Kävimme lauantai-iltana Aucklandin keskuspuistossa katsomassa hienoa ilotulitus-laser-showta. Sitä edelsi sinfoniaorkesteri, oopperalaulajat ja muutama vähemmän klassinen esitys. Meillä oli piknikeväät mukana, muilla oli ateriat ehkä kolmeksi päiväksi. Oli mukava maata nurmikolla, kuunnella musiikkia ja katsella etelän ristiä joka näkyi pilvikerroksen välistä. Jonkun arvion mukaan puistossa oli noin 200 000 ihmistä. Tästä huolimatta oli ihmeen hiljaista ja vessat olivat siistejä (niissä oli myös paperia ja desinfiointiainetta käsille). Kuvasimme parhaat palat ilotulituksesta videolle, mutta en ole vielä keksinyt miten saan tallennettua videon hyvin pieneksi avi-muotoon. Yritän laittaa sen asille kunhan ongelma ratkeaa...Sunnuntaina emme saaneetkaan sitten ihmeitä aikaan. Kävin kuntosalilla, Sami pelasi squashia (kuten joka ainoa päivä viime viikolla) ja katsoimme ikivanhoja frendejä. Jo aamulla herätessäni tunsin syyllisyyttä edellisen illan ylensyönnistä ja Iltaa kohti mielialani alkoi laskea epämiellyttävästi. On inhottavaa olla surullinen ja kärtty kun ei ole mitään kunnollista syytä. Onneksi Sami jaksoi silitellä päätä ja teki pitsaa. Nyt alkaa siis toinen työviikko. Lähden tästä laittamaan tukkaani ja juomaan kitkerää vihreää teetä.
Kyllä, heräsin yöllä nettiradion ääneen. Suomi hävisi. Onneksi en valvonut pelin takia kuin vajaat viisi minuuttia. Turhaan senkin. On se kumma, että pronssi voitetaan mutta hopea aina hävitään. Turha selittää, että hieno saavutus. Näistäkään kisoista ei myöhemmin muisteta kuin että Ruotsille taas hävittiin...
No comments :
Post a Comment