Kuukautiset ovat mahtava juttu. Ensin turpoaa kolme päivää niin että vaatteet tuskin mahtuvat päälle. Ja sitten jomottaa, särkee ja myöhemmin pyörryttää kun ottaa yliannostuksen buranaa. Onneksi kotiin päästyään saa suklaata, viiniä ja hömppälehden. Kaikkein parasta on kyynelehtiminen. Tänään liikutuin ruokakaupassa, kun luin pastapussin takaa miten unettomana yönä on mukava käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan romanttista komediaa. Näin itseni sohvalla puputtamassa pastaa ja katsomassa Sweet Home Alabamaa tai Kate&Leopoldia. Joku oli ajatellut minua ja kirjoittanut niin suloisen lauseen pussin taakse. Niisk. Toinen aivonpuoliskoni (väliaikaisesti poissa päältä) tietää, että lauseen on suunnitellut naama kierossa kansainvälisen mainostoimistokorporaation kaljupäinen kopiraitteri joka tietää miten naisille pitää puhua. Vaan nyt sillä ei ole väliä. Kotiin tultuani liikutuin tv-mainoksesta, jossa ensin pieni lapsi opettelee kävelemään ja sitten vanhus ottaa viimeisiä askeleitaan. Mutta se onkin oikea nyyhkymainos. Yritys taitaa myydä jotain sijoituspalveluita.
Parasta ja pahinta on ehkä kuitenkin se, että ei millään voi lähteä urheilemaan töiden jälkeen. Kun tulee kuitenkin joku älytön kramppi mahaan. Ja on sitäpaitsi valkoiset jumppahousut. Sami lähti sen sijaan pelaamaan squashia. Seurakunnasta löytyi vihdoin pelikaveri, ja pelipaikkakin löytyi parin korttelin päästä. Tämä tarkoittaa sitä, että Sami on onnellinen. Miehen onnellisuuteen kun eivät vaikuta hormoonit. Riittää että on seksiä, urheilua, ystäviä, hyvää ruokaa, seksiä, hengellinen yhteys (hengellisesti näivettyneillä miehillä tämä tarve ei korostu) ja seksiä. Joillakin miehillä on myös kunnianhimoon liittyviä tarpeita, mutta nämä eivät vaivaa minun siippaani. Jos vaimo käy töissä ja hankkii rahan tilille, mies kehittää mielellään itseään kirjastossa opiskellen kaikenlaista. Minä yritän opetella englantia, koska tarvitsen sitä työssäni. Mies huvittelee kuuntelemalla espanjan ja ranskan kielikursseja, lukee Uuden-Seelannin lastensuojelulainsäädännöstä ja kerää hankalia englanninkielisiä sanoja vihkoon. Ärsyttävää kun niin hyvät aivot menevät hukkaan vailla kilpailuviettiä ja kunnianhimoa.
Ei, pahinta on ehkä se, että ei kykene jäsentelemään ajatuksiaan. Graafisen suunnittelun kanssa siitä ei ole haittaa, koska siinähän vain piirrellään erilaisia muotoja, printtaillaan kivoja värejä ja leikitään fonteilla. Ja tietysti luetaan lehtiä. Mutta sitten kun joutuu käymään jotain merkityksellistä keskustelua brandin positioinnista, alkaa takellella. En ole salamannopea mihinkään aikaan kuukaudesta, mutta juuri nyt en tavoita edes omaa tasoani. Kielitaitoni haihtuu kuin tinneri kymmenessä minuutissa, jos en koko ajan skarppaa. Kun joku kysyy jotain englanniksi, vastaan "joo" tai "niin..." ja vaihdan kieltä vähitellen.
Nolottaa, kun työkaverit ovat opetelleet lausumaan nimeni kahdella ännällä. Kysyvät silmät loistaen, että menikö oikein jos en tajua heti onnitella. Jenkeissä elin kolme kuukautta samojen ihmisten kanssa pienessä leirikeskuksessa, eikä kukaan oppinut lausumaan nimeäni. Mutta tässä tullaankin ameriikan ja muiden englantia puhuvien maiden erilaisuuteen. Ameriikassa kun ei ole tapana kiinnostua ameriikan ulkopuolisista ihmisistä, maista tai tapahtumista. Täällä tuntee itsensä paljon normaalimmaksi, vaikka puhuu aksentilla. Jenkeissä kysyttiin monta kertaa, aionko YRITTÄÄ jäädä maahan. Täällä kysytään, miksi tulin juuri Uuteen-Seelantiin. Siihen on ihana vastata kerta toisensa jälkeen "Vertailimme englanninkielisiä maita, ja totesimme, että jenkeissä lihoo, Etelä-Afrikassa on vaarallista, Briteissä ahdasta ja sumuista, Kanadassa paleltuu ja Ausseissa paistuu." Uusi-Seelanti on niin ihanan normaali, neutraali ja turvallinen.
No comments :
Post a Comment