Presidentin cocktail-kutsuilla

Ohessa kuvia presidentin tapaamisesta Aucklandin taidegalleriassa. Paikalla oli ehka sata suomalaista ja suurin osa paasi vatkaamaan Tarjan katta henkilokohtaisesti. Tarja kyseli meidan opinnoista ja vertasi Uuden Seelannin elokuva-alan amerikkalaisvaikutusta viime sodan aikaisiin propaganda-filmeihin, joita jenkit tuottivat Suomessa. Halpa tyovoima ja sopiva kuvausymparisto. En ehka ihan ymmartanyt vertauksen viisautta, mutta auttakaa jos osaatte. Nyt jatkamme illanviettoa Katrin ja Brettin luona, lisaa Tarjasta ja suomalaisten tapaamisesta seuraavassa numerossa.
(21.2.07) Jatketaan nyt vielä, kun Paulaa kerran kiinnostaa: Tilaisuus oli epämuodollinen parin tunnin seisoskelusessio. Tarja puhui saapuessaan muutaman lauseen, ensin suomeksi ja sitten englanniksi. En saanut siitä englanninkielisestä mitään tolkkua. Kaksi vieressäni seisovaa kääntyi kysymään 'mistä se oikein puhuu?'. Myöhemmin joku nokkelampi selitti, että Tarja kertoi vanhaa tarinaa siitä, miten Captain Cookin laivassa oli kartturina suomalainen heppu ja näin ollen Uuden Seelannin löytyminen oli aikanaan suomalaisten ansiota. Kaunis ele suomalaisilta, että antoivat brittien pitää koko saariryhmän eivätkä vielä toistatuhatta vuotta myöhemminkään ole näkyvästi läsnä. Tuo viimeisin oli siis minun lisäykseni.

Viinilasi kädessä seisoskellessa ei voi juuri muuta kuin jutustella ihmisille. Tutustuin illan aikana useampaan suomalaiseen, jotka olisin tavannut jo aikaa sitten mikäli olisin edes miedosti aktiivinen Suomi-seurassa. Minulle selvisi, että suurin osa täällä asuvista suomalaisista naisista on joko graafisia suunnittelijoita tai sairaanhoitajia. Yksi oli molempia. Mahdollisten dokumenttiaiheiden toivossa aion potkia itseni liikkeelle ja vaalia jatkossa kotimaisia suhteita. Huulten heiluttelu palkitsi itsensä jo juhlan aikana, kun tapasin suomalaisnaisen, jonka aviomies on paikallinen elokuva- ja tv-ohjaaja. Myöhemmin tapasin myös itse miehen juhlapaikan pihalla ja sain taas ensikäden tietoa alan realiteeteista.

Löysin isänmaallisen sinisen pukuni kympillä paikalliselta kirpputorilta. Ostin siihen K'Martista 16 dollarin satiinivyön ja tuputtelin vanhat nupukkisandaalit puuterilla uuteen uskoon. Homma olisi tullut halvaksi, ellen olisi löytänyt samalla kertaa kirpputorilta yhtä sun toista ihanaa. Olen löytänyt täältä uuden kirpputoriketjun, jossa on valtava valikoima ja halvat hinnat. Ihan leijuin, kun kävelimme sisään. Sami löysi pukunsa ja sinisen paitansa parilla kympillä samasta paikasta. Kravatti ostettiin uutena, että tuli tuoreehko vaikutelma.

Tapaan suomalaisia toivottavasti uudestaan, kun ensi sunnuntaina menemme katsomaan Suomen standia vuotuisilla kulttuurifestareilla. Illalla menen ehkä katsomaan (en pelaamaan!) pesistä, kun pelikenttäkin on kuulemma ihan meidän naapurissa. Viime sunnuntaina kuuntelin ensimmäistä kertaa Suomi-seuran puolituntista radiolähetystä. Ei ole laadulla pilattu, mutta eipä varmaan kuulijamäärälläkään. Mitä tuosta, on kuitenkin hyvä olla yhteydessä toisiin samanrotuisiin :) Aiemmin ajattelin, että ei ihmisiä voi kulttuurin tai kielen perusteella valita. Mutta eivät kieli ja kulttuuri taida olla pelkästään ulkoisia pikkuseikkoja. Suomalaisissa on aina jotain tuttua, joka ulottuu naamaa syvemmälle. Vaikka suomalainen olisi itsetietoinen juoppo, sen elämäntarinaa on helpompi lukea otsalta. On helpompi ymmärtää oman kulttuurin parissa pilaantuneita, ja ehkä niille löytyy enemmän sympatiaa sitä kautta. Minkäs sille voi.