Tänään ei huvittanut nousta ylös vuoteesta. Koko kaupunki on kiinni. Tarjolla olisi ollut lapsille suunnattua messuhulinaa tutun lapsiperheen kanssa, mutta jätimme sen väliin koska Sami sanoi ei. Näinä hetkinä tuntuu kuin eläisin pienessä purkissa. Pitäisi opetella käymään luontevasti yksin elokuvissa, keikoilla ja vaikka ravintolassa syömässä. Jo Suomessa opin, ettei sellaisia ystäviä olekaan, joista olisi mitään iloa silloin kun mies haluaa olla päivän sisätiloissa (kun ulkona on vielä ihana auringonpaiste ). Ystävien kanssa täytyy tehdä suunnitelmia, mielellään viikkoa tai kolmea aikaisemmin. Kun yhtäkkiä muut touhut loppuvat ja tajuan kaipaavani seuraa, ketään ei ole missään.
Pohjaton tylsistymiseni ja pettymykseni ihmisiin ei varmasti vedä vertoja Jeesuksen kärsimyksille, mutta yritän olla hengessä mukana. Taidan pakata amerikkalaisen pojan surkeasta lapsuudesta kertovan kirjani mukaan ja lähteä puistoon. Naapureita en viitsi edes yrittää häiritä. Kun tarpeeksi monta kertaa yrittää innostaa ihmisiä joista ei irtoa kuin vaimeaa kuminaa, sitä vain suuntaa mielenkiintonsa muualle. Mikä siinä on, että ihmiset ovat niin väsyneitä? Olen minäkin tehnyt välillä liikaa töitä ja nukkunut liian vähän, mutta tuntuu että jotkut ovat kroonisen väsyneitä, väsyneitä itse elämästä. Heillä ei ole mitään annettavaa muille eikä kykyä ottaa mitään vastaan. En tiedä miksi itseensä käpertyvät väsyneet ihmiset niin suututtavat minua. Jotain päässäni on varmaan vialla.
No comments :
Post a Comment