Viikonloppu loppui

Kävimme lauantai-iltana Aucklandin keskuspuistossa katsomassa hienoa ilotulitus-laser-showta. Sitä edelsi sinfoniaorkesteri, oopperalaulajat ja muutama vähemmän klassinen esitys. Meillä oli piknikeväät mukana, muilla oli ateriat ehkä kolmeksi päiväksi. Oli mukava maata nurmikolla, kuunnella musiikkia ja katsella etelän ristiä joka näkyi pilvikerroksen välistä. Jonkun arvion mukaan puistossa oli noin 200 000 ihmistä. Tästä huolimatta oli ihmeen hiljaista ja vessat olivat siistejä (niissä oli myös paperia ja desinfiointiainetta käsille). Kuvasimme parhaat palat ilotulituksesta videolle, mutta en ole vielä keksinyt miten saan tallennettua videon hyvin pieneksi avi-muotoon. Yritän laittaa sen asille kunhan ongelma ratkeaa...

Sunnuntaina emme saaneetkaan sitten ihmeitä aikaan. Kävin kuntosalilla, Sami pelasi squashia (kuten joka ainoa päivä viime viikolla) ja katsoimme ikivanhoja frendejä. Jo aamulla herätessäni tunsin syyllisyyttä edellisen illan ylensyönnistä ja Iltaa kohti mielialani alkoi laskea epämiellyttävästi. On inhottavaa olla surullinen ja kärtty kun ei ole mitään kunnollista syytä. Onneksi Sami jaksoi silitellä päätä ja teki pitsaa. Nyt alkaa siis toinen työviikko. Lähden tästä laittamaan tukkaani ja juomaan kitkerää vihreää teetä.

Kyllä, heräsin yöllä nettiradion ääneen. Suomi hävisi. Onneksi en valvonut pelin takia kuin vajaat viisi minuuttia. Turhaan senkin. On se kumma, että pronssi voitetaan mutta hopea aina hävitään. Turha selittää, että hieno saavutus. Näistäkään kisoista ei myöhemmin muisteta kuin että Ruotsille taas hävittiin...

Jääkiekkoa ja työelämää

Kuuntelimme eilisaamuna Suomi-USA jääkiekkoa nettiradiosta. Oli niiin jännää!! Näyttää siltä, että seuraavat pelit tulevat täälläkin telkkarista, mutta eivät tietenkään suorana. Luulen, että jännitämme taas nettiradion ääressä lauantaiaamuna. Tulee kyllä ikävä Suomea kun kuuntelee jääkiekkoselostajia. Olin ihan unohtanut, miten itseään ruoskivaa suomalainen urheiluselostus on. Kun USA tekee maalin, yksi aloittaa synkän analyysin Suomen kyvyttömyydestä hallita peliä. Toinen lisää, että näin se peli voi kääntyä ja ennustaa heti rangaistuslaukauskisaa, kun tilanne on 3-4. Suomalainen varustautuu aina pahimpaan.

Otsikon mukaan uusiseelantilaiseen työelämään. Siinä missä suomalainen menee töihin suorittamaan ja pätemään, täällä mennä töihin viihtymään. Työpaikalla on pelataan pleikkarilla, lipitetään viiniä ja rupatellaan niitä näitä. Yksi tyyppi käy lenkillä ja suihkussa lounastauolla. Joka päivä tuntuu olevan jonkun syntymäpäivä, kihlajaiset tai hääpäivä. Täällä se tarkoittaa sitä, että sankari ostaa valtavan kakun kaikille muille. Perjantaina on kuulemma muffinssi-aamupäivä. Eli työnteon sijasta istuskellaan aamupäivä syöden muffinsseja. Ja sitten lähdetäänkin taas oluselle neljän aikoihin.

Kaiken hauskanpidon lomassa olen kovasti yrittänyt saada töitä tehtyä. En tiedä miten firmalla on varaa pitää kahta suunnittelijaa yhden projektin kimpussa kokonaisen viikon. Työstä saadaan varmaan hyvä hinta. Asiakas on jokatapauksessa valtavin firma jolle olen koskaan tehnyt mitään. Suunnittelu on aivan ihanaa, kun ei tarvitse huolehtia EAN-koodeista, budjetin rajoituksista tai edes oikeista teksteistä. Ei tarvitse kuin keksiä uusia ideoita päivästä toiseen... tavallaan se on kyllä raskastakin, mutta eri tavalla. Tuntuu, että tähän minulla on jotenkin enemmän eväitä kuin ns. tuotanto/sihteeri -työhön.

Eilen istuin iltaa naapurin Mandyn kanssa, kun Sami pelasi Jasonin kanssa squashia. Lauantaina lähdetään naapureiden kanssa ostoksille yhteen lähiön kauppakeskukseen. Olen kyllästynyt keskustan liikkeisiin ja tarvitsen uusia vaatteita. Jee! Lauantai-iltana on taas yksi ilmainen ulkoilmakonsertti kaupungin keskuspuistossa. Tarkoitus olisi mennä piknikille ja tällä kertaa varustautua vähän paremmin. En tosin usko että ehdin enää tilata Finnish food networkista ruisleipää, mutta täytyypä yrittää.

hormonien riemu

Kuukautiset ovat mahtava juttu. Ensin turpoaa kolme päivää niin että vaatteet tuskin mahtuvat päälle. Ja sitten jomottaa, särkee ja myöhemmin pyörryttää kun ottaa yliannostuksen buranaa. Onneksi kotiin päästyään saa suklaata, viiniä ja hömppälehden. Kaikkein parasta on kyynelehtiminen. Tänään liikutuin ruokakaupassa, kun luin pastapussin takaa miten unettomana yönä on mukava käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan romanttista komediaa. Näin itseni sohvalla puputtamassa pastaa ja katsomassa Sweet Home Alabamaa tai Kate&Leopoldia. Joku oli ajatellut minua ja kirjoittanut niin suloisen lauseen pussin taakse. Niisk. Toinen aivonpuoliskoni (väliaikaisesti poissa päältä) tietää, että lauseen on suunnitellut naama kierossa kansainvälisen mainostoimistokorporaation kaljupäinen kopiraitteri joka tietää miten naisille pitää puhua. Vaan nyt sillä ei ole väliä. Kotiin tultuani liikutuin tv-mainoksesta, jossa ensin pieni lapsi opettelee kävelemään ja sitten vanhus ottaa viimeisiä askeleitaan. Mutta se onkin oikea nyyhkymainos. Yritys taitaa myydä jotain sijoituspalveluita.

Parasta ja pahinta on ehkä kuitenkin se, että ei millään voi lähteä urheilemaan töiden jälkeen. Kun tulee kuitenkin joku älytön kramppi mahaan. Ja on sitäpaitsi valkoiset jumppahousut. Sami lähti sen sijaan pelaamaan squashia. Seurakunnasta löytyi vihdoin pelikaveri, ja pelipaikkakin löytyi parin korttelin päästä. Tämä tarkoittaa sitä, että Sami on onnellinen. Miehen onnellisuuteen kun eivät vaikuta hormoonit. Riittää että on seksiä, urheilua, ystäviä, hyvää ruokaa, seksiä, hengellinen yhteys (hengellisesti näivettyneillä miehillä tämä tarve ei korostu) ja seksiä. Joillakin miehillä on myös kunnianhimoon liittyviä tarpeita, mutta nämä eivät vaivaa minun siippaani. Jos vaimo käy töissä ja hankkii rahan tilille, mies kehittää mielellään itseään kirjastossa opiskellen kaikenlaista. Minä yritän opetella englantia, koska tarvitsen sitä työssäni. Mies huvittelee kuuntelemalla espanjan ja ranskan kielikursseja, lukee Uuden-Seelannin lastensuojelulainsäädännöstä ja kerää hankalia englanninkielisiä sanoja vihkoon. Ärsyttävää kun niin hyvät aivot menevät hukkaan vailla kilpailuviettiä ja kunnianhimoa.

Ei, pahinta on ehkä se, että ei kykene jäsentelemään ajatuksiaan. Graafisen suunnittelun kanssa siitä ei ole haittaa, koska siinähän vain piirrellään erilaisia muotoja, printtaillaan kivoja värejä ja leikitään fonteilla. Ja tietysti luetaan lehtiä. Mutta sitten kun joutuu käymään jotain merkityksellistä keskustelua brandin positioinnista, alkaa takellella. En ole salamannopea mihinkään aikaan kuukaudesta, mutta juuri nyt en tavoita edes omaa tasoani. Kielitaitoni haihtuu kuin tinneri kymmenessä minuutissa, jos en koko ajan skarppaa. Kun joku kysyy jotain englanniksi, vastaan "joo" tai "niin..." ja vaihdan kieltä vähitellen.

Nolottaa, kun työkaverit ovat opetelleet lausumaan nimeni kahdella ännällä. Kysyvät silmät loistaen, että menikö oikein jos en tajua heti onnitella. Jenkeissä elin kolme kuukautta samojen ihmisten kanssa pienessä leirikeskuksessa, eikä kukaan oppinut lausumaan nimeäni. Mutta tässä tullaankin ameriikan ja muiden englantia puhuvien maiden erilaisuuteen. Ameriikassa kun ei ole tapana kiinnostua ameriikan ulkopuolisista ihmisistä, maista tai tapahtumista. Täällä tuntee itsensä paljon normaalimmaksi, vaikka puhuu aksentilla. Jenkeissä kysyttiin monta kertaa, aionko YRITTÄÄ jäädä maahan. Täällä kysytään, miksi tulin juuri Uuteen-Seelantiin. Siihen on ihana vastata kerta toisensa jälkeen "Vertailimme englanninkielisiä maita, ja totesimme, että jenkeissä lihoo, Etelä-Afrikassa on vaarallista, Briteissä ahdasta ja sumuista, Kanadassa paleltuu ja Ausseissa paistuu." Uusi-Seelanti on niin ihanan normaali, neutraali ja turvallinen.

Eka työpäivä

Nukuin aika vähän ensimmäistä työpäivää edeltävänä yönä. Mietin, mitä pistäisin päälleni ja mitä pakkaisin mukaan. Hermoilin, etten muista kenenkään nimeä enkä osaa sanaakaan englantia. Jotenkin kummasti alkujännitys vaihtui ensimmäisen kahden tunnin aikana tavalliseksi suunnittelutyöksi - lehtien selaamiseksi, tulostukseksi ja kopioinniksi. Minut pistettiin työskentelemään kanadalaisen hepun kanssa, luomaan konseptia pesuaineille. Yritin jakaa aikani viisaasti työnteon ja uusien työkavereiden kanssa rupattelun välillä.

Tuntuu hassulta istua ihan samanlaisen geenelosen ääressä ja tehdä samanlaista työtä kuin Suomessa. Vaikka matkustaa näin kauas, asiakkaat ovat yhtä hankalia ja työpäivät yhtä venyviä. Kun lähdin kotiin, kaksi suunnittelijaa jäi istumaan ruutujensa ääreen. Toinen heistä on nimeltään Mahani - jostain syystä nimi jonka opin heti ensimmäisellä esittelykierroksella :)

Tuskin maltan odottaa että pääsen huomenna jatkamaan töitä :)

Waiheke-saaressa

Tänä viikonloppuna päätimme tehdä muutakin kuin hengata kotona ja katsoa elokuvia. Perjantaina hengasimme naapureiden olohuoneessa ja katselimme telkkaria. Kävimme myös kiipeämässä kerrostalon katolle - oikeastaan vain pari kerrosta ylöspäin, mutta maisemat olivat hienot. Katolla kiipeily on juuri niitä asioita, joista nauttii itse asiassa enemmän sen jälkeen kun kaikki asianosaiset ovat laskeutuneet alas. Inhoan katsoa, kun ihmiset roikottelevat jossain reunalla. (Kuvassa Sami seuraa, kuinka jalat vajoavat hiekkaan kun seisoo pitkään rantavedessä.)

Lauantaina lähdimme käymään Waiheke-saarella. Se on tuossa Aucklandin edustalla, 40 minuutin lauttamatkan päässä. En itse jaksa lukea matkakertomuksia, joten harpon tämän reissun yli lyhyesti. Vuokrasimme törkykalliin auton (joka oli Mazda!) ja ajelimme sillä ympäriinsä. Pysähdyimme parilla rannalla ja viinitilalla. Kaadoimme spritet maahan jotta saatoimme ostaa pullon täyteen bulkkiviiniä 5 dollaria litra. Se oli ihan hyvää kun ei viinistä mitään ymmärrä. Kolmea lajiketta sekaisin..? Nuuhkin ja maistelin tietäväisen näköisenä muitakin viinejä ja ostin pullon Chardonnayta :) Viinitilan isäntä väitti, että joku suomalainen oli voittanut olympialaisten hiihdossa. Jälkikäteen emme löytäneet asialle vahvistusta.

Lauantai-iltana lähdimme vielä käymään ilmaisessa ulkoilmakonsertissa. Samia väsytti, mutta tilasin tunkkaisen ja edullisen economy-taksin ja raahasin mieheni kuuntelemaan 70-luvun hittejä, joista en ollut kuullut ainuttakaan. Täällä on varmaan ollut ihan eri 70-luku. Tai mistä minä tiedän, synnyin 80-luvulla. Mari ja Mike olivat sukuineen ja perheineen paikalla ison viltin kanssa. Muut kuulijat olivat vielä paremmin varustautuneita. Perheet tarjoilivat itselleen kolmen ruokalajin illallisia kylmälaukuista ja termoksista. Joillakin oli grilli mukana, useimmilla tuolit ja pöydät. Suomalaiseen festariperinteeseen verrattuna tapahtuma oli hämmästyttävän siisti ja lähes alkoholiton. Tottakai väki oli vanhempaa kuin Ankkarockissa, mutta verrataan nyt vaikka Puistobluesiin, jossa viisikymppiset seilaavat umpitunnelissa ja lapset rääkyvät. No ei verrata, ei se ole reilua. Suomi on kylmä ja raakile pieni maa Venäjän kyljessä, ei siellä ole helppoa olla selvin päin :)

Nyt täytyy mennä nukkumaan että huomenna jaksaa lähteä töihin (!) Heihei rakkaat suomalaiset! Loppukevennyksenä kuva Waiheken rannalta. Ylpeä omistaja laskee venettä vesille...

Pian se alkaa

Tänään kävin Red Cactuksessa tutustumassa työsopimukseni pykäliin ja työympäristöön. Työpöytäni odotti siistinä ja tyhjänä, melkein keskellä iso avotoimistoa. Tulevat työkaverit yrittivät opetella lausumaan nimeäni oikein. Luovan tiimin vetäjä Paula kulki vieressäni ja opasti ihmisiä lausumaan kaksi ännää, paino ensimmäisellä tavulla. Minulla oli vähän vaivautunut olo. Toimitusjohtaja kävi työsopimusta läpi sana sanalta yli puoli tuntia. En tiedä ymmärsinkö ihan kaikkea lakimiestekstistä, mutta se vaikutti olevan ihan ok. Palkka ei ole ihmeellinen, mutta laskeskelin että sillä tulee toimeen. Ei tuntunut vielä kovin luontevalta käydä tiukkaa palkkaneuvottelua kun ei ole päivääkään tässä maassa työskennellyt. Täytyy katsoa uudestaan kolmen viikon päästä, kun työsopimus päättyy ja tehdään toivottavasti uusi.

No, vaikka palkkani olisi kuinka säälittävä ja työsuhteeni lyhyt olen aivan innoissani! Pääsen töihin! Ja olen ihan varma, että mikä tahansa työ on tässä vaiheessa parempi vaihtoehto kuin lorviminen. Ja loppujen lopuksi työkokemukseni ei ole päätähuimaava enkä ole koskaan työskennellyt englanninkielisessä maassa. Good luck Red Cactus!

Meikä sai töitä!

Tänään Punaisesta kaktuksesta vihdoin soitettiin... Pyysivät käymään perjantaina työluvan ja veronumeron kanssa. Ensin tehdään muutaman viikon freelance-sopimus ja katsotaan miten sovin porukkaan. Saan aloittaa ensi maanantaina! Kysymys ei siis ole etätyöstä vaan saan lähteä joka aamu ihan oikeasti töihin!! Kun lähdin Suomesta en uskonut, että hinkuisin näin kovasti töihin... En usko että kysymys on niinkään valtavasta tarpeesta suunnitella jugurttipurkkeja vaan siitä, että kokisi kuuluvansa yhteiskuntaan ja olevansa hyödyllinen. Jos ei tee työtä, ei ole mitään järkevää oikeutusta olemassaololle. Ainakaan sille lorvimiselle, mitä olen viime viikot harrastanut. Jotain siis täytyy tehdä. Sitäpaitsi Frendien katsominen ja kuntosalilla käynti eivät millään riitä aktivoimaan vuorokauden jokaista tuntia.

Jos eivät siis tarjoa aivan järkyttävän huonoa palkkaa hamaan ikuisuuteen asti, otan perjantaina virallisesti työn vastaan. Onnittelukortteja saa lähettää osoitteeseen 11D / 109 Vincent St. Auckland. Sami vaikuttaa tyytyväiseltä ja toivoo, että tienaisin jatkossa meidän molempien puolesta ja hän voisi toimia kotigigolona. Ensi viikko olisi muutenkin ollut Samin ruokaviikko, mutta siitä eteenpäin minun ei tarvitse enää laittaa ruokaa (kuuluu sopimukseen). Olen ahkera välttelemään tiskausta ja ruoanlaittoa joten järjestely toimii hyvin.

Tänään me mennään seurakunnan TalkKiwi -keskusteluryhmään harjoittelemaan enkkua. Ja pääsen kertomaan kaikille että olen saanut töitä... Tähän vielä lopputuuletus: :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D !!!!!!!!

Happy Valentine!

Kuten kuvasta näkyy, Sami toi minulle kukkia ystävänpäivänä. Harmi ettei meillä ole maljakkoa. Päivä meni muuten hienosti, mutta kukaan ei ottanut yhteyttä punaisesta kaktuksesta. Ehkä asiasta päätettiin tänään mutta kerrotaan vasta huomenna. Ota tästä nyt selvää. Kävin kuitenkin parissa haastattelussa ja jos oikein hassusti käy, pääsen kuitenkin tekemään L'orealin kosmetiikkapakkausten adaptaatiota. Hiphei... Lowella on kuin onkin resurssipula. Hyvin kiireinen luova johtaja oli kohtalaisen mukava mies, firman sijainti on loistava ja 8. kerroksesta näkee koko kaupungin yli. Jostain syystä paremmin kuin meidän parvekkeelta vaikka ollaan korkeammalla. Johtunee maastonmuodoista.

Toinen haastattelu jossa kävin oli jotenkin rohkaiseva - vaikkei yrityksellä ole mitään palkkausaikeita. Jouduin tosin odottamaan CD:n vapautumista kokouksesta yli 20 minuuttia ja seuraamaan miten respan tyttö pureskeli hiuksiaan. Aulassa oli sentään lehtiä tarjolla. Ilman niitä odottaminen muuttuu helposti vaivaannuttavaksi. No, olen tietysti tyytyväinen kun töitäni kehuttiin :) Kuulin myös, että Aucklandissa on kova pula pakkaussuunnittelijoista. No hyvänen aika, palkatkaa minut sitten!!!

Punainen kaktus

Iänikuiseen emäaiheeseeni työnhakuun liittyen on tänään tapahtunut jonkin verran. Aamulla työnvälitystoimistosta soitettiin ja sanottiin, että olisi viikon keikka jossain toimistossa Penrosessa. Sain osoitteen ja lupasin soittaa takaisin kun olen selvittänyt miten sinne pääsisin (kun ei ole autoa ja busseihin ei voi luottaa). Katsoin paikallisesta reittioppaasta - joka ei ole yhtä hyvä kuin YTV:n, täytyy sanoa - ja näytti menevän yksi bussi tunnissa, 44 minuutin matka yhteen suuntaan. Kun vihdoin sain agenttini kiinni, hän oli sitä mieltä ettei kannata niin kauas lähteä. Kyllä lähempääkin löytyy töitä. Jankutin että menen vaikka kaksi tuntia bussilla jos nyt vain pääsen tekemään jotain. Mutta ilmeisesti paikka oli jo annettu jollekin toiselle. Hautauduin 3 tunniksi sohvaan katsomaan Frendejä (tänään tuli tuotantokausi 9 postissa!).

Vähän myöhemmin sain viestin Red Cactus -nimisestä yrityksestä, jossa kävin työhaastattelussa viime viikolla. Maha meni kuralle jo kun luin lähettäjän nimen. No, päätöstä ei tietystikään ole vielä tehty vaan siitä keskustellaan huomenna. Kysyivät milloin voisin aloittaa, jos sattuisin tulemaan valituksi. Vastasin totuudenmukaisesti, että olen käynyt useammassa haastattelussa mutta haluasin nimenomaan heille töihin. Eli odotan vastausta kaktuksesta ennen kuin otan vastaan mitään muuta työtä. Toivottavasti ei tule mitään huikean hienoa eteen etten joudu syömään sanojani. Hölmö toivomus.

Huomenna on joka tapauksessa kaksi haastattelua, toinen siellä isossa toimistossa parinsadan metrin päässä. En tiedä onko siellä paikkaa edes auki, mutta jos maailmantärkein ja kiireisin luova johtaja suostuu tekemään minulle tilaa aikatauluunsa niin kai siellä jonkinlainen vaje on. Toinen haastattelu on vain satunnaista freelanceria hakevassa firmassa. Kivaa pakkaussuunnittelua tekevät, muuten en menisikään. Olen ihan kyllästynyt näihin uteliaisiin... No, osa on ihan ystävällisiä. Keskellä metsää olevan toimiston AD oikein kirjoitteli viime viikolla ja kysyi kuulumisia.

Pahoittelut Telecomin puolesta

Laajakaistayhteyksien suhteen Uusi-Seelanti on kymmenen vuotta Eurooppaa jäljessä. Se ei sinänsä ole syy haukkua yhtä palveluntarjoajaa, mutta omasta ja muiden kokemuksesta voin sanoa että Telecom Xtra Broadband on surullisen huono. Sen lisäksi että modeemin toimitusta piti odotella viikko juosten postista toiseen, itse yhteys on kallis ja rajoittunut. Koko maassa ei ole tarjolla laajakaistaa, jossa ei olisi jonkinlaista käyttörajoitusta. Kun tietty latausmäärä on tullut täyteen, yhteys putoaa vanhan modeemiyhteyden tasolle seuraavan laskutuskuukauden alkuun asti. Meillä tuo määrä on tällä hetkellä 1 GB, joka tuli täyteen ensimmäisen kahden viikon aikana. Tästä johtuen Skype-puheluita ei voi soitella vähään aikaan. Omaa tyhmyyttämme tilata tuo yhden gigabitin rajoittunut liittymä - johtui sekä hinnasta että myyjän vakuutteluista ("Ette voi mitenkään tarvita enempää"). Eikä tässä mitään leffoja olla latailtu...

Mutta yritämme vaihtaa palveluntarjoajaa. Telecomista emme pääse eroon, koska laajakaistaa varten on pakko olla lankaliittymä, joka maksaa saman verran kuukaudessa. Yhteensä rajoittunut nettiyhteys siis kustantaa noin 45-50 euroa kuussa.

Lantern festival

Kiinalaisten uudenvuodenjuhlinnan päätös, Lantern festival oli värikäs ja siisti juhla. Ohjelma oli suunnattu ehkä enemmän lapsiperheille, mutta ihanaa nähdä mikä tahansa festivaali, johon ei liity teinien näyttävää ryypiskelyä puiston joka patsaan juurella. Albertin puisto oli sen sijaan täynnä sekä ihmisiä että tuhansia lyhtyjä. Osa lyhdyistä oli eräänlaisia patsaita - pupuja, pandoja ja muita karnevaalihahmoja. Emme viipyneet pitkään, joten hienoimmat esitykset (kuten pienten aasialaislasten tanssi) jäivät näkemättä. Kiertelimme juhla-aluetta suomalaisen Marin ja hänen kanadalaisen perheensä kanssa. Hieno kuva meistä on Marin ottama. Kiitos siitä!Ennen iltakymmentä Sami päätti vielä, että ruokakaupassa on nyt käytävä. Täällä ruokaostosten tekeminen järkevään hintaan onnistuu vain muutamassa supermarketissa, jotka kaikki sijaitsevat parin kilometrin päässä. Koska busseja ei juuri kulje, päädymme yleensä kävelemään kauppaan ja tulemaan taksilla takaisin (taksi maksaa pari dollaria enemmän kuin bussimatkat edestakaisin). Nyt pääsimme kuitenkin bussilla kotiin joten voi sitä säästöä... Onecard, paikallinen plussakortti säästi 11 dollaria kauppakassin hinnasta. Olen niin onnellinen kuluttaja.

Odottamisen piinaa

Lähetin siihen kiinnostavimpaan työpaikkaan lyhyen kiitoskirjeen haastattelun jälkeen. En saanut mitään vastausta. En oikein tiedä mitä ajatella. Ehkä he haastattelevat 20 ihmistä vielä minun jälkeeni. Tai sitten toimitusjohtaja on reissussa muutaman päivän, ei olekaan varaa palkata uutta suunnittelijaa tai jotain muuta. Tuntuisi oudolta, että paikka olisi jo täytetty mutta minulle jätetty ilmoittamatta. Varsinkin kun vielä kyselen perään.

Työhaastattelun jälkeinen odotus on varmasti yksi pahimpia verenpaineen nostajia. Rentoutuakseni jatkossa tilasin netin kautta toimivasta DVD-vuokraamosta kasan frendejä. Kaksi ensimmäistä viikkoa ovat ilmaisia, ja kun sen aikana tilaan ja rippaan hirveään tahtiin levyjä (kolme saa olla kerrallaan) niin laskin saavani 15 DVD-levyllistä ilmaiseksi. Luin pienet präntit kahteen kertaan ja todellakin, palvelun saa katkaista kahden viikon kuluessa eikä maksa mitään. Suomessa nettitilausfirmat ovat jotenkin hämärämpiä. Palvelu ei muutenkaan ole kallis ja voi olla että sitä tekee mieli jatkaa kun paikalliset videovuokraamot ovat niin kalliita ja surkeita.

Tähän täytyy lisätä, että kaipaan suomalaisista asioista myös Filmtownia :) ja sen kivoja pakettitarjouksia. Makuunia en viitsi kaivata kun siellä on töissä 15-vuotiaita napapaitaisia purkanjauhajia ja joka kerta piti kaivaa ajokorttia esiin kun jotain vuokrasi.

Samilla on lyhyt tukka

Löysimme Parnellista vähemmän epäilyttävän parturin. Tuoliin pääsi istumaan heti kun käveli sisään. Samin tukan leikkasi (pois) intialainen heppu, jolla oli tiukat housut. Olemme nyt molemmat siistejä ja konservatiivisia :)

Mietin äsken, mitä asioita (ei siis ihmisiä) kaipaan eniten Suomesta:
1. Laajakaistayhteyttä
2. Frendit-DVD-levyjä
3. tuoreita ruispaloja
4. Vessanpöntön kansia

Täällä vessanpöntön kannet ovat aivan omituisia, nitkuvia kalikoita jotka on kiinnitetty huonosti. Niiden päällä seisominen tai edes istuminen ei onnistu (ja on kiellettyä). Suihkusta tullessa ei voi istuutua pyyhkimään varpaanvälejään, saatika että nousisi pöntön kannen päälle tarkistamaan, miltä takapuoli näyttää hameessa (peili ulottuu vain vyötäröön asti).

Salmiakkia täällä ei tarvitse kaivata, koska hyvää korviketta saa Pac 'n Savesta. Ruisleipää periaattessa on, mutta se on nimeltään A Vogel, koostumukseltaan kumimaista ja varmaankin kohotettu jollain superhiivalla. Mikä siinä on, että oikea ruisleipä on niin hyvää, mutta vehnäleipä, johon on lisätty ruista on vain karvaan makuista?

Pitäs mennä parturiin

Niin pitäisi. Heräsin aamulla seitsemältä ja pyöräilin yhdeksäksi taas yhteen työhaastatteluun. Minua vastassa oli kaksi miestä. Toimitusjohtaja näytti 22-vuotiaalta. Sen kädet tärisivät ja niska hikoili. Italialainen CD (creative director) taas oli 50-kymppinen, ylimielisen oloinen ja nojaili sivuttain sohvaan ettei olisi tarvinnut katsoa ihan silmiin asti. Toimari kertoi firman ylivertaisista asiakassuhteista, miten hienoa on kun asiakas oikein seisoo graafikon selän takana antamassa ohjeita. Ja asiakkaan kanssa saa oikein puhuakin. Sain myös pikaperehdytyksen yrityksen arvoihin (sooo last year :) "And our forth value is PLAY. You can see the ping pong table over here... but it's not just playing besides the work, we're also having fun WHILE we're working." Edistyksellistä... Puhuessaan poika unohti välillä hengittää ja mullekin tuli vähän tukala olo. Jotenkin kiwien peribrittiläinen kohteliaisuus on kuitenkin alkanut mennä ihon alle. Hymyilin, nyökkäilin ja toistelin "fantastic!". Hyvänen aika, kun ei tarvitsisi päästä sinne töihin.

Mutta... kuten sanoin, pitäisi mennä parturiin. Lähdemme kohta Samin kanssa harhailemaan kaupungille ja löydämme toivottavasti luotettavan kampaamon. Tarjolla on runsaasti aasialaisia "cutting crew" -paikkoja. Tukka lähtee alle kympillä, kuvitelkaa!

Viime yö oli ensimmäinen vähän viileämpi. Laitoimme jopa parvekkeen oven kiinni. Eilen maailmanympäri matkaavat ystävämme lähtivät Aucklandista kohti Australiaa. Kävimme tiistaina hakemassa heidän ylimääräiset mausteensa, juustoleikkurin ym. tarpeellista. Kiitokset näistä! Täkäläistä voimaista juustoa ei pysty leikkaamaan oikein millään, mutta nyt meillä on vihdoin oikea työkalu. Näimme samalla tv-dokumentin, jossa ylistettiin suomalaista vankilajärjestelmää. Murhaaja-Pera valmisti siinä silikonimuotteja sai liikkua työpäivän jälkeen vapaasti ympäri pihapiiriä. Uusiseelantilaiset vierailijat hämmästelivät, miten vangit saadaan pysymään lukitsemattomissa avovankiloissa. Mihin se Pera nyt sieltä lähtisi pakkaseen hortoilemaan :) Suomessa normaalit omakotitalotkin ovat vankiloita koko pitkän talven.

Työhaastattelu

Kuinka ollakaan, tämänaamuinen työhaastattelu olikin ihan oikea haastattelu. Toisin sanoen yritys on palkkaamassa uutta suunnittelijaa eikä vain utelias näkemään sitä suomalaista tyyppiä. Haastattelu oli todella mukava kokemus ja sain kuulla kaikenlaista firman työskentelystä ja taustoista. He esittelivät viimeisimpiä töitään, joita olin kyllä nähnyt aika paljon marketeissa. Tutunoloista tavaraa, FMCG eli fast moving consumer goods. Voi olla että tässä firmassa ei pääse suunnittelemaan elegantteja viinipulloetikettejä, mutta painoaineistoja ei tarvitsisi kuitenkaan itse vääntää eikä hoitaa asiakaskontakteja (oikein hyvä tämänhetkisellä kielitaidolla). Haluaisin niin kovasti sinne töihin!! Kunpa soittaisivat pian... Pakko mennä kuntosalille vispaamaan jollain hikilaitteella että saa muuta ajateltavaa.

Sain myös soittopyynnön ISOSTA mainostoimistosta, joka sijaitsee parinsadan metrin päässä. Taiteellinen johtaja varoitteli sähköpostissaan, että häntä on vaikea saada kiinni. Niin todella on. Olen soittanut ainakin viisi kertaa eri aikoihin päivästä. Jätin viestin vastaajaankin, mutta eihän niin tärkeän ihmisen voi olettaa soittavan takaisin :) Olen kuitenkin päättänyt saalistaa johtajan kiinni ja päästä luvattuun haastatteluun. En ole koskaan edes kurkistanut yli 80 työntekijän mainostoimistoon, joten on se nähtävä.

Olen niiiiin kyllästynyt työnhakuun. Haluan töihin!!!

Waitangi day

Näin on mennyt toinen peräkkäinen pitkä viikonloppu, tosin työttömänä hengailevalle aika yhdentekevä. Paitsi tietysti työnhaun kannalta ei kovin tuloksellista aikaa, kun kaikki yritysten päätöksentekijät purjehtivat, kalastavat ja loikovat mökeillään. Olen kuitenkin saanut jonkinlaisen työhaastattelun sovittua huomisaamuksi. En tiedä, onko taaskin kysymys uteliaisuudesta vai todellisista palkkausaikeista mutta pianhan sen selviää. Tämä on kuitenkin yritys, josta olen todella kiinnostunut. Nyt pitäisi myös cv-kirjeitteni olla perillä niissä 30 yrityksessä, joihin niitä askartelin. Postista nimittäin soitettiin, että olin laittanut liian vähän postimerkkejä. Lähettivät palautuskuoren, jossa pitää postittaa heille 9 dollarin edestä postimerkkejä. Kirjeet on kuitenkin toimitettu perille, mikä osoittaa jonkinlaista inhimillisyyttä postin osalta. En tosin osaa odottaa kirjeisiin mitään erityistä vastausta. Sähköposteihinkin on vastattu aika laiskasti.

Koska työnhaun osalta ei ollut muuta tehtävissä (eikä oikein jaksanut kiinnostaakaan) viikonloppu meni mukavasti. Kävimme Mission Bayn suositulla rannalla parin suomalaisen kaverin kanssa. Muut pelasivat rantalentistä ja minä vahdin tavaroita - eli makasin auringossa ja olin lukevinani kirjaa. Uuden-Seelannin kohdalla otsonikerros on hyvin vähäinen ja auringon sanotaan polttavan kymmenessä minuutissa. Makasin rannalla kaksi tuntia, enkä saanut edes pientä punoitusta aikaan. Joko aurinkorasva oli todella tehokasta tai sitten ihoni on immuuni säteilylle. Rusketuksen hankkiminen perinteisellä tavalla on joka tapauksessa pitkäveteistä puuhaa.

Sunnuntaina kävimme ensimmäisen kerran Elim-seurakunnan kahvila-kirkossa (Cafe Church). Jumalanpalvelus muistutti kovasti suomaista Helluntaiseurakunnann nuorteniltaa (joissa olen käynyt ehkä kahdesti :). Kävijät olivat huomattavasti nuorempia kuin Metodisti-kirkossa, jota testasimme ensimmäisenä viikonloppuna. Tunnelma oli kahvilamainen, ihmiset istuivat pienissä pöydissä ja joku oli tehnyt sushia, hedelmätikkuja ja pieniä kermamunkkejä (yam!). Saarna olisi voinut olla mistä tahansa herätysliikkeen piiristä. Tilaisuuden jälkeen mukava kiwi-pariskunta vei meidät syömään läheiseen yöravintola-kahvilaan (niitä jotka ovat aina auki). Kiwien ystävällisyys ei ainakaan vaikuta yhtä keinotekoiselta kuin amerikkalaisten. Toivon, että saisimme ystäviä näistä ja muista seurakuntalaisista. Seurakunnassa on myös englannin keskusteluryhmä ynnämuuta toimintaa johon ajattelin osallistua.

Auckland on valtavan kansainvälinen kaupunki, mutta seurakunta oli varmaan ensimmäinen paikka, jossa näin eri rotuiset ihmiset juttelemassa (ystävinä) keskenään. Yleensä aasialaiset, maorit ja eurooppalaiset liikkuvat omissa piireissään, käyvät omissa kaupoissaan ja puhuvat omaa kieltään. Tapasimme myös ihanan 5-kymppisen nigeriläispariskunnan. Uudessa-Seelannissa ei ilmeisesti oli paljoakaan afrikkalaisia (verrattuna aasialaisinvaasioon), ja heistäkin suurin osa valkoisia etelä-afrikkalaisia. Mutta tuntui hyvältä löytää seurakunta, joka ei ole rodullisesti pelottavan yhtenäinen. Jos vaikka outo persjalkainen, mongoloideista polveutuva suomalainenkin sopisi mukaan.

Kun ilma ei tunnu

Kuvitelkaa, että ulos lähtiessä ei tarvitse pukeutua. Siis on ihan hyvä peittää intiimit alueensa jotenkin, mutta sen lisäksi ei tarvitse pukeutua. Paikalliset läpsyttelevät pankissa ja supermarketissa paljain jaloin. Nyt on se aika vuodesta, kun yölläkään ei tule kylmä, ei edes viileä. Minkäänlainen koti-ikävä ei ole vielä pakkasten suhteen iskenyt. En voi käsittää, miten paljon aikaa ja energiaa tuhrasin Suomessa joka kerta, kun siirryin sisätiloista ulos tai toisin päin.

Suomessa parvekkeet ovat tupakoitsijoita ja intohimoisia hortonomeja varten rakennettuja ulokkeita, joille ei ole 3/4 vuodesta mitään käyttöä. Täällä parvekkeen voi helposti laskea lisäneliöiksi huoneistossa - tosin täällä ei neliöitä ilmoiteta eikä lasketa. Kiinteistövälittäjä väitti sen johtuvan siitä, ettei kenelläkään ole aikaa kontata pitkin huoneita kun vuokrabisnes ja asuntokauppa käyvät niin kuumina. Siksi sanat "spacious" ja "roomy" ovatkin ilmoituksissa niin suosittuja. Meidän asuntoa ei välittäjä kehdannut kehua kummaksikaan. Tämä oli hänen mielestään "quite livable" ja olimme aivan samaa mieltä.

Kello on täällä varttia vaille kymmenen perjantai-iltana, ja sain juuri hetki sitten vastauksen sähköpostiin, joita olen lähettänyt noin sataan eri firmaan. Minkähänlaisen työtaakan alle kyseinen työnantaja on nääntymässä? No, olen onnellinen taas yhdestä vastauksesta. Ehkä tästä seuraa jotain palkallista puuhastelua ensi viikolla. Saatan myös päästä suunnittelemaan pakkauksia mutavoiteille, mikä kuulostaa aivan mahtavalta. Tekisin vaikka muutaman mutavoiteen ilmaiseksi, että saisin portfoliooni vähän paikallisväriä. Yritän kuitenkin keksiä sopivan hinnan, ettei asiakas hermostu. Paikalliseen hintatasoon totuttelu alkaa olla jo hyvässä vaiheessa.

On ihan ymmärrettävää, että yksi bussimatka maksaa noin 20 senttiä ja kuukauden bussilippu 100 euron pintaan. Eikö?

Ilotulitusta ja työnhakua

Siitä alkaen kun Aucklandin kaupunki ryhtyi juhlimaan syntymäpäiviään (sisältäen yhden arkipyhän ja satamajuhlat) olemme nähneet jo kaksi ilotulitusta mukavasti parvekkeelta tähyillen. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta minusta Suomessa kaupunkien syntymäpäivät eivät ole yleisiä vapaapäiviä täynnä juhlahumua. Täällä kaupungin järjestämä ilotulitus kesti ainakin varttitunnin ja oli varmasti hienoin ikinä näkemäni.

Eilen raketteja ammuttiin sitten Skytowerista, joka sattuu olemaan eteläisen pallonpuoliskon korkein rakennus. Koska tuo rakennus pönöttää vain muutaman korttelin päässä parvekkeestamme, tornin 10-vuotisjuhlia sai seurata oikein läheltä. Samalla tutustuimme naapureihin, joiden parveke on kulmittain omamme vieressä. Naapurin Mandy paljastui myös graafiseksi suunnittelijaksi. En tiedä miten paljon meitä tässä kaupungissa on, mutta ainakin tiheässä. Sain parin työnvälitysfirman yhteystiedot ja tyrkytin jo CV:täni niihin samana yönä laajakaistaa myöten.

Työnhaku on alkanut jo tuntua enemmän kuin työltä. Koska en halua ostaa kallista luetteloteosta kaupungin/maan mainostoimistoista, olen päättänyt jäljittää kiinnostavimmat firmat netin kautta salapoliisityönä. Vaikka minulle kuinka väitetään, että kesälomat ovat vielä menossa ja toimistoissa on hiljaista - ja että alalla on oikeasti työvoimapula - en voi mitenkään ottaa rennosti... Ostin tulostimen ja hienoa paperia ja tein 30 räätälöityä esittelykirjettä, tulostin CV:ni 30 kertaa ja askartelin hienoja printtejä kirjekuoriin. Ensin olin tietysi lähestynyt näitä yrityksiä sähköpostilla. En tiedä voinko vastustaa kiusausta soitella perään heti ensi viikolla. Saattaa hermo mennä jollakin tj:llä...

Kävin parissa ns. työhaastattelussakin tällä viikolla. Ensimmäinen oli The Church -niminen yritys, joka palkkaa freelance- ja muita sopimussuunnittelijoita satunnaisesti. Toinen oli hämärä yhden miehen firma, jossa säälittävän pieni mäkki oli aseteltu sahapukin näköisen pöytävirityksen päälle. Kaveri oli kyllä lahjakas, mutta liiketoiminta ei ilmeisesti kovin tuottoisaa. Mies oli vähän huolissaan siitä, ettei ikinä ollut ennen työllistänyt ketään. Niin olin minäkin.

Naapurit valittivat, etteivät ole ehtineet hillua vapaasti ympäri saarta, kun saivat töitä heti saavuttuaan. Nyt he halusivat asumaan maalle omakotitaloon. Juuri tuosta elämäntilanteesta paenneena yritimme puhua heille järkeä. Ongelman ydin näyttäisi olevan se, että haluaa aina jotain muuta. Mietin, miksi tämä sukupolvi (20-30) on niin allerginen arkielämälle. Kun elämä alkaa toistaa samaa kaavaa, täytyy rikkoa se jotenkin. Ihmiset pelkäävät kuolevansa pystyyn. En ole koskaa nähnyt pystyyn kuollutta 25-vuotiasta, mutta olen tavannut useita jotka pelkäävät heille käyvän niin.