Onnistuin myöhästymään työhaastattelusta peräti kymmenen minuuttia. Tästä nyt voisi päätellä että olen laiska hutilus (niin kuin ehkä päättelivätkin) mutta todellisuudessa lähdin matkaan tuntia aikaisemmin. Bussi oli myöhässä ja junnasi liikenteen ja kuskin puheripulin ansiosta matkalla loputtoman kauan. Myöhästyin siis vaihtobussista 20 minuutilla. Ryntäsin nostamaan käteistä apteekista (täällä sen voi tehdä pankkikortilla mistä tahansa liikkeestä) ja sitten etsimään taksia (TÄÄLLÄ taksit eivät ota kuin käteistä). Ehdin nähdä yhden taksin takavalot, mutta kun löysin tolpalle ainuttakaan autoa ei näkynyt. Muutaman puhelinsoiton ja kriittisen kymmenen minuutin odottelun jälkeen sain kumijalan alle ja katsoin kelloa että jahas. Oli vielä ihan ryöstökallis kyyti.
Yritin rentouttaa raivosta tärisevän pääni ja keskittyä haastatteluun. Kävi tietenkin ilmi, että aikaa oli rajoitetusti. Työtehtävien esittely ja muut lätinät käytiin pikakelauksella ja minun piti tietysti vastata haasteeseen hölpöttämällä huulet heiluen englantia. En tosin ole varma, olisinko selviytynyt suomeksi sen paremmin. Sitä alkaa luonnostaan kakoa ja möläytella kun pitäisi nopeasti ja tehokkaasti ilmaista itseään tärkeässä tilanteessa. Jopa äidinkielellään. En saanut edes kysyttyä mitä työstä maksetaan (saako sitä edes kysyä kristillisessä organisaatiossa?). Ihmiset vaikuttivat mukavilta ja ihmeen nuorilta. Työkin kuulosti sellaiselta, johon ei heti kyllästy. Parhaassa tapauksessa palkka on kohtuullinen ja saan paikan. Pahimmassa tapauksessa saan selville että palkka on kohtuullinen enkä saa paikkaa. Kerron kyllä sitten, jatkon pitäisi selvitä tämän viikon aikana.
En tiedä mistä sain puhtia vielä käydä kuntosalilla huhkimassa. Nykyään en osaa olla päivääkään ilman. Vaan mitäpä muuta sitä tekisi kaikella vapaa-ajallaan.
No comments :
Post a Comment