oli tarkoitus mennä syömään / oluelle sekalaisen kouluporukan kanssa. Väsynyt ja järjettömän nälissäni, pääsin biljardisali-tyyppiseen ravintolaan jonottamaan. Kymmenen minuutin päästä kassa kertoi, että jonotan väärässä paikassa, ruokapuoli on nurkan takana. Kävelin kiltisti nurkan taakse. Siellä ei ollut ketään. Seinällä oli liitutaululle raapustettu luettelo hampurilaisista ja nachoista, joita paikasta sai. Joku humalainen tuli kertomaan, että pitäisi mennä takaisin sinne nurkan taakse - tilaamaan kassalta. Menin takaisin kassalle, jonotin toiset kymmenen minuuttia ja kysyin, mistä sitä ruokaa oikein saa. Sanoivat, että kohta joku vapautuu ja tulee sinne toiselle puolelle. Menin takaisin seisomaan tiskin eteen. Muut olivat jo olusineen terassilla. Uusi humalainen tuli kertomaan, että ruokaa pitää tilata sieltä nurkan takaa.

Siinä vaiheessa jotain päässäni napsahti. Järki sanoi, että olisi pitänyt istua juttelemaan ja tutustumaan niihin luokkakavereihin, tieto vaan ei enää kulkenut vasempaan (dominoivaan) aivopuoliskoon. Kävin kertomassa seuralaisille, että taidan häipyä. Ne kysyi, miksi ihmeessä. Kun nyt vain en jaksa. On nälkä. En jaksa. Pahoittelin baarimikolle ja kävelin ulos. Harmitti ihan hirveästi, etten saanut itseäni jäämään. Minulla ei todellakaan ole mitään sananvaltaa siihen, mitä itse teen. Istuin autooni ja ajattelin, etten selviä tästä kurssista, etten selviä alalla työskentelystä enkä lopulta elämästänikään. Olisi ehkä parempi päättää se saman tien. Tässä huolestuttavassa tilassa ajelin kotiin ja sitten hakemaan Samia kaupungista. Sami jaksoi taas kuunnella ja jotenkin sen naamasta näin, ettei tässä mitään uutta ole. Siinä missä normaali ihminen vaan vähän harmistuu, pureskelee ruokansa huonosti ja kehittää vatsahaavan, minä poistun paikalta, itken ja haudon itsemurhaa. Joillakin se elämä vaan ei onnistu normaalissa vaihteluvälissä.

Lähetin koulukaverille tekstiviestin ja pyysin anteeksi. Se sanoi, että mitäs tuosta. Sunnuntaina se lähetti viestin, että oli ostanut kolme kultakalaa ja kutsui itsensä siihen iltakirkkoon, jossa käymme. Olen aika varma, ettei se sinne koskaan tule. Ihmisille iskee yleensä rimakauhu seurakunnan suhteen ja keksivät mitä älyttömämpiä tekosyitä. Sanoisivat vaan suoraan, että en tule, koska pelkään että se on totta. Pelkään, että Jumala oikeasti puhuu minulle ja minun pitää katsoa omaa elämääni ja muuttua. Se on pelottavin asia maan päällä. Ja hassuinta on se, ettei kukaan vasten tahtoaan tule uskoon. Ihmiset tulevat uskoon enimmäkseen vaikeissa elämäntilanteissa - kuoleman, masennuksen, järjen valon sammumisen tms. yhteydessä. Tämä on totta siinä määrin, että joskus miettii, kannattaako mukavaa elämää viettäviä ihmisiä kirkkoon kutsuakaan. Ihmiset puksuttelevat helvettiin, ellei niiden elämä mene jotenkin sijoiltaan... enkä minä tee mitään asian auttamiseksi. Kunhan nyt kirjoittelen blogiani.

Tänään sain Uuden Seelannin ajokortin. Rukoilin viikko sitten, ettei minun tarvitsisi tehdä sitä ajokoetta. Menin aamulla kello kymmenen teoriatestiin. Kävi ilmi, että olin varannut ajan yhdeksitoista, mutta pääsin kuitenkin tekemään testiä. En tiennyt, kuinka pitkälle henkilöauton katolla oleva lasti saa roikkua etuistuimesta eteenpäin (kolme metriä!), mutta kaiken muun tiesin ja pääsin läpi. Sitten ryhdyin selittämään ajokoeasiaani asiakaspalvelijalle. Tällä kertaa tiskin takana ei ollut keski-ikäinen intialaisnainen vaan nuori mies, jolla oli hellyttävä puhevika. Hän katseli papereitani, kuunteli selityksiäni ja sanoi, että 'there's no problem'. Tuosta vaan se muutti tietoni ja sanoi, ettei mitään ajokoetta tarvita. Sain saman tien väliaikaisen ajokortin ja virallinen läpyskä tulee postissa parin viikon sisällä. Tanssin ulos AA:n (ei anonyymit alkoholistit vaan Automobile Association) toimistosta ja menin kahville.

Uutta Seelantia lukutaidottomille

Otin tänä aamuna kameran mukaan kun autojonossa seisominen on niin tylsää. En kyllä itse lähtisi moottoritielle ilman oikeaa sivupeiliä. Ratin takana oli tosi väsyneen näköinen tyttö, jonka hyvää hyvyyttäni rajasin kuvan ulkopuolelle. Koulussa kerrottiin, että ensi maanantaina on se päivä, kun täytyy virallisesti laittaa nimi alle, jos aikoo jatkaa kurssia. Luulin jo allekirjoittaneeni ties mitkä paperit, mutta ilmeisesti valinnanvaraa vielä on. Haluavat kuulemma varmistua siitä, että opiskelijat ovat täysin selvillä kurssin sisällöstä ja opiskelutahdista ennen kuin ryhtyvät urakkaan. Saa nähdä tippuuko kukaan tässä vaiheessa kyydistä.

Sadan ihmisen joukosta on jo noussut esille muutama tyyppi, joiden pään ympärille haluaisin aina luennon aluksi pyöritellä ilmastointiteippiä. Yksi on paksu intialaismies, joka nousee pystyyn kuin tatti sateella joka kerta kun opiskelijat saavat esittää kysymyksiä. Sen puheesta ei saa mitään selvää, sen enempää aksentista kuin asiastakaan. Toinen rasite on löysähuulinen paikallinen mies, joka puhuu vaikkei saisi puheenvuoroa, ja mielellään koko porukan puolesta. Tuntuu, että sen pitää ylittää muut äänellään jopa nauramisessa. Luokkakaverit alkavat olla kypsiä näihin hahmoihin ja heidän puheenvuorojensa aikana esiintyy jo yleistä älämölöä. Kaikeksi onneksi kumpikaan näistä hepuista ei ole omassa ryhmässäni ja olen tutustunut muutamaan todella miellyttävään ihmiseen. Eilen oivalsimme yhden ryhmäläiseni kanssa, että meillä on lähes samanlainen maku elokuvien suhteen. Vielä uskomattomamman asiasta tekee se, että kysymyksessä on finninaamainen 19-vuotias poika. No, ei se nyt romanttisista komedioista tykkää sentään. Ainakaan myönnä. Mutta olen tyytyväinen, koska yritän kovasti löytää muita käsikirjoittajia, joiden kanssa vaihtaa tekstejä ja antaa palautetta molemmin puolin. Täytyy vaan miettiä, luottaako niin kovasti että antaa toiselle mahdollisuuden vohkia ideansa.

Tässä Katrin lähettämässä kuvassa olemme tiistaina grillaamassa Katrin ja Brettin talon takapihalla. Takapiha on oikeastaan Brettin työpaikan takapiha, eikä siis vastaa perinteistä lähiömiljöötä Aucklandissa. Mutta jos asvaltin tilalle vaihtaisi nurtsin, niin siinäpä se melkein olisi. Sami haluaa vielä mainita, että ruoka oli erinomaista. Yhdyn edelliseen puhujaa, sanan joka merkityksessä (hehheee).

Keventävä reikä

Alkaa häiritä, kun kaikki kirjoitukseni ovat nykyään tuollaisia pienoisromaaneja. Tämä välisoitto on tarkoitettu keventämään rakennetta. Sami otti musta kuvan, taiteellisesti oman bassonsa näkökulmasta. En viitsi pistää rahaa työtuoliin, joten käytän sen sijaan jumppapalloa.

Elämän käännekohtia kilohintaan

Kissa kiitoksella elää, enkä minäkään juuri muuta tarvitse. Kun Paula kehaisi kirjoituksiani, ajattelin että täytyypä päivittää taas blogia. Tapahtumistahan ei ole pulaa, elämäni on muuttunut yhtäkkiä niin hurjaksi härdelliksi, että ihan hirvittäisi sivusta seurata. Kun on kyydissä sitä ei niin huomaa.

Tiistai oli vapaapäivä, jonka käytimme grillaamiseen. Rahan puutteessa ostimme salaattia, kurkkua, maissia ja makkaraa (paprika oli liian kallista). Onneksi vieraat toivat lounaalle mukanaan vaikka sun mitä herkkuja ja simpukoita (kiitos Mari&Mike!) ja illalla saimme veret seisauttavan aterian Katrin ja Brettin luona. Köyhillä on hyvä olla työssäkäyviä ystäviä.

Tänä aamuna luin sähköpostin Lontooseen muuttaneilta ystäviltämme Nikkilta ja Graemelta. Nikkin isä kuoli aivan yhtäkkiä eilen ja he ovat nyt matkalla takaisin Aucklandiin. Tarjouduimme muuttamaan pois asunnosta, jos he haluavat jäädä kotimaahansa. En jaksa huolehtia asuntoasioista tai muustakaan, sillä ei oikein tunnu olevan mitään merkitystä tuon kuolemantapauksen rinnalla. Ajattelin heti, että onpa ihana nähdä taas hyviä ystäviä, vaikka tuntuukin aivan sopimattomalta iloita tällaisesta käänteestä. Itkin marraskuussa, kun he lähtivät. Tajusin, että olisin mieluummin pitänyt ystävät kuin saanut kivan asunnon. Niin se materialismi hellittää otettaan.

Koulupäivä oli tiivis mutta siedettävä. Kuuntelimme tuntikaupalla luentoja ja suunnittelimme ryhmissä tulevaa katuhaastattelua. Pääsen pällistelemään mikrofoni kädessä kameran eteen, mikä on aina hauskaa. Jotenkin kummasti olen päässyt irti siitä 'hävettää, kun ei ole paikallinen aksentti' -ajatuksesta. Jos ei itse tee asiasta numeroa, harva edes viitsii nostaa asiaa esille ihan lyhyellä tapaamisella. Kai sen aksentinkin oppisi, kun kuuntelisi oikein huolella. Tosin suuri osa lähipiiristä puhuu kuka milläkin. Rachel sanoi kerran, että minun englantini kuulostaa 'international boarding school' -kieleltä, jonka jotkut kaverit oppivat opiskellessaan ulkomailla. Sellaista sekavaa yleiskieltä, jolta suomenikin kuulostaa. Maoriopettajaa lainaten: Language is a powerful thing.

Täytyy vielä mainostaa, että meidät (kuten kaikki suomalaiset) on kutsuttu Tarja Halosen cocktail-kutsuille sunnuntaina 18.2. Yritämme löytää Samille puvun kirpputorilta. Naapurit pyysivät meitä samana päivänä krikettiotteluun. En kyllä menisi krikettiä katsomaan muutenkaan, mutta oli kiva vastata, että 'Sorry, but we're been invited to a cocktail party with the president of Finland'. Naapuri vastasi, että 'Hell, ditch the cricket! Can I come, too?'.

10 kuukautta pelkkää elokuvaa

Tiesin, että opiskelu ei olisi täällä sitä, mitä se Suomessa pahimmillaan/parhaimmillaan on: Luennoilla istumista, kahvittelua, kirjastossa aivastelua, tenttejä, lisää kahvittelua... Tästä huolimatta ensimmäinen varsinainen koulupäivä aiheutti aikamoista kuumotusta. Opettajat esittelivät itsensä ja erikoisalansa, käytiin läpi lukukausien sisältö ja koulun turvajärjestelyt. Lukujärjestys paljasti, että virallinen opetus kestää useimpina päivinä iltaseitsemään tai kahdeksaan, melkein joka lauantai on luentoja ja työpajoja ja joka lomaksi on tiedossa projekteja. Viimeisen lukukauden aikana monet opettajatkaan eivät vietä viikonloppuja kotonaan. Yksi typerys nousi seisomaan ja tiedusteli, voisiko opiskelun ohessa tehdä töitä ja mistä niitä kannattaisi hakea. Yrittivät vastata sille nätisti, että jos aikoo töihin, kannattaa jättää opiskelu ihan suosiolla kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Saa nähdä riittääkö se 24 edes näihin opintoihin. Täytyy varmaan jalostaa aivonsa toimimaan puolinopeudella niin saa mahdutettua 48 tuntia kahteenkymmeneenneljään. Vinkkejä otetaan vastaan... ('karsi nukkuminen pois' on vanha juttu, mutta jos on muita ideoita...)

Olen yrittänyt tutustua melkein sataan kurssikaveriini niin paljon kuin olen ehtinyt. Yksi intialainen tyttö on samanikäinen, myös naimisissa ja vaikuttaa aivan mahtavalta tyypiltä. On se kumma, miten samassa elämäntilanteessa olevat tuntuvat heti läheisemmiltä. Mary-kokemuksen jälkeen olen väkisinkin vähän varovainen intialaisten suhteen, mutta päätin olla tuomitsematta koko maata yhden mädän omenan perusteella. Maanantaina meidät myös jaettiin ensimmäisen lukukauden mittaisiin työryhmiin. Rukoilin otsasuoni tykyttäen, ettei ryhmääni tulisi ketään aivan sietämäntä päällepäsmäriä. Jumala oli jälleen hyvä ja antoi ympärilleni seitsemän miellyttävää ihmistä, jotka osasivat sekä kuunnella että puhua. Ohjaajaksi haluavia oli meistä kolme, joten minä lupasin ottaa näyttelijän roolin ensimmäisessä harjoitustyössä. Yksi ryhmäläisistä on jenkeistä ja oli, kuinka ollakaan, kuullut koulusta omalta opinto-ohjaajaltaan Alabamassa. Luulin, ettei kukaan tiedä tästä koulusta ulkomailla, varsinkaan Amerikassa.

Esittelyjen ohessa selvisi myös, että käsikirjoitus&ohjaus -puolelle on tunkua. Halukkaita on noin 40 ja paikkoja 16. Noista halukkaista kaikki eivät ole ihan varmoja valinnastaan ja päätyvät varmaan editoinnin tai tuottamisen puolelle. Silti kilpailu on kovaa, ja ohjaajiksi haikailevilta odotetaan hyviä ideoita ja näyttöä. 16 onnekasta valitaan seuraavan kolmen kuukauden aikana. Olen ideoinut ja kirjoittanut aivan vimmoissani, että saisin jotain aikaiseksi ennen opintojen alkua. Nyt minulla on yksi lyhytleffan käsis ja kokopitkä puolessa välissä (vaikka tarina elääkin koko ajan). Suurin shokkini maanantaina oli dokumenttipuolen opettajan puheenvuoro, jossa se ylisti uutta Babel-nimistä elokuvaa. Kävimme katsomassa sen Samin kanssa ja kuvailisin sitä vuoden suurimmaksi pettymykseksi. Ylipitkä, masentava ja tekotaiteellinen. Ymmärsin kyllä teemat, joista dokumenttinainen pauhasi: Maailman 'pienentyminen', ihmisten vieraantuminen toisistaan, kommunikaatiovaikeudet ja muu maailmantuska jaadajaadajaa... Tämä kaikki on totta, mutta ei se tarkoita sitä, että haluan maksaa 15 dollaria katsellakseni yli kaksi tuntia, kuinka ihmisillä menee koko ajan huonommin. En myöskään ymmärrä, miksi japanilaisen kuuron tytön alapäätä piti erikseen esitellä.

Päätin, että en vahingossakaan ajautusi dokumenttipuolelle tuon naisen vaikutuspiiriin. Elokuvien tehtävä on viihdyttää. On hyvä, jos ne herättävät uusia ajatuksia, mutta vain jos ajatukset ovat rakentavia eivätkä itsetuhoisia. Taiteen nimissä on iät ajat tehty kaikenlaista paskaa, minkäs sille voi. Voihan dokumentin tietysti tehdä mistä aiheesta hyvänsä, jokainen omasta todellisuudestaan. Tämän maailman todellisuus ei ole minun todellisuuttani. Minun henkilökohtainen maailmani on täynnä toivoa, siellä jokainen ihminen on arvokas eikä mikään ole sattumaa. Kaikki se paha mikä meitä vaivaa on jo voitettu, eikä maailmanloppu ole mikään loppu vaan uuden alku. Vaikka ette uskoisi sanaakaan, eikö kuulostakin paljon paremmalta? Haukkukaa naiiviksi, olen silti onnellisempi kuin kukaan teistä :)

Ei lähe ajokortti helpolla

Menin tänään tekemään autokoulun teoriatestiä, että saisin paikallisen ajokortin. Olin lukenut oppikirjan, tankannut pääni täyteen paikallisia sääntöjä ja opetellut ulkoa 200 monivalintakysymystä. Kun pääsin paikalle, sain tietää, että päivän testiajat oli myyty loppuun jo kolme tuntia aikaisemmin (vaikka viimeksi sanoivat, ettei aikoja voi etukäteen varata). Työntekijä kertoi, ettei ollut saanut pitää yhtään taukoa ja oli nääntymässä nälkään. Ojensin paperini, maksoin 84 dollaria ja kävimme läpi näkötestin, valokuvan ja allekirjoituksen. Varasin ajan testiin seuraavaksi sunnuntaiksi ja ajattelin, että kai sitä pitää ajaa vielä viikko laittomasti. Sitten kävi ilmi, etten selviä pelkällä teoriatestillä. Koska Suomen ajokorttini on alle kaksi vuotta vanha, pitää läpäistä myös 80 dollarin ajokoe, jonka saa tehdä vasta teoriatestin jälkeen. Todellisuudessa olen ajanut vuodesta 2003, mutta Suomen typerän kaksivaiheisen systeemin mukaan minulla on ollut ajokortti vasta vuodesta 2005, kun viime hetkellä raahauduin siihen kakkosvaiheen arviointiin. Katsoin sen väsyneen, nälkäisen asiakaspalvelijan ilmeetöntä naamaa ja purskahdin itkuun.

Väliaikainen (temporary) ajokortti tarkoittaa kuitenkin hyvin eri asiaa Suomessa ja Uudessa-Seelannissa. Täällä väliaikaisen kortin saa, kun on läpäissyt teoriatestin. Sen jälkeen saa ajaa 'learner' -lätkillä varustetulla autolla, kunhan on aina joku ajokortillinen viereisellä istuimella. Sitten mennään varsinaiseen ajokokeeseen, jonka läpäisemällä saa lopullisen ajokortin. Suomessahan väliaikaisella ajokortilla voi ajaa siinä missä lopullisellakin, ja kahden vuoden sisällä käytävä kakkosvaihe on vain autokoulujen miellyttävä rahastusmahdollisuus. Täytyy ensi viikolla selvittää, jos tällä tiedolla olisi mitään merkitystä. Ehkä Suomesta voisi saada jonkinlaisen lapun sen ensimmäisen ajokortin pätevyydestä tai jotain. Ajokortissakin lukee kaksi eri myöntämispäivää, kahden vuoden välein.

Sata uutta naamaa

Tänä aamuna sain kokea kaikki autoilun riemut kerralla: Matelevan ruuhkan, reitiltä harhautumisen ja epätoivoisen kartanluvun huoltoaseman pihalla. Saavuin paikalle yli puoli tuntia myöhässä, mikä oli kyllä enemmän kuin suunnittelin. Myöhästyin yhteisestä bussikyydistä rugby-stadionille, joten minua ja kahta muuta myöhästyjää lähdettiin kuskaamaan sinne erikseen. Päivän ohjelma oli enimmäkseen rippileirityylisiä fyysisiä tutustumisleikkejä, tosin ehkä hieman tavallista fyysisempiä. Pahin kaikista (jonka muistan vielä viikon intro-kurssilta) oli se, missä maataan vieri vieressä lattialla, ja yksitellen jokainen kierii siitä toisten päältä. Se on metka tunne, kun 200-kiloinen maori jysähtää naamalle. Yhdeltä tytöltä murtui nilkka, minä sain vain kantapäästä otsaani.

Kun ihmisiä on sata, niihin ei millään ehdi tutustua muutamassa tunnissa. Noin 20 tästä porukasta oli tulossa näyttelijäkoulutukseen, loput filmi- ja tv-puolelle niin kuin minäkin. Näyttelemään päästään kyllä kaikki ensimmäisen puolen vuoden aikana. Saa nähdä, löytääkö itsensä jostain Shortland Streetiltä (paikallinen salkkarit) jos oikein huonosti käy. Ihmiset kyselivät jatkuvasti, aionko näyttelijäksi. On kuulemma sellainen naama. Mikä sellainen naama on? Kuminaama?

Huomenna on tiedossa Maori-teemapäivä. Maori-tanssia (Haka), laulua, puheita, seremonioita ja ruokaa. Päivän aktiviteettina on selvittää omaa sukupuutansa ja tutustua toisiimme sitä kautta. Niin, kauan kauan kauan sitten esi-isäni vaelsivat Mongoliasta Siperian halki. Seurallisimmat yksilöt asettuivat vieri viereen eteläisille lakeuksille ja sekoittuivat turkkilaisiin ynnä muihin tummasilmiin, kun taas sopeutumattomimmat tyypit kapusivat itään ja pohjoiseen. Niin kauas, ettei naapureihin enää ollut näköyhteyttä. Ja siellä se Suomi vieläkin on.

Tänään kävin tähän asti mieleenpainuvimman version 'mistä olet kotoisin' -keskustelusta:
Tyyppi: So where are you from?
Minä: Finland
Tyyppi: Finland? Like the country overseas - Finland?
Minä: Is there another Finland?
Tyyppi: I don't know. Is there another Finland?
Minä: Not that I know
Tyyppi: Well, there you go!