Ilotulitusta ja työnhakua

Siitä alkaen kun Aucklandin kaupunki ryhtyi juhlimaan syntymäpäiviään (sisältäen yhden arkipyhän ja satamajuhlat) olemme nähneet jo kaksi ilotulitusta mukavasti parvekkeelta tähyillen. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta minusta Suomessa kaupunkien syntymäpäivät eivät ole yleisiä vapaapäiviä täynnä juhlahumua. Täällä kaupungin järjestämä ilotulitus kesti ainakin varttitunnin ja oli varmasti hienoin ikinä näkemäni.

Eilen raketteja ammuttiin sitten Skytowerista, joka sattuu olemaan eteläisen pallonpuoliskon korkein rakennus. Koska tuo rakennus pönöttää vain muutaman korttelin päässä parvekkeestamme, tornin 10-vuotisjuhlia sai seurata oikein läheltä. Samalla tutustuimme naapureihin, joiden parveke on kulmittain omamme vieressä. Naapurin Mandy paljastui myös graafiseksi suunnittelijaksi. En tiedä miten paljon meitä tässä kaupungissa on, mutta ainakin tiheässä. Sain parin työnvälitysfirman yhteystiedot ja tyrkytin jo CV:täni niihin samana yönä laajakaistaa myöten.

Työnhaku on alkanut jo tuntua enemmän kuin työltä. Koska en halua ostaa kallista luetteloteosta kaupungin/maan mainostoimistoista, olen päättänyt jäljittää kiinnostavimmat firmat netin kautta salapoliisityönä. Vaikka minulle kuinka väitetään, että kesälomat ovat vielä menossa ja toimistoissa on hiljaista - ja että alalla on oikeasti työvoimapula - en voi mitenkään ottaa rennosti... Ostin tulostimen ja hienoa paperia ja tein 30 räätälöityä esittelykirjettä, tulostin CV:ni 30 kertaa ja askartelin hienoja printtejä kirjekuoriin. Ensin olin tietysi lähestynyt näitä yrityksiä sähköpostilla. En tiedä voinko vastustaa kiusausta soitella perään heti ensi viikolla. Saattaa hermo mennä jollakin tj:llä...

Kävin parissa ns. työhaastattelussakin tällä viikolla. Ensimmäinen oli The Church -niminen yritys, joka palkkaa freelance- ja muita sopimussuunnittelijoita satunnaisesti. Toinen oli hämärä yhden miehen firma, jossa säälittävän pieni mäkki oli aseteltu sahapukin näköisen pöytävirityksen päälle. Kaveri oli kyllä lahjakas, mutta liiketoiminta ei ilmeisesti kovin tuottoisaa. Mies oli vähän huolissaan siitä, ettei ikinä ollut ennen työllistänyt ketään. Niin olin minäkin.

Naapurit valittivat, etteivät ole ehtineet hillua vapaasti ympäri saarta, kun saivat töitä heti saavuttuaan. Nyt he halusivat asumaan maalle omakotitaloon. Juuri tuosta elämäntilanteesta paenneena yritimme puhua heille järkeä. Ongelman ydin näyttäisi olevan se, että haluaa aina jotain muuta. Mietin, miksi tämä sukupolvi (20-30) on niin allerginen arkielämälle. Kun elämä alkaa toistaa samaa kaavaa, täytyy rikkoa se jotenkin. Ihmiset pelkäävät kuolevansa pystyyn. En ole koskaa nähnyt pystyyn kuollutta 25-vuotiasta, mutta olen tavannut useita jotka pelkäävät heille käyvän niin.