Rillipäät on rumia

Pyysin Samia ottamaan musta kuvan, kun se raahasi kameraa mukana kauppareissulla. En ole mitenkään erityisen järkyttynyt lopputuloksesta, mutta muutamaa ajatus kyllä heräsi. Mietin, että minun olisi ehkä aika luopua muovisankaisista laseista, jotka olivat kai jo viisi vuotta sitten out. Eikä oikeastaan muodin vuoksi vaan siksi, että ne valuvat itsepintaisesti nokanvartta pitkin ja kehysten yläkaari halkaisee näkökenttäni/silmäni puoliksi. Ainakin valokuvassa se näyttää aika oudolta. Mietin myös, pitäisikö opetella laittamaan tukkaa muutenkin kuin kiinni.

Kävimme tänään tutustumassa 48hours -filmiryhmään ja katsomassa näyttelijöiden koe-esiintymiset. Sami innostui äänimiesten hommasta ja sai samantien tärkeän tehtävän piuhojen kannattelijana. Minä istuin ja lätisin niitänäitä ydinporukan kanssa. Pari kolme näyttelijää oli ylitse muiden. Suurimmalla osalla oli kokemusta pienistä sivuosista Uuden-Seelannin ns. kansalliselokuvissa Lord of the Rings, Narnia ja King Kong. Palasimme kaupunkiin samalla bussilla yhden näyttelijätytön kanssa, joka paljastui pian ruotsalaiseksi. Tosin oli asunut Briteissä ja täällä viimeiset 11 vuotta.

Hermostuttaa vähän ajatus, että pitäisi pystyä taikomaan jostain hienoja peruukkeja tai historiallisia asuja. Riippuen elokuvan tyylilajista (joka siis arvotaan kisan alussa), vastuullani on metsästää kaiken maailman lavasteita, kuvauspaikkoja ja visuaalista sälää. Täytynee ajoissa ryhtyä luomaan hyväksikäytettävien ihmisten verkostoa. Uudessa maassa on paljon vaikeampaa, pitää aloittaa tyhjästä kun ei ole mitään perhetuttuja ym. Ja aikaa on enää neljä viikkoa.

Huomenna töihin. Kurkku on vieläkin vähän kipeä ja väsyttää. Nukuin parin tunnin päiväunet kun tulimme kotiin ja kohta taidan käydä lopullisesti petiin. Toivottavasti olo vähän korjaantuu aamuun mennessä.

Vessan paha henki

Räästä tukkoiset aivoni ovat pinnistelleet tänään äärimmillään. Minulle on nimittäin väitetty, että vesi pyörii täällä väärään suuntaan. Siis kun laskee lavuaariin vettä ja katsoo kun se imeytyy viemäriin. Sen jälkeen minulle on väitetty, että tämä on urbaanilegendaa (tai ruraalilegendaa :), vesi nimittäin pyörii aina samaan suuntaan, myötäpäivään. Olen myös lukenut, että veden pyörimissuunta vaihtuu spiritistisissä istunnoissa - merkkinä siitä että saatana on läsnä.

Tänään asia rupesi vaivaamaan niin paljon, että menin vessaan. Laskin lavuaarin täyteen vettä ja avasin tulppaa hiukan. Vesi lähti imeytymään viemäriin. Ensin se ei näyttänyt pyörivän lainkaan. Otin kiintopisteeksi pienen karvan, joka kulki virran mukana. Kun imu voimistui, karva lähti varovaisesti pyörimään – vastapäivään! Hätäännyin, laskin lavuaarin uudestaan täyteen vettä ja taas sama juttu. Mitä tästä nyt pitäisi ajatella? Lähteä ajamaan demoneita pois vessasta?

Lisäys 29.4.: Onneksi on aviomies ja Wikipedia. Vesi pyörii lavuaarissa täysin sattumanvaraisesti kumpaan suuntaan hyvänsä. Coriolisvoiman aikaansaaman pyörteen synnyttämiseksi vettä pitäisi olla halkaisijaltaan vähintään 30-metrisessä altaassa ja poistumisreiän hyvin pieni. Tässä tapauksessa vesi todella pyörisi pallon pohjoispuolella myötäpäivään ja täällä etelässä vastapäivään. Tästä ilmiöstä johtuen pyörremyrskyt eivät voi siirtyä päiväntasaajan yli. Kaikkee sitä oppii...

Palautetta vyön alle

Sain eilen illalla sähköpostin Punaisesta kaktuksesta. Olin pyytänyt jo paljon aikaisemmin palautetta työsuhteestani, ihan vain tietääkseni mikä oli hyvää ja mikä huonoa. No nyt kävi ilmi, ettei mikään ollut hyvää. Olo oli jotenkin puulla päähän lätkäisty. Töissä ollessani en saanut missään vaiheessa negatiivista palautetta, mitä nyt luonnoksiani vertailtiin, että tämä on paras ja tämä heikoin. Ihmiset olivat yhtä hymyä, kiittelivät ja kehuivat. Kritiikin sisältö hämmästytti yhtä paljon kuin yhtäkkinen sävyn muutos. Ongelmana oli kuulemma se, etteivät ratkaisuni olleet riittävän rohkeita ja luovia. Olisi myös pitänyt keskustella, kysellä ja kommentoida enemmän - tosin muistaen että kommenttien on oltava positiivisia "at all times".

Myönnän, että kommenttini eivät olleet aina pelkästään positiivisia. Miten ihmeessä olisin pystynyt arvioimaan omaa tai muiden työtä puhumalla pelkästään mukavia? Tosin muiden töitä arvioidessani käytin lähinnä hyväksi havaittua "minusta tämä on näistä paras" -kommenttia.

Kun ajattelen tuota viittä viikkoa, en oikein tiedä mitä olisi pitänyt tehdä rohkeammin tai luovemmin. Ei ollut hirveästi liikkumavaraa. En saanut osallistua juuri mihinkään briefiin. Minulle ei annettu yksin vastuuta mistään, ellei tehtävä ollut hyvin mitätön. Heti alussa tehtiin selväksi, että roolini ei ollut suunnitella itsenäisesti vaan autella toisia. Ilmeisesti oletettiin, että kääntäisin triviaalit puuhasteluni jonkinlaiseksi luovuuden lähteeksi. No, en kai sitten kääntänyt. Olin aivan liian varovainen ja järkevä. Alussa minulla oli enemmän ideoita ja rohkeuttakin, mutta huomasin kuitenkin pian, että työni ei päätynyt tuotantoon vaan toisen suunnittelijan materiaalilootaan. Tuo toinen suunnittelija yleensä hermostui, jos yritin liikaa vaikuttaa hänen työhönsä. Tästä päättelin, ettei minulta odotettu kovin itsenäistä työtä tai ajattelua. ---ääk. väärin meni.

Vaivuin epätoivoon ja valvoin yön (johtuu osittain myös flunssasta). Ajattelin, etten millään uskalla ryhtyä toiseen vaativampaan hommaan, kun en pystynyt hoitamaan edes tuota alimmaisen assarin työtä. Aamulla ajatukset vähän selkiytyivät: Jos ihminen palkataan lapioimaan paskaa, voiko hänen olettaa pohtivan ja ratkaisevan paskan taustalla vaikuttavia syitä?

Loppuun lainaus My Fair Ladysta: "You see, Mrs. Higgins, apart from the things one can pick up, the difference between a lady and a flower girl is not how she behaves, but how she is treated. I shall always be a common flower girl to Professor Higgins, because he always treats me like a common flower girl, and always will. But I know that I shall always be a lady to Colonel Pickering, because he always treats me like a lady, and always will."

Syvemmälle blogimaailmaan :)

Kun nyt olen meemeilemään ryhtynyt, tässä yksi jonka lainasin täältä. Kävin blogilistalla ja hämmästelin, miten olen saanut 29 tilaajaa. Jos näistä nyt puoletkaan ovat todellisia henkilöitä ja maisemissa niin nyt pääsette kyselemään kysymyksiä (toki ymmärrän että 99% mahd. osallistujista on ystäviä ja sukua...):

HAASTE: Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan blogiisi ja katso, mitä sinulta kysytään.

Jos kommenttien kirjoittelu on vierasta, se käy näin: Klikkaa tämän kirjoituksen alla näkyvää Comments -linkkiä, kirjoita asiasi ruutuun ja lähetä. Ei tarvitse kirjautua sisään, anonyyminäkin saa kysellä.

Bulla ja Bolliwood

Mari kutsui meidät tänään pullakahveille. Ensimmäistä kertaa sitten viime joulun maistoin tuoretta kanelipullaa ja se oli ihanaa. Illalla kävimme koko porukka syömässä Bolliwood-ravintolassa Ponsonby Roadin varrella. Voitte arvata minkämaalaista ruokaa sieltä sai... Ravintolan yhdelle seinälle heijastettiin videotykillä loputonta Bollywood-musikaalia viinisammiossa uivine naisineen. Tilasin kanaa ja sain lammasta. Ajattelin ensin, että liha oli kaavittu jostain vapaana maratoonarina juosseen kanan siiven alta tai peräreiän ympäriltä. No juu, ei se nyt niin pahaa ollut. On vain hämmentävää ajatella syövänsä eri eläintä, lammasmaista kanaa. En tiedä siitäkö johtui, että tuli niin huono olo ruokailun jälkeen. Nyt maha on jo vähän asettunut, mutta vieläkään ei voi ajatella ruokaa voimatta pahoin. Ehkä pitäisi vaan syödä vähemmän kerralla? Kuvassa tuijotan intensiivisesti ruokalistaa ennen tilauksen tekemistä.

Vihdoinkin!!!

No, tästä voitte jo arvata, että olen vihdoin saanut vakituisen työpaikan!!! Tänään TEAR Fundista vihdoin soitettiin ja tarjottiin kauan hinkumaani työpaikkaa. Saan aloittaa ensi maanantaina. Sattuu vielä olemaan vappu, vaikkei sitä juhlaa täällä tunnetakaan. Pitäisiköhän ilmestyä töihin serpentiinin ja kossupullon kanssa, kertoa suomalaisesta perinteestä? No, ehkä jätetään tämä vappu väliin. Sami jää siis kotiin, kun minä menen töihin ja näin asiat palaavat taas uomiinsa.

Täytynee asennoitua jo hyvissä ajoin elämänmuutokseen. Ei enää päiväsaikaan kuntosalilla käymistä, romaaneja, piirtelemistä, sushin valmistusta, Dr. Philia, kirjastossa ja kirjakaupoissa maleksimista ja kaikenlaisten elokuvajuttujen muka-opiskelua. Täytyy liittyä heikkoa julkista liikennettä käyttävien työläisten loputtomaan virtaan. Muuttua taas tuottavaksi :)

Nyt täytyy rientää kaupungille hoitamaan muutama asia, että ehdin takaisin laittamaan juhla-ateriaa kun Sami tulee töistä. Kun tarkemmin asiaa ajattelen, taidankin ostaa pullon shampanjaa. Jokohan nyt uskallan sanoa, että olen onnistunut työnhaussa? Kun jotain odottaa tarpeeksi kauan, ei meinaa uskoa millään todeksi. Yritän vakuuttaa itselleni, että suullinen työtarjous on ihan pätevä tässäkin kulttuurissa. Keskiviikkona saan paperit allekirjoitettavaksi, kun huomenna on Anzac day (Uuden-Seelannin sotaveteraanien muistopäivä ??) ja yleinen vapaapäivä. Sitten voinkin aloittaa oleskeluluvan näännyttävän hakuprosessin. Naapurit saivat jo omat EOI -kaavakkeensa täytettyä.

Lorvimisen tuskaa ja outoja tuoksuja

Sami on kipeänä ja mulla on tylsää. Tätä on jatkunut koko viikonlopun siitä asti, kun Sami tuli perjantaina aikaisemmin töistä kotiin. Vaikka olen periaatteessa terve, en saa itsekseni lähdettyä kauppaa ja kirjastoa kauemmaksi. Tänään ajattelin selviytyä kuntosalille.

Maanantaina toivon saavani jotain uutisia työpaikasta. Tätä on odotettu jo niin viheliäisen kauan, että tuntuu vaikealta sanoa ääneen edes odottavansa yhtään mitään. Nyt referenssini on tarkistettu, mutta tiedä sitten minkä syyn keksivät seuraavaksi asian pitkittämiseksi. Yritin pitkään saada jotain järkevää aikaan kun en ole töissä. Nyt olen vihdoin luopunut yrittämästä. Tiedän, että satunnaiset impulssini kestävät kerrallaan yhden päivän, joten en ryhdy enää mihinkään suuritöisempään. Ilman mitään ulkopuolista painetta tai sosiaalisia kontakteja minkään projektin eteenpäin vieminen ei vaikuta mahdolliselta. Ihailen sellaisia, jotka pystyvät täysin itsenäiseen työskentelyyn. Synnyttämään yksin idean, toteuttamaan sen yksin ja vielä myymään tuotoksensa jonnekin. Pystyn tähän kyllä pienessä mittakaavassa, mutta mitään viikkoja kestävää en vain uskalla kokeilla. Yleensä saan jo parin päivän päästä mielestäni paremman idean ja unohdan edellisen. Huikentelevainen mielikuvitukseni hankaloittaa elämää.

Tänään huomasin kaipaavani suomalaisia tuoksuja: kukkivaa syreeniä ja tuomea ja muita kevään tuulahduksia. Täällä ei ole mitään samoja puita, pensaita tai kukkia. Ja vaikka täkäläiset puskat tuoksuvat ihan hyvälle, niiden tuoksut ovat kaikki uusia. Eivätkä uudet tuoksut herätä muistoja. Ehkä siksi pää tuntuu välillä niin tyhjältä. Haistelkaa puolestani niitä tuttuja asioita Suomessa. Tässähän nyt on vähän huvittavaa se, etten Suomessa ollessani juuri koskaan pysähtynyt haistelemaan kevättä tai kesää. Kaikki vain tapahtui ympärilläni 25 vuotta. Vuoden kierto tuntui Suomessa jotenkin liian nopealta. Ainoa mihin ehti kyllästyä oli talvi. Kevät sai minut innostumaan kesän tulosta ja kesä sai minut surulliseksi. Koska kun kesä lopulta tulee, se alkaa kulua pois liian nopeasti. Täällä se tuntuu jatkuvan loputtomiin, eikä sitä osaa oikein enää arvostaa.

Turhan viikon jälkeen

Pieni päivitys työnhaun osalta: Olen ihan kypsä tähän touhuun. Tänään raahauduin Parnelliin kuulemaan taas yhdestä rekryfirman työpaikasta. Jos entistä pitää, koko paikkaa ei varmaan ole olemassakaan tai ainakin sitä tarjotaan sadalle ihmiselle ja yritys lopulta palkkaa jonkun heistä toisen rekryfirman kautta. TEAR Fundin työpaikka ei ratkennut vieläkään. Yrittävät tarkistaa referenssejäni Suomesta, ja sähköposti junnaa ilmeisesti jossain sähköavaruudessa. Toivottavasti eivät kuvittele, että olen keksinyt edellisen työpaikan omasta päästäni. Saan joka tapauksessa viettää taas yhden viikonlopun epätietoisuudessa, rentoutumatta hetkeksikään. Sillä eihän työttömän kuulu viettää viikonloppua, kun ei ole mitään tehnytkään.

Sami inhoaa töissäkäyntiä melkein yhtä paljon kuin minä kotona lojumista. Sitä harmittaa, kun työ vie aikaa kaikilta kivoilta harrastuksilta ja projekteilta. Meille varmaan sopii parhaiten se, että vain minä käyn töissä. Sami puuhaa kaikenlaista, laittaa ruokaa ja urheilee. Mikäs siinä jos tienaisi molempien edestä. Olisi hyväkuntoinen ja onnellinen mies eikä tarvitsisi tehdä kotitöitä.

Rasvalla pääsee

Autoilu on kallista. Kun polttoaineen hinta on täälläkin alkanut nousta, vaihtoehtoja kaivataan. Aamu-tv:ssä nostettiin kansallissankariksi ukko, joka on pari vuotta ajanut mäkkärin rasvalla. Ukon teini-ikäinen poika istui vieressä ja kehui miten hienoa on kun auto haisee ranskiksille. Eikös näitä hyväkkäitä ole ollut Saksassa jo vuosia, paistorasvalta lemuavia ikihippejä kirjaviksi maalatuissa klaippareissa? Suomessakin oli joku pionääri...

Ideahan on tietysti hyvä, mutta ajatelkaa nyt sitä rasvankäryä! Olen elämäni aikana ollut kolme viikkoa hesessä töissä. Rasvanhaju ei ollut ainoa syy pikaiseen lähtööni mutta kyllä sen mukaan voi laskea.

Ulkosuomalaismeemi

Nyt kun minulle selvisi mikä on meemi, yritän osallistua tähän bloggaajien jaloon harrastukseen. Tämä on kopioitu Sushirajan sivuilta.

Mitä suomalaisia tuotteita tuot ulkomaille mukanasi Suomesta? (Tai mitä pyydät ystäväsi tuomaan jne.)

Huom! Koska emme ole vielä reissanneet Suomen ja Uuden-Seelannin väliä tavaranhakumielessä, voin luetella lähinnä asioita, joita aion ensi kerralla hamstrata (mikäli siis palaamme tänne vielä). Kaikki näistä eivät varsinaisesti ole suomalaisia, näitä vaan ei täältä saa.

1. Fazerin keksicrisp-levyjä (tosin täytyy vielä selvittää sen tullaaminen. Lentokentän ruokakoirat ovat aika tungettelevia.)
2. Ruisleipää (sama ongelma kuin suklaan kanssa)
3. 400mg Burana-kapseleita.
4. Jotain Marimekon alekankaita.
5. Pohjoismaisia dekkareita: Mankellia ja Fossumia ainakin
6. Tyttö sinä olet tähti -dvd:n
7. Suomalaisen suunnittelijan design T-paidan (sillä voi ryöhistellä kun ei ole kenelläkään samanlaista)
8. Muita vaatteita ja kenkiä. Ei siksi että ne olisivat parempia kuin täällä vaan juuri edellä mainitusta syystä. Tosin pelkään, että Suomen vaatteiden hinnoittelu tuntuu täkäläiseen palkka- ja hintatasoon nähden kohtuuttomalta.
9. Kaikkea IKEAn toimistosälää. Voi kun voisi raahata muutaman sellaisen säilytysyksikön kun täällä ovat kalliita ja kehnoja. Missä viipyy Aucklandin IKEA???
10. Ai niin, salmiakkia. Pac n' Savesta saa kohtuullista korviketta, mutta silti.

En keksi muuta. Ruoka täällä on hyvää ja edullista. Ruisleipää ja suklaata lukuunottamatta voisi sanoa, että täältä saa parempaa evästä. Valikoima on laajempi, melkein kaikki on lähellä tuotettua, tuoretta ja hedelmiä ympäri vuoden. Ei voi kyllä valittaa. Vähemmän mukavat asiat ovatkin sitten sellaisia, joihin ei kotimaan tuliaisilla voi vaikuttaa. Niin kuin nyt talojen huonoon eristykseen tai rajoittuneisiin laajakaistayhteyksiin.

Herkkuja Suomesta!

Maanantai-iltana kävimme syömässä Nikkin ja Graemen luona. Se oli ensimmäinen kerta, kun söin lammasta Uudessa-Seelannissa. Samilla taisi olla ensimmäinen kerta lampaan kanssa ylipäätään. Nikki ja Graeme suunnittelevat parin vuoden ulkomaanreissua tämän vuoden lopulle. Vieraanvaraiset halukkaat ilmoittautukoon, niin voimme järjestää kiweille ikimuistoisen Suomen kierroksen... Siisti pariskunta kypsässä iässä (onneksi eivät osaa suomea :) MySQL-guru ja sairaanhoitaja.

Saimme tänään Sakulta paketin. Se oli matkannut Suomesta Uuteen-Seelantiin päivälleen kuukauden, mutta jonkin ihmeen kautta suklaat olivat säilyttäneet muotonsa. Ilmoitus paketin saapumisesta tuli jo lauantaina, kun postin kuriiri jätti jälkeensä tutuksi käyneen lapun. Koska postilaatikkoomme ei mahdu mikään puhelinlaskua suurempi, paketit kääntyvät aina bumerangina postin päämajaan. Uudelleentoimitus täytyy soittaa ja järjestää lähimpään postiin, mutta oli se sen arvoista!! Olin jo melkein unohtanut miltä Fazerin keksicrisp maistuu. Yhteisestä sopimuksesta yritämme säästää osan ensi viikkoon, kun saamme Nikkin ja Graemen vastavuoroisesti illallisvieraiksi.

Tänään yritin tehdä sushia. Siitä tuli aikamoinen sotku, kun en viitsinyt tuhrata nori-suikaleiden kanssa vaan pyörittelin rullat leivinpaperin avulla kasaan. Kaikki ainekset löytyivät pilkkahintaan kiinalaisesta lähikaupasta, joten kunhan taidot kehittyvät, sushista voi tulla hyvinkin jokapäiväistä leipää. Harmi vain että Sami on kääntänyt nuttunsa eikä enää tykkää siitä lainkaan.

Tämä kuva oli vielä pakko laittaa. Satuin katsomaan parvekkeelta pihalle ja hirvitti nuo katolla hiipparoivat rakennusmiehet, varsinkin tuo yksi jo roikkuu ihan reunalla. Kuulin muuten tänään, että olen edelleen TEAR Fundin ykköshakija. Joten kaikki sormet ja varpaat ristiin, niin saatan sittenkin saada työpaikan tällä viikolla...

Ruokaa ja jännitystä

Pikapäivitys pääsiäisen vietosta: Kävimme syömässä itsemme kipeiksi Fortuna Buffetissa. Paikka ei muistuttanut lainkaan Pizza Raxia. Hinta oli suurinpiirtein sama, mutta tarjoilijat kiersivät pyödissä ottamassa juomatilauksia ja viemässä pois käytetyt lautaset. Samalta möhnäiseltä lautaselta ei siis tarvinnut syödä kaikkea. Ja itse ruoka oli jotain aivan muuta. Sisäfilettä, vartaita, kermaisia keittoja ja valtava salaattipöytä. Jälkiruoaksi oli kymmentä eri kakkua, vanukasta ja ties mitä vaahtoa. Samin mahalaukku on varmaan pienentynyt kaiken kalorien laskemisen seurauksena, koska jälkkäriä ei uponnut ihan entiseen malliin. Muistelimme kaiholla Marin ja Palun häitä kaikkine kakkuineen. Niitä herkkuja ei mikään vielä ole päihittänyt.

Ruoan jälkeen menimme ihmettelemään samassa rakennuksessa (Skytowerissa) olevaa kasinoa. Ihmiset, joilla ulkoasusta päätellen ei luultavasti ollut paljoa ylimääräistä, lykkivät satasia tiskiin, hiplasivat pelimerkkejään ja tuijottivat silmät kiiluen rulettia. Koko valtava halli oli täynnä perinteisen hedelmäpelin eri versioita, samoin vähän pienempi yläkerta. Kurkistimme myös HC-pelaajien pokeriluolaan, jossa pienin panos oli 60 dollaria. Sami pelasi 7 dollaria 20 sekunnissa johonkin hedelmäpeliin ja minä heitin $2 kolikon samaan kaivoon. Pitäähän elämässä olla jännitystä.

Kuvassa lyllerrämme kotiin päin Mandyn ja Jasonin kanssa.

He died with a falafel in his hand

Pitkänperjantain loputon ankeus hellitti lopulta. Kuntosali ja supermarketti avasivat ovensa ja elämä palasi hetkeksi uomiinsa. Vietimme laiskan illan naapureiden kanssa katsoen Spidermania telkkarista ja syöden aivan kamalia guacamole-maissilastuja. Paitsi ettei pystynyt sitä filmiä juuri seuraamaan, kun J puhui koko ajan päälle. Tai kyllä me kaikki puhuttiin...

Huomenna on tarkoitus paastota aamiainen ja mennä sitten porukalla syömään sellaiseen pizzaraxin periaatteella toimivaan ravintolaan, jossa on tarjolla vähän parempaa evästä kuin raxissa. Viimeksi kun kävin Forumin Raxissa, tuli jotenkin tosi huono olo. Olin vähän aikaisemmin lukenut vaikka mitä A-hepatiitista ja kun näin pienen räkäisen lapsen työntävän kätensä kyynerpäätä myöten sipsikulhoon, aloin kuvitella vaikka mitä. Mutta tämän ei pitäisi olla mikään pitsapaikka, eikä ole kovin halpakaan. Yleensä häviän rahani näissä "syö niin paljon kuin jaksat" -paikoissa, kun en vain jaksa syödä. Tai sitten huomaan alitajuisesti laskevani kaloreita. Kun samana iltana on vielä seurakunnan pääsiäisjuhla syöminkeineen.

Piti keksiä sinne pääsiäisjuhlaan viemistä mutta eihän me mitään keksitty. Mentiin sitä varten kauppaankin, mutta päädyttiin vaan riitelemään kassalle että mikä siinä on kun ei ehdi mitään enää ja bussi lähtee minuutin päästä. Niillä on joku välimerellinen teema ja ensin ajattelin, että pitäisi keksiä jotain filotaikinahienouksia tai jotain millä on kreikkalainen nimi, esim pastitsio. Siinä vaiheessa kun kaupat olivat jo kiinni tajusin, että todennäköisesti mikä tahansa pitsasta lihapulliin olisi käynyt. Kun näille Eurooppakin on vain yksi ja sama klöntti. Samapa tuo, me viedään sipsejä (jotka on maustettu italialaisilla yrteillä) ja tehdään tzaktikia dippikastikkeeksi.

Elämässäni ei ole enää muuta mistä ottaa paineita.

PS. Tilasin otsikossa mainitun elokuvan vuokra-dvd-palvelusta. Kuulostaa todelliselta taidepläjäykseltä...

Perjantai on pitkä

Tänään ei huvittanut nousta ylös vuoteesta. Koko kaupunki on kiinni. Tarjolla olisi ollut lapsille suunnattua messuhulinaa tutun lapsiperheen kanssa, mutta jätimme sen väliin koska Sami sanoi ei. Näinä hetkinä tuntuu kuin eläisin pienessä purkissa. Pitäisi opetella käymään luontevasti yksin elokuvissa, keikoilla ja vaikka ravintolassa syömässä. Jo Suomessa opin, ettei sellaisia ystäviä olekaan, joista olisi mitään iloa silloin kun mies haluaa olla päivän sisätiloissa (kun ulkona on vielä ihana auringonpaiste ). Ystävien kanssa täytyy tehdä suunnitelmia, mielellään viikkoa tai kolmea aikaisemmin. Kun yhtäkkiä muut touhut loppuvat ja tajuan kaipaavani seuraa, ketään ei ole missään.

Pohjaton tylsistymiseni ja pettymykseni ihmisiin ei varmasti vedä vertoja Jeesuksen kärsimyksille, mutta yritän olla hengessä mukana. Taidan pakata amerikkalaisen pojan surkeasta lapsuudesta kertovan kirjani mukaan ja lähteä puistoon. Naapureita en viitsi edes yrittää häiritä. Kun tarpeeksi monta kertaa yrittää innostaa ihmisiä joista ei irtoa kuin vaimeaa kuminaa, sitä vain suuntaa mielenkiintonsa muualle. Mikä siinä on, että ihmiset ovat niin väsyneitä? Olen minäkin tehnyt välillä liikaa töitä ja nukkunut liian vähän, mutta tuntuu että jotkut ovat kroonisen väsyneitä, väsyneitä itse elämästä. Heillä ei ole mitään annettavaa muille eikä kykyä ottaa mitään vastaan. En tiedä miksi itseensä käpertyvät väsyneet ihmiset niin suututtavat minua. Jotain päässäni on varmaan vialla.

Ei tullut työpaikkaa...

En ole niin surullinen kuin ehkä pitäisi, vaikka tein kolme päivää töitä pää höyryten työpaikan eteen. Vein eilen luonnokseni näytille ja niistä pidettiin kovasti. Olen itsekin häpeämättä sitä mieltä, että onnistuin tehtävässä todella hyvin. En tehnyt pelkkää nättiä taittoa, vaan kehitin kampanjaidean ja konseptin, jota voisi hyödyntää monenlaisessa materiaalissa. En paljasta minkälaisen, mutta olen silti julkean tyytyväinen itseeni :)

Mihin se sitten kaatui? Sanoivat saaneensa myöhäisen hakemuksen, jonka haluavat vielä käsitellä. Tästä jokainen vähemmän naiivi ja enemmän työnhakua harrastanut voi päätellä, että tuo hakija on joko vähintään yhtä taitava paremmalla kielitaidolla, asiasta päättävän sukulainen tai läheinen ystävä. Näitä vastaan minulla ei ole aseita. Jos myöhässä tullut hakemus käsitellään vielä sen jälkeen, kun minua haastateltu kahdesti ja teetetty free-hommia, homma vaikuttaa aika selvältä.

Vaan työhaku jatkuu... Sami on onneksi menossa pääsiäisen jälkeen pariksi viikoksi niitä lasten lomareissuja järjestämään, niin emme pyöri ihan riesaksi asti toistemme jaloissa.

Olen nyt kiinnittäytynyt alustavasti art directoriksi yhteen aucklandilaiseen filmiryhmään 48hours -kisaa varten. Suurin osa porukasta on ammattilaisia ja tosissaan kilpailun voittamisen suhteen, joten olen asettanut tavoitteekseni tutustua eri elokuvan lajeihin, lavastamiseen, vaatetukseen ynnämuuhun perusteellisesti ennen kilpailua. Jos töitä ei löydy, se saattaa jopa onnistua. Samikin on mukana ääni- ja nauhoituspuolella, vaikkei ole läheskään yhtä innoissaan (ei edes saamaton lurjus saa vastattua yhteen sähköpostiin...).

Hyvää Pääsiäistä!

Mulla on teille Pääsiäiskortti!

Tavallinen lauantai

Jottei sisko hermostuisi, päivitän viikonlopun tapahtumia tänne hyvissä ajoin. Koska mitään erityistä ei ole tapahtunut, kerronpa huvikseni miten ihan tavallinen lauantaipäivä täällä kului. Voitte huviksenne yrittää keksiä, mitkä kertomuksen kohdat paljastavat, ettemme ole Suomessa.

Heräsin puhelimen herätyskelloon, Sami oli sopinut squash-pelin kello yhdeksitoista. Söimme jugurttia, paahtoleipää, teetä ja kahvia. Päätin lähteä samalla ovenavauksella kuntosalille. Vaihdoin vaatteet, kasasin treenitavarat kassiin. Muistin tällä kertaa lenkkarisukat. Kun sukkia ei muuten tarvitse, ei tahdo muistaa treenisukkiakaan. Kuntosalilla oli väljää. Vaikka kuntopyörien, soutulaitteiden jne. ympärillä hurisi ainakin viisi valtavaa tuuletinta, hikoilin takapuoleni nolosti märäksi. Jätin saunomisen väliin, koska K'roadin kuntosalin saunassa ei ole turvallisuussyistä (?) vesikiulua. Lisäksi siellä istuu usein pari kolme naista hölisemässä kovaan ääneen elämästään. Koska jutustelu käy ylälauteella liian raskaaksi, leidit istuvat alimmalla portaalla, häveliäästi pyyhkeisiin kääriytyneenä, naistenlehteä pläräten. Kuntosalilta lähdettyäni harhailin viereiseen halpakauppaan tekemään kosmetiikkalöytöjä. Koska tuontitavarat ovat niin kalliita, tuntuu hienolta löytää 2 pulloa hoitoainetta kolmella dollarilla. Tarjolla oli myös limettihoitoainetta, jossa oli vain suomen- ja ruotsinkieliset pakkaustekstit.

Kun palasin kotiin, luulin että Sami oli vielä pelaamassa. Riensin kokeilemaan uutta persikkakuorinta-ainetta, joka haisi vähän vanhentuneelle jugurtille. Kun tungin pakettia roskikseen, tuntui kuin olisin kuullut oman nimeni. Ehdin jo ajatella, miten Jumala kutsui Samuelia, kun kuulin nimeni uudestaan ja tajusin äänen tulevan parvekkeelta. Sami makasi pyyhkeen päällä ja otti aurinkoa. Mainitsinko, että sade oli loppunut?

Ryhdyin leikkimään Flashilla. Oletin, että aika pysähtyi koska en katsonut kelloa pitkään aikaan. Jossain vaiheessa Sami sai itsensä pystyasentoon ja suihkuun. Hän rupesi vaatimaan, että on käytävä kaupassa. Kun lauantaisin marketista on ilmainen bussikuljetus kotiovelle. Sami heitti repun selkään ja nappasi hissin. Minä puuteroin nenäni ja juoksin sen kiinni kadulla. Tiesin, että jos en lähde mukaan se ei lähde mun kanssa minnekään illalla. Piti kävellä Samin kössihallin kautta, kun se kävi maksamassa aikaisemmin ryystämänsä urheilujuoman. Kauppaan kävelee vartissa, kumpaa reittiä tahansa. Kaupan nimi on NewWorld, se on Samin mielestä halvempi kuin FoodTown. Minusta se on vähän yläluokkaisempi. Viinivalikoima on valtava ja kassalla on aina rahastajan lisäksi erikseen pakkaaja. Ostimme lempiherkkuja, kuten kaksi isoa irtomuffinssia ja cashew-pähkinöitä.

Kotiin päästyämme söimme pähkinät ja muffinssit pois ripeään tahtiin. Uppouduin taas Flashiin. Jossain vaiheessa naapurin ääni kuului parvekkeelta. Sovittiin, että lähdetään illalla katsomaan standup-koomikkoja. Kieltäydyin tekstiviestikutsusta lähteä grillaamaan Marin porukan kanssa. Harmi, koska ei olla nähty niitä vähään aikaan. Kun ilta sitten saapui, riensin pesemään tukkani ja vaihtamaan vaatteet (alle kymmenessä minuutissa!). Mandylla oli huono olo, eikä se lähtenyt mukaan.

Koomikot olivat tällä kertaa paljon tasaväkisempiä, kaikki edes jollain tavalla hauskoja. Osa esityksistä koetteli todella hyvän maun rajoja ja samalla yleisössä istuvia opettajia, jotka ensimmäinen esiintyjä valitsi silmätikuikseen. Sami nauroi niin kovasti, että sai naamansa kipeäksi. Antamalla osuuspankin luottokortin pantiksi sai tilattua pöytään oluet. Kun esityksen jälkeen menimme baaritiskille niitä maksamaan, laskuun oli lisätty myös vieressä istuneen alaikäisen pilsneri. Pullo tosin löytyi avaamattomana pöydältä.

Siinä siis yhden päivän sisältö. Miksi tämä kaikki ei olisi voinut tapahtua Suomessa?

Maailma uusiksi

Alkaa työnhaku tursua korvista. Juuri kun olin kääntänyt elämäni ylösalaisin rientääkseni suoramarkkinointifirmaan käyttämään Freehandia saankin kuulla, että ovatkin jo löytäneet jonkun 24 tuntia sitten. Toisin sanoen minulle soitettiin siinä vaiheessa kun paikka oli jo täytetty. Ei tietysti ollut ensimmäinen kerta, mutta harmittaa että sen takia piti säntäillä paikasta toiseen.

Asiat etenevät kuitenkin TEAR Fundin kanssa. Sain tänään cd:llisen valokuvia ja esitetekstin, joilla pääsen alkuun. Aivan ihania sottaisia pieniä lapsia maailman kriisialueilta, todella hienoja valokuvia. Miten siis suomalaisia huonopalkkaisemmat kiwit saataisiin tekemään lahjoituksia humanitääriseen työhön, ryhtymään kummeiksi tai muuten mukaan... Maailman muuttaminen on tiukkaa hommaa. Muistaako kukaan sitä suomalaista saittia, jossa oli sellainen virtuaalikylä ja sai tehdä lahjoituksia kylän kehittämiseksi. Rahat menivät sitten samansuuntaiseen tarkoitukseen. Viitsisittekö pistää linkin jos sivu on vielä pystyssä?

Hyviä ideoita otetaan vastaan kellon ympäri.

Furious Filmmaking

Pian on käsillä vuotuinen lyhytelokuvakilpailu 48 Hours of Furious Filmmaking. Olen tehnyt kaikkeni tunkeakseni mukaan johonkin osallistuvaan ryhmään täällä Aucklandissa. Onko Suomessa mitään vastaavaa? Jos nimittäin ei ole, en ehkä tule enää ikinä takaisin :) Jokaiselle tiimille arvotaan oma elokuvan alalaji eli genre ja annetaan vielä jokin muu asia, hahmo tai vastaava viritys, joka lyhytfilmissä pitää esiintyä. Sitten annetaan kaksi vuorokautta aikaa, ja noin 160 tiimiä ympäri maata ryntää käsikirjoittamaan, ohjaamaan, näyttelemään, leikkaamaan ja hakkaamaan päätään seinään. Joka vuosi osa myöhästyy sunnuntai-illan kello seitsemän palautusajasta ja tippuu kisasta. Lopullisia tuotoksia on arvioimassa mm. Peter Jackson (kukas muu) ja palkintona tekijät saavat rahnaa, mainetta ja kunniaa. Viime vuoden voittajat tekevät tällä hetkellä omaa showta kaapelikanavalla, joten panokset ovat kovat.

Vaikea kuvitella parempaa tapaa saada ihmiset innostumaan elokuvanteosta ja siivittää bisnestä monellakin alalla. Eikä tässä vielä kaikki! Uudessa-Seelannissa järjestetään vuosittain jos vaikka minkälaisia lyhytelokuvafestareita, läpi yön elokuvantuijotus maratooneja sun muuta. 48hours -linkin takaa löytyy vaikka mitä jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Lopuksi vielä kerrottakoon, että tiedossa on todennäköisesti 3-4 viikkoa freelancehommaa jossain suoramarkkinointifirmassa, jonka jälkeen TEAR Fund olisi valmis palkkaamaan minut vakituiseksi. Palkkakaan ei ole niin huono kuin pelkäsin. Menen huomenna keskustelemaan asiasta ja otan vastaan sen pienen testihomman. Meni vähän hankalaksi näiden hommien järjestely, mutta kai se tästä lopulta lutviutuu.

Työnvälitysfirman nainen, jota kävin tänään tapaamassa oli lupsakka kuusikymppinen. Kyseli kovasti Suomesta. Antakaa nyt anteeksi jos en osannut mainostaa oikeita asioita. Päädyin kertomaan mm. alkoholin veroalen kuormittamasta terveydenhuollosta, 20-25 asteen tasaisesta, ympärivuotisesta sisälämpötilasta ja puun suosiosta rakennusmateriaalina, varsinkin lattioissa. Minkäs sille voi jos nämä asiat kiinnostavat kiwejä. Haastattelijani oli vaikea käsittää, miksi niin kylmässä maassa suositaan paljasta puulattiaa kokolattiamaton sijasta. Mutta kun talot lämmitetään hellelukemiin läpi talven, it all adds up.

Töitä, töitä...

Kuinka ollakaan, TEAR Fundista soitettiin jo tänään ja pyydettiin käymään perjantaina uudestaan. Tarkoituksena on testata taitojani antamalla minulle ensin yksi esite tai jokin vastaava väännettäväksi. Sanoin että passaahan tuo kun siitä kerran maksetaankin :) Lisähämmennykseksi sain vielä soiton yhdestä rekryfirmasta, josta tarjosivat 4-5 viikon pestiä jossain suoramarkkinointifirmassa. Kuulosti äkkiseltään aika turhanpäiväiseltä, mutta lupasin mennä huomenna juttelemaan. Ainakin hyvä tilaisuus udella palkasta ja muista työsuhteen ehdoista. Kyllähän tässä kelpaa kun työtarjouksia satelee ;D

Päivä meni muuten lupsakasti huvipuistossa. Matka sinne kesti bussilla yli tunnin suuntaansa eikä niillä ollut edes maailmanpyörää. Puisto oli omituisen tyhjä, vähän henkilökuntaa vaelteli siellä täällä. Saimme kuitenkin mahat sekaisin muutamassa vetkulilaitteessa. Kertaakaan ei tarvinnut jonottaa, joka vimpaimen sai kokeilla niin monta kertaa peräkkäin kuin huvitti. Käytin aikani lähinnä videokameralla leikkimiseen. Onneksi tylsän huvipuiston vieressä oli houkutteleva ostoskeskus Manukau Shopping Centre.

Julma julkinen liikenne

Onnistuin myöhästymään työhaastattelusta peräti kymmenen minuuttia. Tästä nyt voisi päätellä että olen laiska hutilus (niin kuin ehkä päättelivätkin) mutta todellisuudessa lähdin matkaan tuntia aikaisemmin. Bussi oli myöhässä ja junnasi liikenteen ja kuskin puheripulin ansiosta matkalla loputtoman kauan. Myöhästyin siis vaihtobussista 20 minuutilla. Ryntäsin nostamaan käteistä apteekista (täällä sen voi tehdä pankkikortilla mistä tahansa liikkeestä) ja sitten etsimään taksia (TÄÄLLÄ taksit eivät ota kuin käteistä). Ehdin nähdä yhden taksin takavalot, mutta kun löysin tolpalle ainuttakaan autoa ei näkynyt. Muutaman puhelinsoiton ja kriittisen kymmenen minuutin odottelun jälkeen sain kumijalan alle ja katsoin kelloa että jahas. Oli vielä ihan ryöstökallis kyyti.

Yritin rentouttaa raivosta tärisevän pääni ja keskittyä haastatteluun. Kävi tietenkin ilmi, että aikaa oli rajoitetusti. Työtehtävien esittely ja muut lätinät käytiin pikakelauksella ja minun piti tietysti vastata haasteeseen hölpöttämällä huulet heiluen englantia. En tosin ole varma, olisinko selviytynyt suomeksi sen paremmin. Sitä alkaa luonnostaan kakoa ja möläytella kun pitäisi nopeasti ja tehokkaasti ilmaista itseään tärkeässä tilanteessa. Jopa äidinkielellään. En saanut edes kysyttyä mitä työstä maksetaan (saako sitä edes kysyä kristillisessä organisaatiossa?). Ihmiset vaikuttivat mukavilta ja ihmeen nuorilta. Työkin kuulosti sellaiselta, johon ei heti kyllästy. Parhaassa tapauksessa palkka on kohtuullinen ja saan paikan. Pahimmassa tapauksessa saan selville että palkka on kohtuullinen enkä saa paikkaa. Kerron kyllä sitten, jatkon pitäisi selvitä tämän viikon aikana.

En tiedä mistä sain puhtia vielä käydä kuntosalilla huhkimassa. Nykyään en osaa olla päivääkään ilman. Vaan mitäpä muuta sitä tekisi kaikella vapaa-ajallaan.

Lauantai-illan komiikkaa

Eilen tunsin kaipaavani piristystä, mutta Sami ei jaksanut lähteä mihinkään. Naapuritkin hokivat taas samaa laulua, että kyllä me suunniteltiin että tänään tehtäis jotain mutta ei me nyt enää jakseta. Koska olin siis ainoa, jolla voimia riitti, lähdin itsekseni katsomaan stand-up komediaa. Tuossa parin korttelin päässä on paikka, jossa esiintyy joka viikko paikallisia ja välillä ulkomaisia tähtiä. Maksoin kymmenen dollaria ja istuin takariviin. Ensimmäiset kolme esiintyjää menettelivät, mutta neljäs ja viimeinen tyyppi oli aivan hulvaton. Nauroin kaksin kerroin BBC:n uutisankkuri-imitaatioille, saksalaisturistijutuille ja muille teräville arkielämän huomioille. Huomasin kuunnellessani, että osa vitseistä edellytti aika syvällistä paikalliskulttuurin tuntemusta. Ihan kaikki ei mennyt perille, mutta ihmeen paljon sitä ymmärtää kun tietää tyylilajin.

Perjantai-iltana pääsimme keskustan ulkopuolelle, kun Drew haki meidät kyläilemään. 25-vuotias huonekalusuunnittelija asuu kahden muun taiteilijan ja yhden konsultin kanssa valtavassa omakotitalossa meren rannalla. Oli jo pimeää, mutta paikka näytti mielikuvituksessani uskomattoman kauniilta. Tilasimme pitsaa ja pelasimme Pictionarya. Mietimme Samin kanssa, miten valtavasti tilaa saisi vuokrattua 400 dollarilla viikossa. Nyt maksamme 275 viikossa, ahtautuneena 30 neliön yksiöön. Maanataina pitäisi mennä tekemään uusi vuokrasopimus, kun edellinen umpeutuu. Vaan eipä me tästä vielä mihinkään olla lähdössä. Se, ettei tarvitse autoa eikä ruohonleikkuria on pelkkää säästöä. Vieläkään ei tee mieli omakotitaloon, edes vuokralle.