Ohessa kuvia viime sunnuntain kulttuurifestareilta. Suomella oli tanhuesitys ja standi, josta sai ostaa pullaa, runebergin torttuja ja muuta suomalaista. Mari oli ahkeroinut taas valtavan määrän simaa. Puolukkarahka oli ihanaa. Joku viitseliäs oli raahannut puolukkahillon Australiasta asti. Tanhukuvassa oikealla seisoo Katri ulkosuomalaisten kansallispuvussa, jossa joka raita symboloi jotain kuten perinneasussa kuuluukin. Tanssijat hikoilivat lähes 30 asteen helteessä villahameet höyryten. Ehdin festareiden aikana polttaa kaula-aukkoni auringossa ja jutella muutamalle suomalaiselle. Jotkut vanhemmista leideistä ovat asuneet täällä jo neljäkymmentä vuotta ja kutsuvat meitä beibeiksi.
Tällä viikolla koulunkäynti on kiihtynyt sellaiseksi, että ylimääräisiä kokouksia ja työpajoja (siis virallisen opetuksen ulkopuolella) täytyy jo buukata viikonlopuksi. Jotenkin olen päässyt niskan päälle tehtävien suhteen, osittain siksi että niihin liittyy niin paljon piirtämistä. Kun Freehand-käsi on vuosien varrella kehittynyt näppäräksi, sitä piirtää mitä tahansa hahmoja, kuvauspaikan kaavakuvia sun muita ihan noin vaan. Ja tietokoneella piirtämiseen liittyy yhä se myytti, että kun se näyttää niin siistiltä ja hyvältä niin se on aina parempi kuin käsin sutattu. Tosin monet tälläkin alalla kuvittelevat, että tietokone tekee homman puolestasi nappia painamalla. 19-vuotiaat tiimikaverini kiittelivät minua piirrustuksista "Sweet, this is wicked!!", "You're a rockstar!". Että lämmittää...
(oheisessa kuvassa Mari myy Suomi-ruokaa festareilla) Nikki ja Graeme tulivat eilen käymään. Olosuhteet huomioon ottaen en odottanut mukavaa iltaa. Nikin isä kuoli vasta pari-kolme viikkoa sitten ja pelkäsin olevani niin väsynyt että sanon jotain sopimatonta. Ilta meni kuitenkin hyvin. Nikki ja Graeme vaeltelivat entisessä kodissaan hölmistyneinä hymyillen. Suurin osa heidän tavaroistaan on vielä paikoillaan, vain sohvat ovat vaihtuneet. Keskustelimme vapautuneesti kaikesta, myös isän kuolemasta. Tuntui hyvältä, ettei tarvinnut varoa ja nihkeillä sanojensa suhteen. Olen aina inhonnut sitä (ehkä suomalaista?) tapaa, että kuoleman kohdanneelle ei saa sanoa mitään - kaikkein varminta on lähettää kortti ja pysytellä kaukana. Itse haluaisin, että ihmiset pysyisivät lähellä ja olisivat rehellisiä. Mitä sitten, jos möläyttää jotain sopimatonta? Sen riskin ottaa joka aamu, kun ei päättää jättää suun teippaamatta ja lähteä ihmisten ilmoille.
Ohessa kuvia viime sunnuntain kulttuurifestareilta. Suomella oli tanhuesitys ja standi, josta sai ostaa pullaa, runebergin torttuja ja muuta suomalaista. Mari oli ahkeroinut taas valtavan määrän simaa. Puolukkarahka oli ihanaa. Joku viitseliäs oli raahannut puolukkahillon Australiasta asti. Tanhukuvassa oikealla seisoo Katri ulkosuomalaisten kansallispuvussa, jossa joka raita symboloi jotain kuten perinneasussa kuuluukin. Tanssijat hikoilivat lähes 30 asteen helteessä villahameet höyryten. Ehdin festareiden aikana polttaa kaula-aukkoni auringossa ja jutella muutamalle suomalaiselle. Jotkut vanhemmista leideistä ovat asuneet täällä jo neljäkymmentä vuotta ja kutsuvat meitä beibeiksi.
Tällä viikolla koulunkäynti on kiihtynyt sellaiseksi, että ylimääräisiä kokouksia ja työpajoja (siis virallisen opetuksen ulkopuolella) täytyy jo buukata viikonlopuksi. Jotenkin olen päässyt niskan päälle tehtävien suhteen, osittain siksi että niihin liittyy niin paljon piirtämistä. Kun Freehand-käsi on vuosien varrella kehittynyt näppäräksi, sitä piirtää mitä tahansa hahmoja, kuvauspaikan kaavakuvia sun muita ihan noin vaan. Ja tietokoneella piirtämiseen liittyy yhä se myytti, että kun se näyttää niin siistiltä ja hyvältä niin se on aina parempi kuin käsin sutattu. Tosin monet tälläkin alalla kuvittelevat, että tietokone tekee homman puolestasi nappia painamalla. 19-vuotiaat tiimikaverini kiittelivät minua piirrustuksista "Sweet, this is wicked!!", "You're a rockstar!". Että lämmittää...
(oheisessa kuvassa Mari myy Suomi-ruokaa festareilla) Nikki ja Graeme tulivat eilen käymään. Olosuhteet huomioon ottaen en odottanut mukavaa iltaa. Nikin isä kuoli vasta pari-kolme viikkoa sitten ja pelkäsin olevani niin väsynyt että sanon jotain sopimatonta. Ilta meni kuitenkin hyvin. Nikki ja Graeme vaeltelivat entisessä kodissaan hölmistyneinä hymyillen. Suurin osa heidän tavaroistaan on vielä paikoillaan, vain sohvat ovat vaihtuneet. Keskustelimme vapautuneesti kaikesta, myös isän kuolemasta. Tuntui hyvältä, ettei tarvinnut varoa ja nihkeillä sanojensa suhteen. Olen aina inhonnut sitä (ehkä suomalaista?) tapaa, että kuoleman kohdanneelle ei saa sanoa mitään - kaikkein varminta on lähettää kortti ja pysytellä kaukana. Itse haluaisin, että ihmiset pysyisivät lähellä ja olisivat rehellisiä. Mitä sitten, jos möläyttää jotain sopimatonta? Sen riskin ottaa joka aamu, kun ei päättää jättää suun teippaamatta ja lähteä ihmisten ilmoille.
Teillä näyttää touhu siellä vauhdikkaammalta kuin Brisbanen suomalaisten keskuudessa!:)
ReplyDelete