28.11.15
30.7.15
Bagel-making
When you have little money, paying over a dollar for a round piece of bread that consists of flour, yeast and water seems excessive. Granted, there's a lot of cheaper bread to choose from but we got a bit hooked on bagels in Vancouver so I decided to find out why they're so expensive.
This is my third batch, with a different recipe that didn't actually claim to be 'easy'. It was not. It took all night and it's past Lukas's bedtime now. Here they are! I always love it when you can turn cheap and accessible ingredients with a bit of elbow grease into something special or valuable. It makes me feel like I'm surprisingly well off. I must be, with these luxuries...
Another luxury we've had available lately is raw milk. It's very creamy and nice, though I can't tell much difference to the non-homogenised stuff from the supermarket, other than it's cheaper without the packaging, marketing and the insane overeads of the Australian food conglomerate.
So there you go. Luxuries don't have to mean spending more money. You only have to put in a little effort. Now excuse me as I'm going to split one of my luxuries, toast it lightly and apply some cream cheese and jam.
15.7.15
A New Year's Resolution
Since we arrived back home, many things have happened. I've acquired a feather down jacket, signed up for a 3-month gym membership, joined a raw milk ring and stopped picking at my nails. I've also organised a creativity workshop, during which I had not one but TWO creative ideas that required acting on.
After the workshop and some furious writing down of ideas, I realised I needed to restart my old writers group to get some feedback that doesn't kill me (never ask the husband). So I texted my dear writer friends I hadn't talked to in about 3-4 years. Forgot to say 'hi how are you', there didn't seem to be enough time. I just wanted to know if they were keen to start up again. And they were!
All of the above is actually part of the New Year's resolution I just made *to participate*. I know it's July, so what? It took me a few months to decide what I wanted. And here it is. I want to start participating, WITHOUT being asked to. I'm sure it will annoy some people, but the alternative - waiting at home to be invited to stuff - annoys ME, so this is how I'll do it from now on. I've also decided I don't HAVE TO do everything I'm invited or asked to do. So I've said no to some work that doesn't excite me or isn't taking our business to where it needs to go. When you work for peanuts, it's surprisingly easy to be choosy :)
All the while Auckland has been sub-zero freezing and then wet. I prefer the wet. Scraping car windows with a Subway card reminded me of Finland - and not in a good way.
After the workshop and some furious writing down of ideas, I realised I needed to restart my old writers group to get some feedback that doesn't kill me (never ask the husband). So I texted my dear writer friends I hadn't talked to in about 3-4 years. Forgot to say 'hi how are you', there didn't seem to be enough time. I just wanted to know if they were keen to start up again. And they were!
All of the above is actually part of the New Year's resolution I just made *to participate*. I know it's July, so what? It took me a few months to decide what I wanted. And here it is. I want to start participating, WITHOUT being asked to. I'm sure it will annoy some people, but the alternative - waiting at home to be invited to stuff - annoys ME, so this is how I'll do it from now on. I've also decided I don't HAVE TO do everything I'm invited or asked to do. So I've said no to some work that doesn't excite me or isn't taking our business to where it needs to go. When you work for peanuts, it's surprisingly easy to be choosy :)
All the while Auckland has been sub-zero freezing and then wet. I prefer the wet. Scraping car windows with a Subway card reminded me of Finland - and not in a good way.
8.7.15
Ensimmäinen vuorokausi Kanadassa
Yllä olevan kuvan on ottanut kanadalainen bylaw officer. Se on ensimmäinen Vancouverin lomakuvistamme. Käydäänpä läpi nuo loman ensimmäiset 24 tuntia...
Rattaat
Ensimmäinen kömmellys oli ihan omaa syytämme. Lastenrattaat unohtuivat matkatavarakaruselliin. Juoksin autovuokraamolta takaisin lentokentän infotiskille ja kysyin, mitä pitäisi tehdä. No, soittaa jollain mustalla puhelimella Lufthansalle ja yrittää saada joku hakemaan rattaat jostain. Mustalla puhelimella notkui paksu ja punakka australialainen. Hän kertoi olleensa jo parikymmentä minuuttia jonossa, eikä tiennyt milloin pystyisi vapauttamaan luurin.
Kävelin takaisin tiskille ja kysyin, voisinko soittaa jostain muualta. Asiakaspalvelija soitti puolestani lentoyhtiölle pariin otteeseen ja kertoi että joku oli nyt hoitamassa asiaa. Parinkymmenen minuutin seisoskelun jälkeen kävin kysymässä uudestaan. Joku on tulossa. Seisokaa nyt vain siinä oven edessä. Kymmenen minuutin päästä sama juttu. Siinä vaiheessa tajusin, että olimme myöhässä AirBnB-majapaikan isännän tapaamisesta. Ilmoitin infotiskille että minun oli pakko lähteä. Jääköön rattaat. Aikuinen ihminen ei seisoskele 20 euron lastenrattaiden takia tunnin verran tuijottamassa liukuovea.
Kellarimaja
Kiipesimme siis portaat ylös pienimpään tarjolla olleeseen vuokra-autoon nimeltä Dodge Journey, tuttavallisemmin Monstrosity 2000, ja yritimme pysyä hereillä loputtoman ajomatkan kaukana Vancouverin keskustasta sijaitsevalle vuokrayksiölle. Saavuimme tunnin myöhässä. Omistaja oli tummahko, keski-ikäinen maahanmuuttajamies. Hän oli myöhästymisestämme hyvin närkästynyt, vaikka selvästikin asui kellarikämpän yläkerrassa. Kun avaimet oli luovutettu, mies häippäsi ja tajusin katsoa ympärilleni kämpässä, jota en olisi netti-ilmoituksen perusteella lainkaan tunnistanut. Parikymmentä neliötä nuhruista hämärää, jonka 35 asteen lämpötilaan nurkassa täysillä tärisevä tuuletin ei vaikuttanut millään tavalla. Sen äänen jätti kuitenkin metrin leveä vanha jääkaappi, joka kuulosti tyhjäkäynnillä pörisevältä rekka-autolta.
Aikaerosekavuudesta huolimatta selvisimme vielä illalla paikalliselle huoltoasemalle ostamaan ylihintaisia aamiaistarvikkeita. Kahvinkeitintä ei asunnosta löytynyt, mutta ainakin murukahviin saatiin oikeaa maitoa. Sitten nukkumaan vuodesohvalle, joka olisi ollut istumiseenkin vähän liian kova - sellainen odotushuoneen pinkeä, linjakas nahkalaveri.
Aamulla asunnosta oli luonnollisesti päästävä pois, katselemaan Kanadaa ja erityisesti pientä Maple Ridgen kaupunkia, johon olimme AirBnB-arvalla itsemme iskeneet. Sami hankki paikallisen prepaid-liittymän internetillä. Löysimme ruokakaupan ja totesimme, että huoltoaseman hinnat edustivat paikallista normitasoa. Halvimmalla söisimme hampurilaispaikoissa. Paikallinen ketju mainosti 6 dollarin ateriaa, joka ei tosin ollut annoskooltaan isoimmasta päästä. Mitäköhän amerikkalaiset tuumaisivat kämmenelle mahtuvasta, sentin paksuisesta tortillawrapista?
Älä koskaan pysäköi panttilainaamon eteen
Päivän suurin yllätys odotti kuitenkin, kun palasimme autolle. Meitä lähestyi paikallinen bylaw officer, joka kertoi, että oli tapahtunut onnettomuus. Automme eteen parkkeerannut avolava-auto oli repinyt mennessään Dodgen etupuskurin osittain irti. Poliisit oli jo soitettu paikalle ja syyllinen saatu kiinni. Perushipsterin näköinen nuorimies seisoskeli taustalla silmiään pyöritellen. Hänelle ei ollut ajokorttia, eikä autokaan ollut oma vaan "kaverin". Poliisi arveli, että autolla voisi ajaa jos runttaisi puskurin takaisin paikalleen. Mutta kuka nyt vuokra-autoa runttailisi? Istuimme autoon ja Sami ryhtyi soittelemaan vuokrafirmaan. Juuri hommattu prepaid-liittymä ei ottanut toimiakseen, mutta lopulta asia saatiin selvitettyä ja hinausauto tilattua. Ainoa ongelma oli, että sitä piti jäädä odottelemaan auton luo.
Surrealistinen taksimatka
Päätimme, että Sami jäisi odottamaan. Minä lähdin Lukaksen kanssa taksilla takaisin majapaikkaan. Tai niin ainakin luulin. Olin antanut taksikuskille tien nimen. En muistanut talon numeroa, mutta se oli lyhyen umpikujan päässä joten ajattelin kyllä löytäväni oikean. Kuski oli kiivasluontoinen arabi, joka kykeni huonosta kielitaidostaan huolimatta inttämään tahtonsa läpi ajoreitin suhteen. Perillä odotti kuitenkin taas yllätys. Tie ei ollut sama. Se oli samanlainen lyhyt umpikuja, mutta talot olivat erilaisia eikä toisella puolella ollut metsää. Kun huomautin asiasta, kuski peruutti meidät ripeästi tienviitan juuren ja viittilöi kiivaasti. Tien nimi oli oikea, tie ei.
Taksikuski hermostui. Sano sitten, minne ajetaan! Pyysin takaisin päätielle. Hän ajoi takaisin isolle tielle, mutta en vieläkään tunnistanut yhtään kadunkulmaa, rakennusta tai tienviittaa. MINNE SITTEN?!?? kuski karjui ja minä päädyin ainoaan järkeväksi kokemaani ratkaisuun. Purskahdin itkuun. Kiivastelu loppui välittömästi. Kuski suorastaan kiemurteli epämukavuuttaan ja aneli minua lopettamaan. Hän veisi minut minne tahansa kun vain olisin hiljaa. Kun en muutakaan keksinyt, pyysin päästä takaisin lähtöruutuun. Kymmenen minuutin päästä nousimme autosta saman panttilainaamon edessä, missä rusikoitu Dodge vieläkin seisoi. Maksoin 20 dollaria elämäni oudoimmasta taksikyydistä ja löysin Samin kiinalaisesta ravintolasta kahvikupin äärestä.
Palasimme yhdessä takaisin autoon odottelemaan. Parin puhelinsoiton jälkeen alkoi olla selvää, ettei hinausauto - ja mukana tuleva uusi vuokra-auto - ollut vielä lähelläkään. Sami kävi panttilainaamossa tilaamassa uuden taksin. Uskaltauduin kyytiin kädessäni lappu, jossa oli asunnon täydellinen osoite talonnumeroa myöten. Ja kuinka ollakaan, taksi ajoi aivan tuttua reittiä oikealle talolle.
(myöhemmin selvisi, että Kanadassa samalla kadulla voi olla useita "ilmentymiä", jotka eivät ole missään kytköksissä toisiinsa. Meidän katumme sijaitsi noin kilometrin päässä kaksoisolennostaan. HUOM: Jos syynä tähän käytäntöön on mielikuvituksen puute, tarjoudun auliisti Kanadan avuksi keksimään uusia uniikkeja kadunnimiä.)
Uusi kolari
Sillä välin kun minä ja Lukas lojuimme 35 asteen lämmössä italialaisen nahkasohvan päälle levitetyillä polyesterilakanoilla, Sami tutustui paikallisen panttilainaamon ja viereisen antiikkiliikkeen omistajiin, jotka eivät olleet sen enempää kielitaidottomia maahanmuuttajia kuin mulkeroitakaan. Mutta päivä ei ollut vielä pulkassa. Ennen hinausauton saapumista Dodgen eteen parkkeerasi toinen monstrosity-kokoluokan perheauto, joka raapi mennessään irti SEN SAMAN PUSKURIN ja samalla pitkän naarmun oman autonsa kylkeen. Autosta nousi hätääntynyt perheenäiti, jonka Sami kutsui Dodgen pelkääjänpenkille rauhoittumaan. Nainen oli kuulemma iloinen kuultuaan, että koko juttu oli jo menossa tuon edellä mainitun kortittoman hipsterin tiliin.
Ensimmäisen 24 tunnin jälkeen touhu rauhoittui, joten loppumatkasta ei ole valtavasti kerrottavaa. Järviä, uimista, miniatyyrijuna, järviä, punavalkoinen Kanada-päivä, vesipuistoja, lisää järviä, olympiakylä, gondola, pahaa kahvia, pahoja donitseja, hyviä rinkeleitä... Viimeisenä päivänä pitkä juttutuokio intialaisen it-gurun kanssa, sitten takaisin Aucklandiin.
26.6.15
Travel Blows
Our time in Finland is coming to an end, again. I feel adrift, unwilling to travel, unable to stay, unfocused with everything that I should be doing. The early summer has been the coldest in 50 years, they say. Lucky me! Finland is really trying to freeze us out. I can handle the weather though, surprisingly. It's the cold muteness that I'm still not acclimated to.
I feel like an idiot trying to make eye contact with other parents in the park, co-travellers in the tram or even the cashier in the shop. Some people are warm and lovely, but many avert their eyes or look downright scared. I know what they're thinking. In Finnish terms, I'm acting like a creep. A desperate, needy freak, possibly mentally unstable. What people don't realise is that I'm not looking to make friends with every person in the street. I'm just looking for that tiny little acknowledgement that I'm used to. It makes me feel at ease. When people constantly look away, I start to feel like they are conspiring against me, or like I don't exist.
On another subject - when did leaving for a long trip become so dull??
I've always loved leaving, going overseas for an adventure. It has a special flavour to it, that half-scary half-wonderful anticipation. But when you're leaving a place where you once lived and going back to where you now live, it's not nearly as exciting. You know exactly what you will find. You old stuff, old routines and more cold and rain. I miss New Zealand friends, but I will also miss the friends and family I have to leave behind. It's bittersweet and confusing as always. I'm running against time, trying to meet everyone I still want to meet and do everything I still want to do... like buy a whole lot of Finnish paperbacks from op shops, find souvenirs...
We also have a little holiday coming up. On the way back, we will spend a week in Vancouver. I've always thought one of the best things about a holiday is the expecting of it. I love planning, online research and packing. I can't remember the last time I've actually had time to do that. Our holidays are often the unplanned kind - little layovers and stolen days in between life in two countries - life that is filled with non-stop work and social commitments until the very moment we step through the sliding doors of the airport. The best I can do is to book accommodation and remember passports. I'll figure out the rest when we get there.
I miss that old feeling of 'travel butterflies' in my stomach. How can I get it back?
I feel like an idiot trying to make eye contact with other parents in the park, co-travellers in the tram or even the cashier in the shop. Some people are warm and lovely, but many avert their eyes or look downright scared. I know what they're thinking. In Finnish terms, I'm acting like a creep. A desperate, needy freak, possibly mentally unstable. What people don't realise is that I'm not looking to make friends with every person in the street. I'm just looking for that tiny little acknowledgement that I'm used to. It makes me feel at ease. When people constantly look away, I start to feel like they are conspiring against me, or like I don't exist.
On another subject - when did leaving for a long trip become so dull??
I've always loved leaving, going overseas for an adventure. It has a special flavour to it, that half-scary half-wonderful anticipation. But when you're leaving a place where you once lived and going back to where you now live, it's not nearly as exciting. You know exactly what you will find. You old stuff, old routines and more cold and rain. I miss New Zealand friends, but I will also miss the friends and family I have to leave behind. It's bittersweet and confusing as always. I'm running against time, trying to meet everyone I still want to meet and do everything I still want to do... like buy a whole lot of Finnish paperbacks from op shops, find souvenirs...
We also have a little holiday coming up. On the way back, we will spend a week in Vancouver. I've always thought one of the best things about a holiday is the expecting of it. I love planning, online research and packing. I can't remember the last time I've actually had time to do that. Our holidays are often the unplanned kind - little layovers and stolen days in between life in two countries - life that is filled with non-stop work and social commitments until the very moment we step through the sliding doors of the airport. The best I can do is to book accommodation and remember passports. I'll figure out the rest when we get there.
I miss that old feeling of 'travel butterflies' in my stomach. How can I get it back?
13.6.15
Yksittäiset Uneton48-palautteet
Olen perinteisesti (siis kerran aikaisemmin) postannut yksittäiset Uneton48-elokuvien palautteet tänne blogiini. Tänä vuonna ne menivät suoraan Unettoman sivuille, jotta saatiin sinne näytöskohtainen kommenttiplugari ja selkeämpi rakenne. Eli sieltä voi käydä katsomassa...
Aika monta päivää siihen meni, kun katsoi ja kommentoi noin 120 lyhäriä. Nyt on vähän takki tyhjä ja Sami syyttää mua perheen laiminlyömisestä, ihan aiheesta. No, keräilen itteni, nautin Suomen alkavasta kesästä ja palaan päivittelemään.
Aika monta päivää siihen meni, kun katsoi ja kommentoi noin 120 lyhäriä. Nyt on vähän takki tyhjä ja Sami syyttää mua perheen laiminlyömisestä, ihan aiheesta. No, keräilen itteni, nautin Suomen alkavasta kesästä ja palaan päivittelemään.
2.6.15
Vuoden 2015 Uneton48-leffoista
Tämän vuoden Uneton48-leffojen tarjonta on taas ihanan kirjavaa. Kurkistus suomalaisten sielunmaailmaan ja samalla matka mielikuvituksen tuolle puolen. En ole vielä katsonut lähimainkaan kaikkia, mutta muistiinpanoja on kertynyt viiden näytöksen verran ja jatkan katselua läppäriltä. Tässä vaiheessa ajattelin kuitenkin pistää ylös yleisiä huomioita.
Olen niitä harvoja, jotka ovat nähneet lähes kaikki Uneton48-elokuvat vuodesta 2008. Moni asia on seitsemässä vuodessa muuttunut. Tekninen jälki on parantunut. Ideat ovat ehkä hitusen rohkeampia ja kunnianhimoisempia. Harva tekee turvallisia valintoja. Myös loppuratkaisuissa näkyi tänä vuonna enemmän ylläreitä.
Suurin muutos on kuitenkin se, että tipun jatkuvasti kärryiltä. En tiedä, onko tarinankerronta muuttunut kryptisemmäksi vai olenko vain itse hidastunut. Joka tapauksessa moni sinänsä mielenkiintoisen tuntuinen ja kaunis leffa jätti jälkeensä pienen päänsäryn ja kasan kysymyksiä.
On ymmärrettävää, että elokuvantekijät pelkäävät itsensä toistamista, asioiden alleviivaamista, “on the nose” dialogia ja muita seliseli-henkisen, teatterista valkokankaalle siirtyneen elokuvakerronnan helmasyntejä. Näitähän näkee edelleen Hollywood-tuotannoissa. Vähänkään monimutkaisempi setup vaatii yhden tyhmän roolihenkilön, jonka tehtävä on kysellä loputtomasti kysymyksiä asiantuntijoilta. Näin saadaan tarvittava informaatio välitettyä katsojille ja tarina voi alkaa. Unettomassa tämä vaihe on usein (ehkä taiteen, ehkä kiireen nimissä) jätetty kokonaan pois. Vaikka alkuasetelma olisi tulevaisuuteen sijoittuva utopia, jossa vallitsevat erilaiset fysiikan lait, kukaan ei selitä mitään.
Monitulkintaisuus ei juuri koskaan herätä minussa vahvoja tunteita, ainoastaan lievää ärtymystä. Tunteakseni jotain minun täytyy tulkita elokuva jollain tavalla – valita yksi monista tulkinnoista. Jos valinnalleni ei ole vahvoja perusteita, alan epäillä vain ymmärtäneeni koko jutun väärin. Keissi jää ikään kuin auki, enkä pääse tuntemaan yhtään mitään. Minä haluan tuntea!! Tehkää elokuvia, jotka saavat minut tuntemaan jotain!
Usein viihdyn paremmin niiden teknisesti paljon heikompien leffojen seurassa, jotka kertovat häpeilemättä tarinaa kaikilla mahdollisilla tavoilla - dialogilla, musiikilla ja voice overilla. Minulta ei saa miinuspisteitä ymmärrettävyydestä :) Joskus tekijöiden vilpittömyys, ikään kuin sielu, välittyy teknisten ja tarinankerronnan heikkouksien läpi. Kuin joku pudottaisi päiväkirjan syliini. Sitä ei kyetty verhoamaan tekniseen hifistelyyn tai kulttielokuvista lainattuihin tyylikeinoihin. Syntyi hauras, suora yhteys. Uneton48 magic.
Leffateatterinäytöksissä Uneton48-leffojen katselu on siitä hienoa, että pääsee elokuvan jälkeen kysymään kysymyksiä. Joskus tekijät kertovat, mistä leffassa oli kyse. Välillä fiilikseni leffan suhteen muuttuvat jälkikäteen, kun alan oivaltaa näkemääni. Välillä selviää, ettei tekijöillä mitään punaista lankaa ollutkaan, pistivät vain kivoja kuvia peräkkäin. Netin kautta katsellessa leffateatterin vuoropuhelu katoaa ja jäljelle jää vain se leffa. Toisaalta sen leffan voi pysäyttää, hakea uuden kupin kahvia, kelata taaksepäin. Kokemus on joka tapauksessa täysin erilainen ja vaikuttaa varmasti osaltaan siihen, minkälainen fiilis elokuvasta jää.
Omalla tavallaan Uneton48-leffat ovat kuitenkin aina viihdyttäviä. Salaperäisimmätkin taidepläjäykset poikkeavat tyypillisestä TV-sisällöstä sen verran vahvasti, että tuntee aivojensa virkistyvän. Uneton48-pätkien pähkäileminen tekee varmasti hyvää. Vähän niin kuin sanaristikot, avantouinti tai se kun seuraa sivusta itseään fiksumpien keskustelua ja pelaa buzzword-bingoa.
Työstän parhaillaan leffakohtaista palautetta näkemistäni tämänvuotisista ja yritän katsoa lisää leffoja sitä mukaa kun ehdin. Kiitos taas rakkaat osallistujat, i.e. unettomat!
Btw. FINALISTEJA VOI KATSOA JA ÄÄNESTÄÄ TÄÄLLÄ
Olen niitä harvoja, jotka ovat nähneet lähes kaikki Uneton48-elokuvat vuodesta 2008. Moni asia on seitsemässä vuodessa muuttunut. Tekninen jälki on parantunut. Ideat ovat ehkä hitusen rohkeampia ja kunnianhimoisempia. Harva tekee turvallisia valintoja. Myös loppuratkaisuissa näkyi tänä vuonna enemmän ylläreitä.
Arvoituksellisuutta
Suurin muutos on kuitenkin se, että tipun jatkuvasti kärryiltä. En tiedä, onko tarinankerronta muuttunut kryptisemmäksi vai olenko vain itse hidastunut. Joka tapauksessa moni sinänsä mielenkiintoisen tuntuinen ja kaunis leffa jätti jälkeensä pienen päänsäryn ja kasan kysymyksiä.
On ymmärrettävää, että elokuvantekijät pelkäävät itsensä toistamista, asioiden alleviivaamista, “on the nose” dialogia ja muita seliseli-henkisen, teatterista valkokankaalle siirtyneen elokuvakerronnan helmasyntejä. Näitähän näkee edelleen Hollywood-tuotannoissa. Vähänkään monimutkaisempi setup vaatii yhden tyhmän roolihenkilön, jonka tehtävä on kysellä loputtomasti kysymyksiä asiantuntijoilta. Näin saadaan tarvittava informaatio välitettyä katsojille ja tarina voi alkaa. Unettomassa tämä vaihe on usein (ehkä taiteen, ehkä kiireen nimissä) jätetty kokonaan pois. Vaikka alkuasetelma olisi tulevaisuuteen sijoittuva utopia, jossa vallitsevat erilaiset fysiikan lait, kukaan ei selitä mitään.
Tulkintoja, tunteita ja taikaa
Monitulkintaisuus ei juuri koskaan herätä minussa vahvoja tunteita, ainoastaan lievää ärtymystä. Tunteakseni jotain minun täytyy tulkita elokuva jollain tavalla – valita yksi monista tulkinnoista. Jos valinnalleni ei ole vahvoja perusteita, alan epäillä vain ymmärtäneeni koko jutun väärin. Keissi jää ikään kuin auki, enkä pääse tuntemaan yhtään mitään. Minä haluan tuntea!! Tehkää elokuvia, jotka saavat minut tuntemaan jotain!
Usein viihdyn paremmin niiden teknisesti paljon heikompien leffojen seurassa, jotka kertovat häpeilemättä tarinaa kaikilla mahdollisilla tavoilla - dialogilla, musiikilla ja voice overilla. Minulta ei saa miinuspisteitä ymmärrettävyydestä :) Joskus tekijöiden vilpittömyys, ikään kuin sielu, välittyy teknisten ja tarinankerronnan heikkouksien läpi. Kuin joku pudottaisi päiväkirjan syliini. Sitä ei kyetty verhoamaan tekniseen hifistelyyn tai kulttielokuvista lainattuihin tyylikeinoihin. Syntyi hauras, suora yhteys. Uneton48 magic.
Leffakokemuksia
Leffateatterinäytöksissä Uneton48-leffojen katselu on siitä hienoa, että pääsee elokuvan jälkeen kysymään kysymyksiä. Joskus tekijät kertovat, mistä leffassa oli kyse. Välillä fiilikseni leffan suhteen muuttuvat jälkikäteen, kun alan oivaltaa näkemääni. Välillä selviää, ettei tekijöillä mitään punaista lankaa ollutkaan, pistivät vain kivoja kuvia peräkkäin. Netin kautta katsellessa leffateatterin vuoropuhelu katoaa ja jäljelle jää vain se leffa. Toisaalta sen leffan voi pysäyttää, hakea uuden kupin kahvia, kelata taaksepäin. Kokemus on joka tapauksessa täysin erilainen ja vaikuttaa varmasti osaltaan siihen, minkälainen fiilis elokuvasta jää.
Aivojumppaa
Omalla tavallaan Uneton48-leffat ovat kuitenkin aina viihdyttäviä. Salaperäisimmätkin taidepläjäykset poikkeavat tyypillisestä TV-sisällöstä sen verran vahvasti, että tuntee aivojensa virkistyvän. Uneton48-pätkien pähkäileminen tekee varmasti hyvää. Vähän niin kuin sanaristikot, avantouinti tai se kun seuraa sivusta itseään fiksumpien keskustelua ja pelaa buzzword-bingoa.
Työstän parhaillaan leffakohtaista palautetta näkemistäni tämänvuotisista ja yritän katsoa lisää leffoja sitä mukaa kun ehdin. Kiitos taas rakkaat osallistujat, i.e. unettomat!
Btw. FINALISTEJA VOI KATSOA JA ÄÄNESTÄÄ TÄÄLLÄ
30.5.15
Pehmeillä aivoilla
Uneton48-elokuvat on taas näytetty teattereissa ja tuomaroitu - tosin tuomaroinnin tulokset ovat vielä hatun alla. Tässä välissä käväisimme Tampereella näyttämässä Plevnassa sen maanosan elokuvia sekä Kiikoisissa Samin isän maalaisidyllissä.
Töitä olisi vaikka muille jakaa, mutta en jaa kun olen niin paska delegoimaan. Yritämme saada tässä viikon aikana valmisteltua Unettoman finaalia, pystytettyä yhdet nettisivut ja sen sellaista. Ilman lastenhoitorutiineja tämä on jatkuvaa köydenvetoa siitä, kumpi hoitaa ja kumpi "saa" tehdä töitä. En tiedä, miksi työaika on palkinto lastenhoitoajasta eikä toisinpäin. Ehkä siksi että Lukas on niin täynnä energiaa, että jotkut design-hommat tuntuvat sen päälle venyttelyltä. Lämpimässä saunassa. Juoksulenkin jälkeen.
Tänä iltana nukutimme poikaa yläparvella noin puolitoista tuntia. Välillä kävin siellä makoilemassa sen kanssa, välillä piti laulaa Sinistä unta, välillä se lauloi itse omin sanoin ja harjasi mun tukkaa. Sitten sänky muuttui taas trampoliiniksi, piti saada vettä, piti päästä vessan, tyynyt ja peitot tippui jne. Siinä vaiheessa kun yläpetin kälätys loppui, olin itsekin jo valmis sammumaan. Mutta älä mitä, silloinhan meidän työaika vasta virallisesti alkaa!
On se hyvä että omaa lasta rakastaa niin rajattomasti ja järjenvastaisesti. Muutenhan tää kaikki olis ihan kauheeta. Aina kun kuvailee jollekin lapsettomalle elämää lapsen kanssa, se kuulostaa omiinkin korviin tosi rankalta. Siis sellaselta, mikä varmaan pistää miettimään lasten saamisen / hankkimisen järkevyyttä. Kun ei niitä hienoja juttuja tai sitä äititunnetta voi tai kehtaa tai osaa oikein kuvailla. Ne kuulostaa suussa siirappiselta. Niille ei ole suomenkielessä sanoja, jotka ei olis noloja ja menis jotenkin ohi maalin. Eikä se elämä tietysti koko ajan niin siirappista olekaan. Mut on se välillä. Meillä on Lukaksen kanssa ihan omat jutut. Ehkä mun aivot on vähän pehmenny, mutta mua oikeesti naurattaa sen vitsit ja laulut ja höpötys. Sydän pehmenee ja pää pehmenee lisää.
Tässä joku päivä tajusin, etten ole enää skarppi niin kuin nuorempana olin. Ennen Lukasta. Mutta koska olen niin pahasti pehmentynyt, mua ei stressaa se pehmeys. Mikä pelastus. Katson pää kallellaan niitä terävämpiä, joilla on nopea ja hyvin muotoiltu comeback joka yhteyteen, valmiina ammuttavaksi kuin nuoli asian ytimeen. Kun en enää edes jaksa yrittää vastaavaa taituruutta, keskityn seuraamaan tilannetta ja yritän vain pysyä kärryillä, muistaa mitä mikäkin oli suomeksi. Se tekee hyvää. Mulla oli aiemmin tapana kuunnella vastatakseni nokkelasti. Nyt kuuntelen lähinnä ymmärtääkseni, tai pysyäkseni edes niillä kärryillä.
Töitä olisi vaikka muille jakaa, mutta en jaa kun olen niin paska delegoimaan. Yritämme saada tässä viikon aikana valmisteltua Unettoman finaalia, pystytettyä yhdet nettisivut ja sen sellaista. Ilman lastenhoitorutiineja tämä on jatkuvaa köydenvetoa siitä, kumpi hoitaa ja kumpi "saa" tehdä töitä. En tiedä, miksi työaika on palkinto lastenhoitoajasta eikä toisinpäin. Ehkä siksi että Lukas on niin täynnä energiaa, että jotkut design-hommat tuntuvat sen päälle venyttelyltä. Lämpimässä saunassa. Juoksulenkin jälkeen.
Tänä iltana nukutimme poikaa yläparvella noin puolitoista tuntia. Välillä kävin siellä makoilemassa sen kanssa, välillä piti laulaa Sinistä unta, välillä se lauloi itse omin sanoin ja harjasi mun tukkaa. Sitten sänky muuttui taas trampoliiniksi, piti saada vettä, piti päästä vessan, tyynyt ja peitot tippui jne. Siinä vaiheessa kun yläpetin kälätys loppui, olin itsekin jo valmis sammumaan. Mutta älä mitä, silloinhan meidän työaika vasta virallisesti alkaa!
On se hyvä että omaa lasta rakastaa niin rajattomasti ja järjenvastaisesti. Muutenhan tää kaikki olis ihan kauheeta. Aina kun kuvailee jollekin lapsettomalle elämää lapsen kanssa, se kuulostaa omiinkin korviin tosi rankalta. Siis sellaselta, mikä varmaan pistää miettimään lasten saamisen / hankkimisen järkevyyttä. Kun ei niitä hienoja juttuja tai sitä äititunnetta voi tai kehtaa tai osaa oikein kuvailla. Ne kuulostaa suussa siirappiselta. Niille ei ole suomenkielessä sanoja, jotka ei olis noloja ja menis jotenkin ohi maalin. Eikä se elämä tietysti koko ajan niin siirappista olekaan. Mut on se välillä. Meillä on Lukaksen kanssa ihan omat jutut. Ehkä mun aivot on vähän pehmenny, mutta mua oikeesti naurattaa sen vitsit ja laulut ja höpötys. Sydän pehmenee ja pää pehmenee lisää.
Tässä joku päivä tajusin, etten ole enää skarppi niin kuin nuorempana olin. Ennen Lukasta. Mutta koska olen niin pahasti pehmentynyt, mua ei stressaa se pehmeys. Mikä pelastus. Katson pää kallellaan niitä terävämpiä, joilla on nopea ja hyvin muotoiltu comeback joka yhteyteen, valmiina ammuttavaksi kuin nuoli asian ytimeen. Kun en enää edes jaksa yrittää vastaavaa taituruutta, keskityn seuraamaan tilannetta ja yritän vain pysyä kärryillä, muistaa mitä mikäkin oli suomeksi. Se tekee hyvää. Mulla oli aiemmin tapana kuunnella vastatakseni nokkelasti. Nyt kuuntelen lähinnä ymmärtääkseni, tai pysyäkseni edes niillä kärryillä.
20.5.15
Reunited with Lukas
We're on our way back to Helsinki with Lukas. He enjoyed the weekend with grandparents, but was a little angry with us for leaving him behind. "Ei saa lähteä autolla!" (No leaving by car!) he told us over Skype, just hours before we came back. He's right. It's a bit unfair to leave him behind. Out of three of us, he's by far the best traveller.
Yesterday, we made time for a little outing in one of my favourite spots in Tallinn - the Kadriorg park. They had a little Russian carnival in there and Lukas got to ride a train that went way faster than probably allowed in any Commonwealth country. Sami will upload a video and I will link to it...
Yesterday, we made time for a little outing in one of my favourite spots in Tallinn - the Kadriorg park. They had a little Russian carnival in there and Lukas got to ride a train that went way faster than probably allowed in any Commonwealth country. Sami will upload a video and I will link to it...
17.5.15
Uneton48 ja viimeiset tunnit
Viikonloppu on mennyt suht vähillä unilla mutta ihan toimintakunnossa. Kamppi alkaa tulla tuskallisen tutuksi - erityisesti sen öiset liikkumisvaikeudet. Kun hämmentäviä lasiovia iltaisin suljetaan ja hissit lamautuvat, pohjakerroksesta vitoseen pääsee vain tavarahissillä ja kulkukortilla, joita kymmenhenkisellä ryhmällä on kaksi. Kumpaakaan ei yleensä ole käsillä kun pitäisi päästä pissille sinne vitoseen.
Unettoman oma tiimi kuvasi koko viime yön omaa "varjoelokuvaansa" Kampin suljetuissa välikerroksissa. Oli hauska osallistua yhteen kässäripalaveriin, jossa leivottiin surrealistisen korkealentoiselle pätkälle loppuratkaisua. En ollut ajatellutkaan, että täysin toisenlaisen maailmankatsomuksen omaavat ovat yhtä lailla vaarassa sortua saarnaamiseen kuin kristityt. Saarnaavuus on aina yököttänyt minua elokuvissa, maailmankatsomuksesta riippumatta. Ideointi kolmen eri maailmankatsomuksen pohjalta on tavallaan yhtä surrealistinen kokemus kuin tuossa parin metrin päässä syntyvä elokuva.
Parhaillaan odotamme malttamattomina kello kymmentä ja kauppojen aukeamista. Aamiainen saattaisi auttaa kuuluisaan Uneton48-päänsärkyyn. En myöskään malta odottaa, että leffat saadaan palautettua, lavat purettua ja pääsen reissaamaan takaisin Lukaksen luo. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen pojasta erossa kolme yötä putkeen ja tuntuu niin piiiiiiiiiiiitkältä!
Ja tässon tää hashtag: #uneton48
Musta ei ole twiittaajaksi, joudun pakottamaan itteni siihen. Kilpailijoiden twiitteja on kiva lukea, mutta oma puhelimeni ei ole koskaan kädessä kun ympärillä tapahtuu.
16.5.15
Uneton48 - Living in a mall for the weekend
Behind me, you can see a glimpse of the huge commercial space Kamppi shopping centre has lent us during Uneton48 competition. 3 hours until the launch event begins. I've just returned to Finland from Estonia and trying to get 20 T-shirts printed before 6pm. So far so good.
One of our trainees asked me if I'm also "some sort of a trainee". Good God, yes! An eternal trainee. And clearly the 10-euro foundation I bought on the ferry is doing wonders to my complexion :)
Sami and a few others are sitting in comfy chairs, on a stage, in the middle of Kamppi shopping mall. You could put Sami and his laptop in glass box that hangs in the air over the ocean and he wouldn't know the difference. I better get used to all this again. We have a hotel room, but most of the time during this weekend is spent in this mall, which is also the largest public transportation hub in Finland. Also the coolest, as of tonight.
11.5.15
Puhelakossa kohti Unetonta
Kahden vuoden flunssattoman putken jälkeen poimin koneesta mukaani superviruksen. Ensimmäinen puolitoista viikkoa Suomessa (ja nyt Tallinnassa) on mennyt niistämiseen ja liman yskimiseen. Pahimmillaan tauti vei äänen ja puhumisesta piti pitää taukoa pari päivää. Kurkku ei ollut erityisen kipeä, joten äänen puuttuminen tahtoi aina välillä unohtua. Tuntuu tosi oudolta avata suunsa ja huomata, ettei sieltä tule kuin pihinää.
Tämä maailmankolkka tuntuu pitkän poissaolon jälkeen oudon kuivalta. Aivan kuin olisin vieläkin lentokoneessa. Iho kuivaa, huulet rohtuvat ja kurkkua jatkuvasti kuivaa, vaikka tauti on jo parantumaan päin. Onko mahdollista, että elimistöni on ehtinyt tottua korkeampaan ilmankosteuteen enkä enää selviä pohjolassa? Onko tämä lopullista? Vain metsässä, saunassa ja ilmankostuttimen äärellä ilma tuntuu hetken normaalilta.
Odotan innolla, miltä Eesti ja Suomi näyttävät kun flunssa hellittää. Unettomaan on enää vajaa viikko ja kerrankin tiimi ja vastuunkantajat (en minä) ovat sitä luokkaa, etteivät järjestelyt ole aivan levällään. Näinhän tätä olisi aina pitänyt tehdä, riittävällä työvoimalla ja realistisilla työpanoksilla.
Taudin takia Tallinnasta ei ole ehtinyt vielä nauttimaan. Kaksi vuotta ole muistellut niitä katuja ja kahviloita, joita viime kerralla (3 kk reissulla) löysimme. Ja ihanaan kesäyliopistokurssikaveriinkin (eikö suomi ole hieno kieli?) pitäisi ottaa yhteyttä.
Tämä maailmankolkka tuntuu pitkän poissaolon jälkeen oudon kuivalta. Aivan kuin olisin vieläkin lentokoneessa. Iho kuivaa, huulet rohtuvat ja kurkkua jatkuvasti kuivaa, vaikka tauti on jo parantumaan päin. Onko mahdollista, että elimistöni on ehtinyt tottua korkeampaan ilmankosteuteen enkä enää selviä pohjolassa? Onko tämä lopullista? Vain metsässä, saunassa ja ilmankostuttimen äärellä ilma tuntuu hetken normaalilta.
Odotan innolla, miltä Eesti ja Suomi näyttävät kun flunssa hellittää. Unettomaan on enää vajaa viikko ja kerrankin tiimi ja vastuunkantajat (en minä) ovat sitä luokkaa, etteivät järjestelyt ole aivan levällään. Näinhän tätä olisi aina pitänyt tehdä, riittävällä työvoimalla ja realistisilla työpanoksilla.
Taudin takia Tallinnasta ei ole ehtinyt vielä nauttimaan. Kaksi vuotta ole muistellut niitä katuja ja kahviloita, joita viime kerralla (3 kk reissulla) löysimme. Ja ihanaan kesäyliopistokurssikaveriinkin (eikö suomi ole hieno kieli?) pitäisi ottaa yhteyttä.
3.5.15
Helsinki with a Headache
There is a transition period when re-entering Finland. It begins during the last flight, the one that is full of Finnish people. Every time, I realise the same things. They bring back vivid memories and prepare me for mental state that is Finland.
1. The smell of an old drunk
I don't know how I manage to avoid this whiff when overseas, but somehow I do. Maybe it's because the sober Finns generally keep their distance when around strangers, so the only ones brushing up against you at the airport are those on a bender. And by a bender I mean a dedicated lifestyle of consistently drinking as much as you can as often as you can. You can usually tell them from their skin colour, sometimes even before you smell them. It is that strange purplish red, too dark and bruise-like to be just sunburned, although it's probably that too.
2. I am making people uncomfortable
When in New Zealand, I get used to routinely smiling and nodding at strangers, especially when sharing small spaces such as buses or lifts. Everybody does this. If the situation lasts for long enough, you will have to make some small talk to ease the tension. NOT doing this makes people uncomfortable. In Finland, it is exactly this polite nodding and smiling that makes people uncomfortable. Fear flashes across their eyes as they try to calculate what's going on. Are you mentally unstable? Are you going to talk to me? So they quickly look away and pretend I'm not there. It usually takes me a couple of days to tune down my public behaviour.
3. Tinny sound of heavy metal
In New Zealand, this musical style never enters my folksy-indie-hipster existence. I never really listened to it, even when I used to live here, but it still brings back memories. It's mainstream, a part of this country's soundtrack. It's clean, flawless, standardised, safe... and oh so tinny. It makes me long for something simple, full bodied, imaginative and bold. Like My Brightest Diamond.
4. The delightful exceptions
To every rule, there is always an exception. In Finland, the rule of 'expressionless faces on public transportation' is occasionally broken. And if you don't follow the local protocol and respond to the searching smile or the offhand comment, you are rewarded with the most genuine, meaningful encounter. Our latest one happened on the bus 74 - a senior man with an amputated leg and an incredibly sunny attitude.
5. Inhabitable conditions
We took Lukas for his first outing in the city. He took one look at the scenery with the icy wind on his face, turned around in the stroller and pulled a blanket over his head. Even a child knows there's something wrong with this weather. Were human beings ever meant to live this far up north? This is not where human race originated. It's only with the help of modern technology that we are able to live here, somewhat comfortably. Most people are vitamin D deficient. Many are depressed. Are we genetically adjusted enough to really thrive in these condition? Will we ever be?
6. Strange children
In my experience, toddlers usually smile back when you smile at them. At least if you give it bit of time or make a funny face. Only in Finland have I smiled at a little one, cute as a button in their Michelin man outfit, who just stares blankly at me. Not scared or shy, just not reacting.
On one train ride, we also met an older child (6-7 years), who clearly wanted to play with Lukas. He was very giggly and kept making eye contact, but wouldn't talk to us. We asked for his name and introduced ourselves, but he just smiled. Sami ended up naming him "Tossavainen" and he seemed happy with that. I wondered if he was taught not to talk to strangers.
7. Accidental exercise
When relying on public transport, you end up walking and running quite a bit. Probably less if you know exactly how it works, but I suspect our car-dependent lifestyle in Auckland is way more sedetary than that of an average Helsinkian (if that is a word?). I might be in better shape if I lived here and could actually pull off these skinny jeans I borrowed from my sister that are so popular in this town.
8. Not owing anyone anything
In Finland, it's less likely for anyone - even your friend - to ask you for a favour. In situations where Kiwis expect reciprocity, Finns strive for self sufficiency and extreme hospitality. Instead of a potluck barbecue, they invite you for a home cooked meal where everything is provided. You won't be even asked to bring the wine. They may expect an invitation from you one day, but not necessarily. I remember thinking like this when we lived in Finland - I wanted to be hospitable, but not 'owe anyone anything'. Maybe that's why Finland has very low national debt, where as New Zealand is maxed out.
We are in a position where we have to let Finns help us, cook for us and lend stuff to us. Coming from the Kiwi mindset it's a little easier. I also learned from the Mentalist (hehe) that if you want to gain someone's trust, you have to get them to give you something. That makes them feel invested in you. Somehow, when living in Finland and trying to be self sufficient I was missing out on all this.
I wonder if the Mentalist advise works on state level. Does the rest of the world feel more invested in New Zealand or Greece than Finland?
After back-to-back 30 hours of flying / airport navigating, it has taken me two days to shake the persistent flight headache and fogginess. Only the stuffy nose remains. I can't complain about the flights though. Lukas turned out to be the perfect travel companion. I get the feeling that people don't believe me when I tell them how relaxed, happy and excited our 2-year-old was on the plane. It sounds too good to be true. What can I say? He loves cartoons and snacks, sleeps in any position and is not bothered about takeoff, landing or being surrounded by strangers. Instead, he kept thanking us for every flight "kiitos helikoppoteri", excited to go to "kauppakesku" (mall), which I find is a very accurate description for an airport.
Okay... I gotta go now for a walk in the crispy wintery air of Ristiina, the lovely middle-of-nowhere of Finland where we arrived yesterday. Will add pics later :)
1. The smell of an old drunk
I don't know how I manage to avoid this whiff when overseas, but somehow I do. Maybe it's because the sober Finns generally keep their distance when around strangers, so the only ones brushing up against you at the airport are those on a bender. And by a bender I mean a dedicated lifestyle of consistently drinking as much as you can as often as you can. You can usually tell them from their skin colour, sometimes even before you smell them. It is that strange purplish red, too dark and bruise-like to be just sunburned, although it's probably that too.
2. I am making people uncomfortable
When in New Zealand, I get used to routinely smiling and nodding at strangers, especially when sharing small spaces such as buses or lifts. Everybody does this. If the situation lasts for long enough, you will have to make some small talk to ease the tension. NOT doing this makes people uncomfortable. In Finland, it is exactly this polite nodding and smiling that makes people uncomfortable. Fear flashes across their eyes as they try to calculate what's going on. Are you mentally unstable? Are you going to talk to me? So they quickly look away and pretend I'm not there. It usually takes me a couple of days to tune down my public behaviour.
3. Tinny sound of heavy metal
In New Zealand, this musical style never enters my folksy-indie-hipster existence. I never really listened to it, even when I used to live here, but it still brings back memories. It's mainstream, a part of this country's soundtrack. It's clean, flawless, standardised, safe... and oh so tinny. It makes me long for something simple, full bodied, imaginative and bold. Like My Brightest Diamond.
4. The delightful exceptions
To every rule, there is always an exception. In Finland, the rule of 'expressionless faces on public transportation' is occasionally broken. And if you don't follow the local protocol and respond to the searching smile or the offhand comment, you are rewarded with the most genuine, meaningful encounter. Our latest one happened on the bus 74 - a senior man with an amputated leg and an incredibly sunny attitude.
5. Inhabitable conditions
We took Lukas for his first outing in the city. He took one look at the scenery with the icy wind on his face, turned around in the stroller and pulled a blanket over his head. Even a child knows there's something wrong with this weather. Were human beings ever meant to live this far up north? This is not where human race originated. It's only with the help of modern technology that we are able to live here, somewhat comfortably. Most people are vitamin D deficient. Many are depressed. Are we genetically adjusted enough to really thrive in these condition? Will we ever be?
6. Strange children
In my experience, toddlers usually smile back when you smile at them. At least if you give it bit of time or make a funny face. Only in Finland have I smiled at a little one, cute as a button in their Michelin man outfit, who just stares blankly at me. Not scared or shy, just not reacting.
On one train ride, we also met an older child (6-7 years), who clearly wanted to play with Lukas. He was very giggly and kept making eye contact, but wouldn't talk to us. We asked for his name and introduced ourselves, but he just smiled. Sami ended up naming him "Tossavainen" and he seemed happy with that. I wondered if he was taught not to talk to strangers.
7. Accidental exercise
When relying on public transport, you end up walking and running quite a bit. Probably less if you know exactly how it works, but I suspect our car-dependent lifestyle in Auckland is way more sedetary than that of an average Helsinkian (if that is a word?). I might be in better shape if I lived here and could actually pull off these skinny jeans I borrowed from my sister that are so popular in this town.
8. Not owing anyone anything
In Finland, it's less likely for anyone - even your friend - to ask you for a favour. In situations where Kiwis expect reciprocity, Finns strive for self sufficiency and extreme hospitality. Instead of a potluck barbecue, they invite you for a home cooked meal where everything is provided. You won't be even asked to bring the wine. They may expect an invitation from you one day, but not necessarily. I remember thinking like this when we lived in Finland - I wanted to be hospitable, but not 'owe anyone anything'. Maybe that's why Finland has very low national debt, where as New Zealand is maxed out.
We are in a position where we have to let Finns help us, cook for us and lend stuff to us. Coming from the Kiwi mindset it's a little easier. I also learned from the Mentalist (hehe) that if you want to gain someone's trust, you have to get them to give you something. That makes them feel invested in you. Somehow, when living in Finland and trying to be self sufficient I was missing out on all this.
I wonder if the Mentalist advise works on state level. Does the rest of the world feel more invested in New Zealand or Greece than Finland?
Lukas the Flying Toddler
After back-to-back 30 hours of flying / airport navigating, it has taken me two days to shake the persistent flight headache and fogginess. Only the stuffy nose remains. I can't complain about the flights though. Lukas turned out to be the perfect travel companion. I get the feeling that people don't believe me when I tell them how relaxed, happy and excited our 2-year-old was on the plane. It sounds too good to be true. What can I say? He loves cartoons and snacks, sleeps in any position and is not bothered about takeoff, landing or being surrounded by strangers. Instead, he kept thanking us for every flight "kiitos helikoppoteri", excited to go to "kauppakesku" (mall), which I find is a very accurate description for an airport.
Okay... I gotta go now for a walk in the crispy wintery air of Ristiina, the lovely middle-of-nowhere of Finland where we arrived yesterday. Will add pics later :)
26.4.15
Mummille
Sain tänään tiedon että mummi, viimeinen isovanhemmistani, oli kuollut. En ehtinyt koskaan tuntea isäni vanhempia. Äidin isä eli ukki oli kiehtova hahmo, niin erilainen kuin vanhempani. Kommunisti. Kauppias. Mies, jolla oli aina asiaa Karpolle. Mummi oli se tutuin ja läheisin. Vieraiden seurassa joskus jäykkä ja ujo, mutta perheen kesken kuin tasaisesti pulputtava perkolaattori, jonka juttelusta tuli turvallinen olo vaikkei sanoja olisi kuunnellutkaan.
Osan jutuista osasin ulkoa, ne olivat tarinoita saman kadun varrella asuneista ihmisistä, joille kävi sodassa hyvin ja huonommin. Mummi eteni talo kerrallaan kuin Google Street View ja kävi järjestelmällisesti läpi jokaisen perheen henkilökohtaisen historian. Mummi oli sukupolvea, joka opetteli asioita ulkoa. Jopa kalenterin nimipäivät oli hyvä tallentaa omalle kovalevylle. “Helmikuu: Riitta, Aamu, Valo…” Ehkä edes painetun sanan saatavuuteen ei voinut sodan kokeneena luottaa. Jokuhan olisi voinut varastaa sen kalenterin.
Meitä hemmoteltiin mummolassa. Pääsimme mummin kanssa uimahalliin, Halpahalliin ja Ekamarkettiin. Mummi osti meille banaaneja ja kaakaota, vaikka ei omien sanojensa mukaan oikein ymmärtänyt näitä uusia hupatuksia. Kotiin lähtiessä mummi antoi rahaa. Seteli oli rullalla, piilossa kämmenen sisällä ja vaihtoi omistajaa oven suussa, juuri ennen lähtöä. Summat olivat pieniä, mutta tuntuivat lapsena isoilta. Koko tilanteessa oli juhlallisen luvaton tuntu. Normaali puheensorina vaihtui matalaksi supatukseksi ja seteli piti piilottaa nopeasti taskun pohjalle. Mummin taloudessa rahaa ei pyöritelty pöydällä, päivänvalossa.
Mummin mökki (yhtä lailla ukin mökki, mutta jostain syystä nimi vakiintui) oli koko suvun kesäpaikka, jonka vaatimattoman koon tajusin vasta aikuisena. Lapsena se oli oikea kesän ihmemaa, peltojen keskellä seisova punainen tupa, aitta, sauna ja tekolampi, joka oli kaivettu savimaahan juuri uimista rakastavaa mummia varten. Mummi kasvatti mansikoita ja teki mansikkakiisseliä. Me siskon kanssa ylistimme kiisselin möykkyjä, ne olivat suurta herkkua. Meni aika kauan ennen kuin tajusin, miksi mummi suhtautui niin ristiriitaisesti kehuihin.
Kerran olin mummin kanssa ostoksilla, kun joku kärkäs rouva huomautti hänen etuilleen jonossa hedelmien punnitusvaa’alle. Tämä oli tietenkin täysi vahinko. En eläissäni nähnyt mummin etuilleen missään tilanteessa. Mummi päästi ilmoille vuolaan ryöpyn anteeksipyyntöjä ja käytti koko kotimatkan asian käsittelyyn. “Enhän minä mittään tarkottanu… enhän minä ymmärtäny…”. Minusta tuntui aina niin kuin mummi ei olisi ihan uskaltanut ottaa haltuun hänelle kuuluvaa tilaa, edes silloin kun jonotti ihan oikealla paikalla. Kun mummi tuli käymään, hän söi kaapin perältä kuivat leivänkannikat, vaikka tuorettakin olisi ollut. Ettei mitään menisi hukkaan.
Toisaalta mummi vaikutti osaansa tyytyväiseltä. Jopa viimeisinä vuosinaan, alzheimerin heikentämänä, mummi ei kuulemma valittanut. Lapsena ihmettelin, ettei mummi valittanut ulkonäöstään, niin kuin lähes kaikki muut tuntemani naiset. Roteva nainen, jolla oli pitkät kädet, varmaan vesisankojen kannosta venyneet. Mummi istui puoli tuntia taloyhtiön saunassa, taputteli peilissä näkyviä punaisia poskiaan ja hymyili. “Kylläpä on nyt mummin iho ku nuorella tytöllä!”. Kun me nuoret tytöt väänsimme hiuksiamme täydelliselle nutturalle, mummi kysyi “Eikö se riitä että tukka on toisesta päästä kiinni?”
Viimeisen kerran kun näin mummia, alzheimer oli jo niin pitkällä, ettei mummi enää tunnistanut. Hän kertoi kuitenkin minulle ylpeänä lapsenlapsestaan, joka asuu Uudessa-Seelannissa. Karttapallokin piti hakea ja näyttää, missä Uusi-Seelanti on. Yritin epätoivoisesti sanoa “Mummi se olen minä, Enni”. Vasta myöhemmin ymmärsin, että se hetki oli tavallaan pieni lahja. Sain ensimmäistä kertaa kuulla, miten innostuneesti mummi puhui minusta muille sukulaisille.
Ukin kommunismissa ei ollut tilaa kristinuskolle, mutta mummi oli kristitty. Uskonasioista ei kiistelty, ainakaan meidän läsnäollessa. Mummi kuunteli jumalanpalvelusta radiosta hiljaisella volyymillä ja ukki katsoi Karpoa. Mummin luona kaksi täysin ristiriitaista maailmankatsomusta saattoivat elää rinnakkain sulassa sovussa. Lapsena tämä oli minulle suuri mysteeri, ja yritin kysellä ukilta mielestäni vaikeita kysymyksiä. Mutta ukki oli oppinut välttämään tulenherkät aiheet ja sivuutti minut tyynen päättäväisesti, varmaan vuosikausien kokemuksella.
Muistan vieläkin elävästi mummin ja ukin hääkuvan. Pyöreäpäiset nuoret, molemmat mustissa vaatteissa ja vakavina. Kuvan, jonka ottamisen jälkeen ukki joutui takaisin sotaan. Mummin silmät ovat suuret. Niissä on jännitystä, ehkä vähän pelkoa. Puku näyttää epämukavalta. Mietin, miltä mummi näyttää nyt, kun alzheimeria ei enää ole, ei vanhuutta eikä vaivoja. On se alkuperäinen Martta, joka oli kerran suurisilmäinen nuori tyttö. Taivaassa on varmasti paljon ihmettelemistä. Nähdään siellä sitten, mummi!
Osan jutuista osasin ulkoa, ne olivat tarinoita saman kadun varrella asuneista ihmisistä, joille kävi sodassa hyvin ja huonommin. Mummi eteni talo kerrallaan kuin Google Street View ja kävi järjestelmällisesti läpi jokaisen perheen henkilökohtaisen historian. Mummi oli sukupolvea, joka opetteli asioita ulkoa. Jopa kalenterin nimipäivät oli hyvä tallentaa omalle kovalevylle. “Helmikuu: Riitta, Aamu, Valo…” Ehkä edes painetun sanan saatavuuteen ei voinut sodan kokeneena luottaa. Jokuhan olisi voinut varastaa sen kalenterin.
Meitä hemmoteltiin mummolassa. Pääsimme mummin kanssa uimahalliin, Halpahalliin ja Ekamarkettiin. Mummi osti meille banaaneja ja kaakaota, vaikka ei omien sanojensa mukaan oikein ymmärtänyt näitä uusia hupatuksia. Kotiin lähtiessä mummi antoi rahaa. Seteli oli rullalla, piilossa kämmenen sisällä ja vaihtoi omistajaa oven suussa, juuri ennen lähtöä. Summat olivat pieniä, mutta tuntuivat lapsena isoilta. Koko tilanteessa oli juhlallisen luvaton tuntu. Normaali puheensorina vaihtui matalaksi supatukseksi ja seteli piti piilottaa nopeasti taskun pohjalle. Mummin taloudessa rahaa ei pyöritelty pöydällä, päivänvalossa.
Mummin mökki (yhtä lailla ukin mökki, mutta jostain syystä nimi vakiintui) oli koko suvun kesäpaikka, jonka vaatimattoman koon tajusin vasta aikuisena. Lapsena se oli oikea kesän ihmemaa, peltojen keskellä seisova punainen tupa, aitta, sauna ja tekolampi, joka oli kaivettu savimaahan juuri uimista rakastavaa mummia varten. Mummi kasvatti mansikoita ja teki mansikkakiisseliä. Me siskon kanssa ylistimme kiisselin möykkyjä, ne olivat suurta herkkua. Meni aika kauan ennen kuin tajusin, miksi mummi suhtautui niin ristiriitaisesti kehuihin.
Kerran olin mummin kanssa ostoksilla, kun joku kärkäs rouva huomautti hänen etuilleen jonossa hedelmien punnitusvaa’alle. Tämä oli tietenkin täysi vahinko. En eläissäni nähnyt mummin etuilleen missään tilanteessa. Mummi päästi ilmoille vuolaan ryöpyn anteeksipyyntöjä ja käytti koko kotimatkan asian käsittelyyn. “Enhän minä mittään tarkottanu… enhän minä ymmärtäny…”. Minusta tuntui aina niin kuin mummi ei olisi ihan uskaltanut ottaa haltuun hänelle kuuluvaa tilaa, edes silloin kun jonotti ihan oikealla paikalla. Kun mummi tuli käymään, hän söi kaapin perältä kuivat leivänkannikat, vaikka tuorettakin olisi ollut. Ettei mitään menisi hukkaan.
Toisaalta mummi vaikutti osaansa tyytyväiseltä. Jopa viimeisinä vuosinaan, alzheimerin heikentämänä, mummi ei kuulemma valittanut. Lapsena ihmettelin, ettei mummi valittanut ulkonäöstään, niin kuin lähes kaikki muut tuntemani naiset. Roteva nainen, jolla oli pitkät kädet, varmaan vesisankojen kannosta venyneet. Mummi istui puoli tuntia taloyhtiön saunassa, taputteli peilissä näkyviä punaisia poskiaan ja hymyili. “Kylläpä on nyt mummin iho ku nuorella tytöllä!”. Kun me nuoret tytöt väänsimme hiuksiamme täydelliselle nutturalle, mummi kysyi “Eikö se riitä että tukka on toisesta päästä kiinni?”
Viimeisen kerran kun näin mummia, alzheimer oli jo niin pitkällä, ettei mummi enää tunnistanut. Hän kertoi kuitenkin minulle ylpeänä lapsenlapsestaan, joka asuu Uudessa-Seelannissa. Karttapallokin piti hakea ja näyttää, missä Uusi-Seelanti on. Yritin epätoivoisesti sanoa “Mummi se olen minä, Enni”. Vasta myöhemmin ymmärsin, että se hetki oli tavallaan pieni lahja. Sain ensimmäistä kertaa kuulla, miten innostuneesti mummi puhui minusta muille sukulaisille.
Ukin kommunismissa ei ollut tilaa kristinuskolle, mutta mummi oli kristitty. Uskonasioista ei kiistelty, ainakaan meidän läsnäollessa. Mummi kuunteli jumalanpalvelusta radiosta hiljaisella volyymillä ja ukki katsoi Karpoa. Mummin luona kaksi täysin ristiriitaista maailmankatsomusta saattoivat elää rinnakkain sulassa sovussa. Lapsena tämä oli minulle suuri mysteeri, ja yritin kysellä ukilta mielestäni vaikeita kysymyksiä. Mutta ukki oli oppinut välttämään tulenherkät aiheet ja sivuutti minut tyynen päättäväisesti, varmaan vuosikausien kokemuksella.
Muistan vieläkin elävästi mummin ja ukin hääkuvan. Pyöreäpäiset nuoret, molemmat mustissa vaatteissa ja vakavina. Kuvan, jonka ottamisen jälkeen ukki joutui takaisin sotaan. Mummin silmät ovat suuret. Niissä on jännitystä, ehkä vähän pelkoa. Puku näyttää epämukavalta. Mietin, miltä mummi näyttää nyt, kun alzheimeria ei enää ole, ei vanhuutta eikä vaivoja. On se alkuperäinen Martta, joka oli kerran suurisilmäinen nuori tyttö. Taivaassa on varmasti paljon ihmettelemistä. Nähdään siellä sitten, mummi!
24.4.15
Rantaelämää
Pukehina on kaunis, unenomainen rantakylä. Sen ainoa tie, kylänraitti, on monta kilometriä pitkä. Molemmilla puolilla siintää meri. Kylässä on yksi kauppa, jonka nimi on The Store ja yksi kahvila-ravintola, jonka nimi on Hippy Pipi. Vai oliko se Pipi Hippie. Täällä viihtyisi varmasti pidempäänkin, jos netti toimisi. Näin kauas sivistyksestä se saadaan vain satelliitin avulla ja verkon vahvuus tuntuu olevan kiinni säistä, koneen asennosta ja käänteisesti siitä, miten kovasti sitä tarvittaisiin. Haaveeni halvasta maapalasta sivistyksen tuolla puolen saattaa olla juuri tässä mielessä epärealistinen. Teemme ihan kaiken netissä. Siellä ovat sähköpostit, asiakkaat, valokuvat ja fontit. Siellä on Netflix. Siellä ovat Toggl, Drive, Dropbox, Cloud ja ties mitkä tarvekalut. Siellä on Google-niminen lääkäri, jolle ei tarvitse varata aikaa. Jos netti toimii, kaikki toimii.
En edes jaksa haikailla niitä aikoja, jolloin asiat toimivat ilman nettiä. En voi kuitenkaan yksinäni muuttaa 80-luvulle. Miten pitäisin yhteyttä tulevaisuuteen ilman nettiä? Luotan vain siihen, että siinä vaiheessa jos/kun meillä on varaa ostaa maapala korvesta, joku on jo vetänyt sinne kuitukaapelin. Kävimme eilen Te Pukessa tapaamassa koodaajaa, jonka kanssa teemme täällä hommia. Sillä oli netti ja valtava farmi hortensiaviljelmineen. Kun koodaushommia on vähemmän, Cam ajaa traktoria läheisellä kiivitarhalla. Täällä ihmiset elävät niitä unelmia, joista me vain puhumme. Tosin meidän unelmiin ei Samin vaatimuksesta kuulu pankkilainaa, mikä ehkä selittää niiden todeksi elämisen hankaluutta. Täällä on kuitenkin mukava fiilistellä, minkälaista se voisi olla. Leikkiä sitä leikkiä, missä valitsen joka kadunpätkältä sen talon, jossa haluaisin asua. Se ei yleensä ole suurin tai kallein. Samalla tavalla kuin lamput ovat auton silmät, ovet ja ikkunat antavat talolle kasvot. Jotkut talot näyttävät torjuvilta, jotkut tylsämielisiltä, jotkut väsyneiltä. Parhaat hymyilevät.
20.4.15
My small planet, my small circles
Here we are, all packed (well, almost) and ready to leave this house for over two months. It is impossible to pack for this trip. I can easily imagine dozens of scenarios for which I would need different clothes, supplies and baby gear. We have decided to travel light. The only way I can see this working is that we shed our skins a few times - pack for the first week or two, then go op-shopping and donate the stuff that's no longer needed. This is exactly what has happened every time we stay on the road for months.
Today, we had one last playdate with the neighbours. I have to say I haven't really embraced playdates during my 2.5 year stint with motherhood. Organising gatherings just to watch the kids play seems like something housewives with unlimited time and resources would do. The only kind of playdates we have are the ones where I catch up (or talk business) with an old friend, who also happens to be a mother. Playgroups and other social circles, where the only common denominator is the age of your child tend to bore me to oblivion. I tried a local playgroup once and remember talking to a 50-year-old mother who (get this) had become pregnant accidentally whilst smoking lots of weed. But even exciting characters like that couldn't make me go back. It's just too much effort (also, to avoid judging other people's parenting, it is better to not witness it).
That's why it's so great to go to the neighbours. I takes one text to organise. It takes five seconds to get there. It's just another (much larger) piece of grass and another toddler to chase, but Lukas is over the moon. Today they brought out a bubble machine, that produced incredible bubble clusters.
Life should be that simple, lived in simple, small circles. That's where the magic happens, bubble magic included. Why can't we just all live on the same piece of land somewhere, all friends and family in neighbouring huts? That's the crazy thing: The world is huge, filled with Billions of people. Yet, if I got to keep those I know and care about and we were all safe on an island somewhere, would I really care about the rest? These days, we can have an audience of millions, but our capacity to deeply know and care about people is exactly the same it was at the dawn of time. We care about our tribe. Only today our tribe may be spread across continents, thousands of kilometres apart. How is this supposed to work?
Getting ready to travel again, I console myself with the thought of those who travelled before modern technology. In the 30+ hours it takes us to get from New Zealand to Finland, someone in leather sandals could have made it to the neighbouring village. That was the extend of their world, this is mine.
Today, we had one last playdate with the neighbours. I have to say I haven't really embraced playdates during my 2.5 year stint with motherhood. Organising gatherings just to watch the kids play seems like something housewives with unlimited time and resources would do. The only kind of playdates we have are the ones where I catch up (or talk business) with an old friend, who also happens to be a mother. Playgroups and other social circles, where the only common denominator is the age of your child tend to bore me to oblivion. I tried a local playgroup once and remember talking to a 50-year-old mother who (get this) had become pregnant accidentally whilst smoking lots of weed. But even exciting characters like that couldn't make me go back. It's just too much effort (also, to avoid judging other people's parenting, it is better to not witness it).
That's why it's so great to go to the neighbours. I takes one text to organise. It takes five seconds to get there. It's just another (much larger) piece of grass and another toddler to chase, but Lukas is over the moon. Today they brought out a bubble machine, that produced incredible bubble clusters.
Life should be that simple, lived in simple, small circles. That's where the magic happens, bubble magic included. Why can't we just all live on the same piece of land somewhere, all friends and family in neighbouring huts? That's the crazy thing: The world is huge, filled with Billions of people. Yet, if I got to keep those I know and care about and we were all safe on an island somewhere, would I really care about the rest? These days, we can have an audience of millions, but our capacity to deeply know and care about people is exactly the same it was at the dawn of time. We care about our tribe. Only today our tribe may be spread across continents, thousands of kilometres apart. How is this supposed to work?
Getting ready to travel again, I console myself with the thought of those who travelled before modern technology. In the 30+ hours it takes us to get from New Zealand to Finland, someone in leather sandals could have made it to the neighbouring village. That was the extend of their world, this is mine.
16.4.15
Jälkeen Facebookin - jFb
Tajusin tänään, että Facebook-tilin dellaamisesta on jo yli kaksi viikkoa. En pääsisi enää takaisin. Ajatus herättää hienoista haikeutta, samalla tavalla kuin se, kun huomaa joka viikko ostamansa tuotteen pakkauksen uudistuneen. Elämä on täynnä rutiineja, jotka jatkuvasti muuttuvat. Ilman Facebookia elämisestä on nyt tullut rutiinia, jota en ajattele juurikaan.
Onko mikään siis muuttunut? Ensisijaisesti tuntuu, että keskittymiskykyni on parantunut. Olen viime päivinä tehnyt Mindfulness-aiheisia töitä, e-bookia ja sen sellaista, ja ajatunut miettimään omaa kykyäni elää hetkessä. Mitä Mindfulness muuten on suomeksi? En osaa kääntää sitä edes useiden väliviivojen avulla. En ole vielä niin pitkällä, että osaisin suhtautua joka asiaan neutraalin havainnoivasti, ilman asennevammoja. Facebookin jälkeisenä aikakautena olen kuitenkin huomannut pysyväni kauemmin yhden ajatuksen tai tehtävän parissa. Olin aivan unohtanut miltä tuntuu, kun jokin ongelma alkaa kuumentaa aivoja. Aiemmin olisin varmaan klikannut itseni ajanhaaskuun pariin hyvissä ajoin ennen kuin savu alkaa nousta. Nyt tuntuu, että jos pysyn koneella, ei ole pakopaikkaa. Nousen jaloittelemaan, teen kupin teetä, venyttelen. Ilmeisesti alitajuntani jatkaa kuitenkin ongelman parissa, koska työ pian etenee. Siinä missä Facebook antoi aivoilleni satoja uusia virikkeitä ja katkaisi työnteon, teekupillinen ei vaadi juuri lainkaan aivokapasiteettia.
Sähköposti tuntuu isommalta häiriötekijältä kuin ennen ja yritän rajoittaa sen kliksuttelua päivän aikana. Puhelinta pidän milloin missäkin, harvoin tarkoituksella, eikä siinä useimmiten ole virtaa. Jos suunta jatkuu, erakoidun varmaan jollekin pienelle saarelle ennen kuin täytän 40. Onneksi on vielä perhe, ja mies joka jaksaa selittää, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu. Jostain syystä nämä välikäden kautta tulevat päivitykset eivät tunnu samalta. Toisen ihmisen jaot ja tykkäykset eivät aiheuta dopamiinipyrskäyksiä niin kuin ne pienet punaiset pallerot omassa profiilissa.
Ei ihme että sosiaalinen media addiktoi. Olen itse ollut koko elämäni se kissa, joka elää kiitoksella. Kaipaan palautetta tekemisistäni, erityisesti luovista sellaisista. Sosiaalinen media tarjoaa juuri niitä pieniä taputuksia ja huomionosoituksia, mutta samalla pirstaloi mieleni ja saa minut jahtaamaan toisarvoisia asioita. Jos tyydyn niihin pieniin tykkäyksiin, voin tuhrata loppuikäni räätälöiden hauskoja päivityksiä, juuri Facebookiin sopivaa materiaalia. Voin kerätä kaikki pienet punaiset pallerot, pyytää kiinnittämään ne hautakiveeni: "Tuhansia kertoja tykätty." Mutta todellisuudessa olisin vain uhrannut elämäni siihen, että kirjoitan palkatta mahdollisimman hauskoja tai mielenkiintoisia lauseita, josta hyötyy arveluttava ja rahanahne pörssiyhtiö. Olisin uhrannut elämäni siihen, että opin ilmaisemaan itseäni juuri Facebookin sanelemassa formaatissa ja tuottamaan sisältöä, joka ei ole käyttökelpoista missään muualla. Sisältöä, jota en lopulta edes omista.
Olen ymmärtänyt, etteivät ihmiset enää lue blogeja tai varsinkaan kommentoi niitä. Keskustelua käydään vain sosiaalisessa mediassa. Facebookilla on siis toistaiseksi sekä lukijoiden että keskustelun monopoli. Jos haluan viestiä omilla ehdoillani, saan viestiä yksin. Tällä hetkellä se sopii minulle hyvin. Bloggaaminen tuntuu päiväkirjan kirjoittamiselta. Se on ihana tapa jäsennellä ajatuksia ilman häiriöitä tai painetta kommentoida päivän uutisaiheita, joista kuulen suodatettuja pätkiä lähinnä Samin kautta. Dennis Quaid hajosi leikisti kuvauspaikalla. Oli se hauskaa. On niin paljon sellaista, mistä minun ei loppujen lopuksi tarvitse tietää. Dylan Moranin sanoin: "I'm alive, today, what could be more current than that?"
Onko mikään siis muuttunut? Ensisijaisesti tuntuu, että keskittymiskykyni on parantunut. Olen viime päivinä tehnyt Mindfulness-aiheisia töitä, e-bookia ja sen sellaista, ja ajatunut miettimään omaa kykyäni elää hetkessä. Mitä Mindfulness muuten on suomeksi? En osaa kääntää sitä edes useiden väliviivojen avulla. En ole vielä niin pitkällä, että osaisin suhtautua joka asiaan neutraalin havainnoivasti, ilman asennevammoja. Facebookin jälkeisenä aikakautena olen kuitenkin huomannut pysyväni kauemmin yhden ajatuksen tai tehtävän parissa. Olin aivan unohtanut miltä tuntuu, kun jokin ongelma alkaa kuumentaa aivoja. Aiemmin olisin varmaan klikannut itseni ajanhaaskuun pariin hyvissä ajoin ennen kuin savu alkaa nousta. Nyt tuntuu, että jos pysyn koneella, ei ole pakopaikkaa. Nousen jaloittelemaan, teen kupin teetä, venyttelen. Ilmeisesti alitajuntani jatkaa kuitenkin ongelman parissa, koska työ pian etenee. Siinä missä Facebook antoi aivoilleni satoja uusia virikkeitä ja katkaisi työnteon, teekupillinen ei vaadi juuri lainkaan aivokapasiteettia.
Sähköposti tuntuu isommalta häiriötekijältä kuin ennen ja yritän rajoittaa sen kliksuttelua päivän aikana. Puhelinta pidän milloin missäkin, harvoin tarkoituksella, eikä siinä useimmiten ole virtaa. Jos suunta jatkuu, erakoidun varmaan jollekin pienelle saarelle ennen kuin täytän 40. Onneksi on vielä perhe, ja mies joka jaksaa selittää, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu. Jostain syystä nämä välikäden kautta tulevat päivitykset eivät tunnu samalta. Toisen ihmisen jaot ja tykkäykset eivät aiheuta dopamiinipyrskäyksiä niin kuin ne pienet punaiset pallerot omassa profiilissa.
Huono vaihtokauppa?
Ei ihme että sosiaalinen media addiktoi. Olen itse ollut koko elämäni se kissa, joka elää kiitoksella. Kaipaan palautetta tekemisistäni, erityisesti luovista sellaisista. Sosiaalinen media tarjoaa juuri niitä pieniä taputuksia ja huomionosoituksia, mutta samalla pirstaloi mieleni ja saa minut jahtaamaan toisarvoisia asioita. Jos tyydyn niihin pieniin tykkäyksiin, voin tuhrata loppuikäni räätälöiden hauskoja päivityksiä, juuri Facebookiin sopivaa materiaalia. Voin kerätä kaikki pienet punaiset pallerot, pyytää kiinnittämään ne hautakiveeni: "Tuhansia kertoja tykätty." Mutta todellisuudessa olisin vain uhrannut elämäni siihen, että kirjoitan palkatta mahdollisimman hauskoja tai mielenkiintoisia lauseita, josta hyötyy arveluttava ja rahanahne pörssiyhtiö. Olisin uhrannut elämäni siihen, että opin ilmaisemaan itseäni juuri Facebookin sanelemassa formaatissa ja tuottamaan sisältöä, joka ei ole käyttökelpoista missään muualla. Sisältöä, jota en lopulta edes omista.
Olen ymmärtänyt, etteivät ihmiset enää lue blogeja tai varsinkaan kommentoi niitä. Keskustelua käydään vain sosiaalisessa mediassa. Facebookilla on siis toistaiseksi sekä lukijoiden että keskustelun monopoli. Jos haluan viestiä omilla ehdoillani, saan viestiä yksin. Tällä hetkellä se sopii minulle hyvin. Bloggaaminen tuntuu päiväkirjan kirjoittamiselta. Se on ihana tapa jäsennellä ajatuksia ilman häiriöitä tai painetta kommentoida päivän uutisaiheita, joista kuulen suodatettuja pätkiä lähinnä Samin kautta. Dennis Quaid hajosi leikisti kuvauspaikalla. Oli se hauskaa. On niin paljon sellaista, mistä minun ei loppujen lopuksi tarvitse tietää. Dylan Moranin sanoin: "I'm alive, today, what could be more current than that?"
15.4.15
Titty Update
Just because this is so exciting and I can just about hear you screaming for more, I'll continue about my breasts. I had another scan today, this time by an actual radiologist and their million-dollar equipment that the breast specialist seemed envious of.
The outcome: There are no tumours, not even benign fibroadenomas the specialist had discovered. It went a little like this:
RADIOLOGIST: That's a cyst.
ME: Are you sure? I was told it's solid and possibly a fibroadenoma.
RADIOLOGIST: It's a cyst.
ME: I was told I need a biopsy.
RADIOLOGIST: They don't biopsy cysts.
So, I paid $210 and went home. Grateful not to have a tumour. Even more grateful not to need a $800 biopsy. I should probably get a medical insurance... and I would, if I wasn't so unimpressed by the specialists I could access with my insurance.
The outcome: There are no tumours, not even benign fibroadenomas the specialist had discovered. It went a little like this:
RADIOLOGIST: That's a cyst.
ME: Are you sure? I was told it's solid and possibly a fibroadenoma.
RADIOLOGIST: It's a cyst.
ME: I was told I need a biopsy.
RADIOLOGIST: They don't biopsy cysts.
So, I paid $210 and went home. Grateful not to have a tumour. Even more grateful not to need a $800 biopsy. I should probably get a medical insurance... and I would, if I wasn't so unimpressed by the specialists I could access with my insurance.
9.4.15
The Business of Fear
The fun challenge about ageing is that you have to become comfortable with death. After hitting 35, you're no longer a young person. Your lovely (and false) sense of security, that sense of life stretching out ahead of you with no end in sight, is gone. You're suddenly in the age bracket for things like declining fertility, all things 'middle-aged' and cancer. 35 is the line in the sand it seems, defined by the medical community. The community that makes a killing off our collective fear of dying.
On Sunday, I woke up with a sore breast. I'm neither breastfeeding nor pregnant, so it seemed suspicious. Soon, the symptoms of mastitis followed, then subsided within 24 hours. All this while the medical centre was closed for Easter. Turns out, 24 hours is plenty of time to panic about cancer. Why is it that my mind automatically travels to the 'worst possible outcome' at the sight of anything strange? By Wednesday morning, I was quite happy to see a doctor, to put an end to all this. But that's not how it works.
I was examined and lumps were found. Lumps that may or may not have been there before. Lumps that were 'suspicious'. So I was asked whether I wanted to pay 300 something to see a specialist or wait in line to be served by the public health care, some time within this year. Since we're leaving for Finland in three weeks, I opted for paying. I was referred immediately and made it to the flashy building in Epsom that same afternoon, still naively thinking that this way I would 'get things sorted' or whatever. What followed was a 250-dollar meeting discussing my medical history and scanning my breasts, which seemed to contain a myriad of stuff, all of which 'looked benign' - collection of cysts and a very common fibroadenoma or two. The breast infection was probably caused by one of the cysts bursting (being constantly kicked / elbowed by a toddler may be a factor here). It was reassuring, but really a side issue. We were now looking at the possible fibroadenoma, which was the size and shape of a marble.
In the end, there were no definitive answers to put my mind at ease. Apparently, with younger women even the malignant tumours often appear benign. Also, the equipment wasn't quite expensive enough to show a super clear picture of what was going on. Some of the cysts may have been fibroadenomas or the other way around. So, a better scan for an extra $200 was needed, as well as a biopsy of the masses, for another $800, plus $70 extra for each tiny lump.
I left the office with FEAR and REASON fighting over my brain. Reason said "why scan something again if you still need a biopsy after that? Why not just biopsy the big lump to make sure it's benign? Or better yet, why not just trust that if it looks benign, it is benign? I can always get in line for another scan in the public sector later on." To which Fear whispered "Cancer...". That's how it works. That's why the doctors buy houses and I probably never will. I will buy expensive ultrasound pictures of my breast, to hang on the wall of our rental home, using pre-existing nail holes as per our rental agreement.
If we can manage the fear, we are free to question the procedures and make rational choices. It's not easy. Not even with all the money in the world. Look at Angelina Jolie. Fear drives us to make drastic choices and even harm ourselves. As the technology gets better, we can detect cancers before they're even cancers. It seems the detection methods become better and better, while the invasive treatments stay the same. So that you can literally fry and radiate yourself to get rid of the IDEA of cancer.
Truth is, we all have limited time on this planet. We ALL have cancer. With some, it hasn't activated yet. With some it never will, because they die of other causes before their cells get confused. But we all get older and our bodies will start making mistakes. It's unavoidable. You can lead a healthy lifestyle and maybe score yourself some extra time. But the only thing you really have control over is your attitude, your willingness to live each of these days leading up to death.
On Sunday, I woke up with a sore breast. I'm neither breastfeeding nor pregnant, so it seemed suspicious. Soon, the symptoms of mastitis followed, then subsided within 24 hours. All this while the medical centre was closed for Easter. Turns out, 24 hours is plenty of time to panic about cancer. Why is it that my mind automatically travels to the 'worst possible outcome' at the sight of anything strange? By Wednesday morning, I was quite happy to see a doctor, to put an end to all this. But that's not how it works.
I was examined and lumps were found. Lumps that may or may not have been there before. Lumps that were 'suspicious'. So I was asked whether I wanted to pay 300 something to see a specialist or wait in line to be served by the public health care, some time within this year. Since we're leaving for Finland in three weeks, I opted for paying. I was referred immediately and made it to the flashy building in Epsom that same afternoon, still naively thinking that this way I would 'get things sorted' or whatever. What followed was a 250-dollar meeting discussing my medical history and scanning my breasts, which seemed to contain a myriad of stuff, all of which 'looked benign' - collection of cysts and a very common fibroadenoma or two. The breast infection was probably caused by one of the cysts bursting (being constantly kicked / elbowed by a toddler may be a factor here). It was reassuring, but really a side issue. We were now looking at the possible fibroadenoma, which was the size and shape of a marble.
In the end, there were no definitive answers to put my mind at ease. Apparently, with younger women even the malignant tumours often appear benign. Also, the equipment wasn't quite expensive enough to show a super clear picture of what was going on. Some of the cysts may have been fibroadenomas or the other way around. So, a better scan for an extra $200 was needed, as well as a biopsy of the masses, for another $800, plus $70 extra for each tiny lump.
I left the office with FEAR and REASON fighting over my brain. Reason said "why scan something again if you still need a biopsy after that? Why not just biopsy the big lump to make sure it's benign? Or better yet, why not just trust that if it looks benign, it is benign? I can always get in line for another scan in the public sector later on." To which Fear whispered "Cancer...". That's how it works. That's why the doctors buy houses and I probably never will. I will buy expensive ultrasound pictures of my breast, to hang on the wall of our rental home, using pre-existing nail holes as per our rental agreement.
If we can manage the fear, we are free to question the procedures and make rational choices. It's not easy. Not even with all the money in the world. Look at Angelina Jolie. Fear drives us to make drastic choices and even harm ourselves. As the technology gets better, we can detect cancers before they're even cancers. It seems the detection methods become better and better, while the invasive treatments stay the same. So that you can literally fry and radiate yourself to get rid of the IDEA of cancer.
Truth is, we all have limited time on this planet. We ALL have cancer. With some, it hasn't activated yet. With some it never will, because they die of other causes before their cells get confused. But we all get older and our bodies will start making mistakes. It's unavoidable. You can lead a healthy lifestyle and maybe score yourself some extra time. But the only thing you really have control over is your attitude, your willingness to live each of these days leading up to death.
2.4.15
Ilmaista Taidetta / Free Art
Viimeksi kun sain taideopetusta, olin 19-vuotias. Oli aikainen kevät Savonlinnassa. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautumisen sijaan läträsin öljyväreillä ja tärpätillä taidelukion vessassa, jonka olin marttyyrin asenteella valinnut näyttelytilakseni. Viimeksi kun sain taideopetusta, joka työstä annettiin arvosana. Muistan saaneeni kympin jostain tavattoman tylsästä st paulia -asetelmasta. Sain kympin myöskin elävän mallin piirrustuksesta, koska töissäni ei ollut virheitä.
Minua ei siis peloteltu taiteen parista ilkeillä kommenteilla tai ymmärryksen puutteella. Lähdin vain opiskelemaan graafista suunnittelua. Muuta ei tarvittu. Seuraavan 16 vuoden aikana maalasin ehkä yhteensä 3-4 taulua.
Muutama viikko sitten lähdin taidekurssille. Kurssin tavoitteena oli kokeilla erilaisia akryylitekniikoita ja tehdä hirveä määrä "testikuvia". Aika oli tehnyt tehtävänsä. Olin valmis tekemään virheitä ja uskalsin kokeilla jopa kaikkien aikojen inhokkiani kollaasia. Lopputuloksena vino pino sekalaisia postikortteja. Jos vessasi seinältä puuttuu taidetta, tule valitsemaan omasi! Voin myös tuoda Suomeen toukokuussa...
IN ENGLISH:
I did an art class, first time in 16 years. The result is a huge pile of various test swatch type postcards. If you're after something exciting for your bathroom wall / fridge, come and choose your favourites! I suspect they would look nice hung on a string with wooden pegs? Then again, I'm no Martha Steward.
30.3.15
Honey I shrank my world
Getting out of Facebook is a slightly complicated process. You can either deactivate your account (with the option to go back any time) or permanently delete your account - an option I could only find via Google. Like a proper divorce, it comes with a waiting period of 14 days.
If you go for deactivation, Facebook knows you're not 100% serious. That's why they use emotional extortion as seen above. They tell you that the last five people you've messaged through Facebook will miss you. Then they present a counter argument for every conceivable argument you could possibly have for leaving. I suspect these options are based on thorough research and I especially love "I don't understand how to use Facebook". It has so many levels :)
After investigating the 'deactivate' path, I went with deleting. The funny thing is that when you bravely click 'delete', nobody argues with you at all. They don't care why you're leaving. I guess if you're determined enough to "self destruct" like that, you're beyond convincing. Although I should probably expect some digital stalking during the next 14 days. Divorces are messy business, right?
The Shrinking World Phenomenon
Right after deleting the account, I left for a Pilates class. On the way there, I had a weird sensation of my whole world shrinking. All the invisible strings I had cast everywhere around the globe were suddenly pulled back and I was enclosed in my immediate reality, completely present in that car, on Links road, passing the golf course and stopping at the intersection. For a moment, I had a feeling of being just washed up on a desert island. Nobody knows I'm right here, I thought to myself. It made no sense. When I was on Facebook, I never updated about my daily activities like that. Towards the end, I hardly shared anything. My latest profile pic was nearly two years old. But things don't have to make sense to be profoundly felt. Maybe there's something we're sharing of ourselves by just being there. Maybe my soul was so deeply distracted, my focus split into million pieces over time, that it needed to be reeled in.
Here I am, right here, hungry, sweaty and tired in my tiny little world. It's so cosy. Like camping in your own head.
27.3.15
Away from Facebook, back to blogging
The time has come for myself and Facebook to part ways. We had a good run of nearly 8 years. Now I feel like I have wasted enough of my time and energy on communicating via snappy one-liners, tortured puns and accidental insults. I'm exhausted. I'm getting old. I need real communication with fewer people who I actually have a chance of knowing. I also need more time for creative writing, painting and playing with my son - oh, and my husband :)
This post is for those on Facebook who do know me. This is where I will be, occasionally, to update on whatever I find interesting. There is no umbrella, no genre or topic. It may not be what's 'trending' on Facebook, now that I get to decide :) I've had this blog since 2006 and I know - it's in Finnish. If that's not your cup of tea, don't worry. I promise to write in English too. I actually find it easier now, which is a little worrying.
The only way I can sort of delete my Facebook account and keep business pages running is to remove ALL friends and information and maybe change my account name. So please don't take this personally.
I'm really excited to see how this change will affect my life and aim to keep you updated... I've done my research and it seems there is a chance I will be considered 'suspicious'. Apparently, only mass murderers don't have Facebook accounts. Well, let's change that. There is a chance I will miss out. There is a chance people will think I'm dead. It's a chance I'm willing to take.
This post is for those on Facebook who do know me. This is where I will be, occasionally, to update on whatever I find interesting. There is no umbrella, no genre or topic. It may not be what's 'trending' on Facebook, now that I get to decide :) I've had this blog since 2006 and I know - it's in Finnish. If that's not your cup of tea, don't worry. I promise to write in English too. I actually find it easier now, which is a little worrying.
The only way I can sort of delete my Facebook account and keep business pages running is to remove ALL friends and information and maybe change my account name. So please don't take this personally.
I'm really excited to see how this change will affect my life and aim to keep you updated... I've done my research and it seems there is a chance I will be considered 'suspicious'. Apparently, only mass murderers don't have Facebook accounts. Well, let's change that. There is a chance I will miss out. There is a chance people will think I'm dead. It's a chance I'm willing to take.
26.3.15
Pois Facebookista, takaisin blogiin
Helou taas yli vuoden tauon jälkeen. I'm back.
Viimeisen parin vuoden aikana Facebook on alkanut ärsyttää. Ensin ajattelin, että yhteiskunta on muuttunut ärsyttävämmäksi. Että ihmiset ovat nykyään puolta kärkkäämpiä mielipiteineen ja kaikenlaisten loukkauksien latelemisesta on tullut ihan ok tapa ryydittää niitä mielipiteitä. Mutta aina kun jaksoin viettää aikaa offline-tilassa todellisten ihmisten seurassa, totesin etteivät asiat ole näin huonosti.
Sosiaalinen media vääristää ihmissuhteita. Se saa meidät näkemään toisemme kävelevinä anekdootteina ja mielipiteinä. Se tyyppi, joka kannattaa Vihreitä. Se tyyppi jolla on syöpä. Se jonka elämän keskipiste on koira/vauva/bisnes. Toistelemme fraaseja kuten "Haters gonna hate", mutta kukaan ei ajattele itse ovansa "hater". Ketä nämä vihaajat ovat? Onko kenenkään persoona todella kiteytettävissä tähän yhteen karmeaan sanaan?
Netissä ihmiset pystyvät seulomaan lähipiirinsä. Facebook lisää tätä ilmiötä tarjoamalla meille juuri sitä sisältöä, jonka päällä liikuttelemme hiirtä. Ihmisiä riittää ja heistä pääsee eroon hetkessä. Meillä on siis varaa aukoa päätämme ja etsiä niitä, jotka ovat 100% samaa mieltä kaikesta. Livenä tämä ei ole mahdollista. Kun seison kassajonossa tai keinutan lastani puistossa, en voi poistaa tai blokata toisia ihmisiä. Minun on siis tultava toimeen, vaikka kaikki merkit viittaisivat siihen että kyseessä on arvomaailmaltaan totaalisesti minusta poikkeava yksilö.
Facebookissa jokainen meistä voi olla se turhamainen tähti, jonka ympärillä pyörii entourage yes-miehiä. Luonnossa olemme joukkuepelaajia.
Ymmärtämättä täysin Facebookin luonnetta ja logiikkaa olen tehnyt massiivisia virheitä ja oppinut mielenkiintoisia asioita.
Vuosi sitten kerroin Facebookissa, etten kannata homoavioliittoa - siis kristillisen avioliittokäsityksen muuttamista. En ajatellut asiaa sen kummemmin, halusin vain nähdä miten ihmiset reagoisivat tämän hetken normista poikkeavaan mielipiteeseen. Jos antaisin "ystävilleni" aiheen vihata minua, tarttuisivatko he siihen? Myönnän, että se oli tyhmää. Facebook on kuin luotu vihaamiseen. En ollut koskaan aiemmin kokenut vastaavaa suodattamatonta syytösten vyöryä ihmisiltä, jotka kertoivat aiemmin pitäneensä minua ihan mukavana. Kaikki mitä he olivat minusta siihen asti ajatelleet oli nyt historiaa.
Huomasin myös samalla toisen, hiljaisemman aallon yhteydenottoja ihmisiltä, joita selvästi ahdisti minuun kohdistunut hyökkäys - jotkut jopa kertoivat salaa jakavansa mietteeni, mutta eivät koskaan uskaltaisi sanoa sitä ääneen. Taide- ja elokuvapiireissä se olisi ammatillinen itsemurha.
Kuukausia ajattelin, että suurin osa maapallon väestöstä vihaa minua - tai vihaisi jos tuntisi. Olin siis elänyt vuosia valheellisesti pidettynä ja arvostettuna ihmisenä, kun totuus vääristä ajatuksistani paljastui. Minulta kysyttiin, enkö tajua että yleinen mielipide on muuttunut? Kysyttiin, miksi vihaan homoja. Vastasin, etten vihaa homoja (niin kuin en todellakaan vihaa). Kysyttiin, miksi lietson vihaa ja eripuraa. En ymmärtänyt, mutta yritin kuunnella.
Tajusin, että minusta oli hetkessä tullut yksiulotteinen "homophobic bigot", joka on vähän samaa sarjaa kuin "hater" - ihmistyyppi, jota ei ole olemassakaan. Jo muutaman rivin keskustelun jälkeen ihmisten viha alkoi laantua. Muutama junasta hypännyt lähetti pian uuden kaveripyynnön. Heti kun keskustelin todellisen ihmisen kanssa, kumpikaan meistä ei voinut olla yksiulotteinen, käsittämätön pahis. Kumpaakaan meistä ei voinut summata yhdellä tai kahdella öklöllä sanalla.
Kun tomu oli laskeutunut, huomasin ajattelevani Facebookista ja ihmisistä eri tavalla. Tunsin, että meitä kaikkia on petetty. Sosiaalisen median vääristymä estää meitä katsomasta toisiamme pintaa syvemmälle. Se tekee meistä ärsyttäviä. Se tekee minusta ärsyttävän. Mutta se ei ole koko totuus. Meillä on edelleen valmiudet kommunikaatioon ja ystävyyteen eri tavalla ajattelevien kanssa. Haluan löytää ne uudestaan. Ihmiset ovat minulle rakkaita, Facebook ei.
Oma aika, erityisesti oma luova aika on minulle tärkeää. Aikaa on kaiken kaikkiaan vähän ja kaipaan jatkuvasti lisää hetkiä kirjoittamiseen, maalaamiseen ja ties mihin projekteihin.
Facebook on huomaamaton mutta järjestelmällisen tehokas ajan nielijä. Minuutit, jotka voisin käyttää Lukaksen kanssa leikkien tai oman mielikuvitukseni viihdyttämänä, valuvat linkkien klikkailuun ja artikkeleiden lukemiseen. Olen siitä huono lukija, että yksi mielenkiintoinen artikkeli johtaa minut lähes aina etsimään lisätietoa, tarkistamaan lähteitä ja ristiriitaisia näkemyksiä. En halua, että minulle valehdellaan.
Valmistaudun siis nyt sulkemaan Facebook-tilini ja palaamaan bloggaamisen pariin. Ilman Facebookissa pyörimistä blogin päivittämiseenkin pitäisi jäädä enemmän aikaa. Olen harkinnut kielen vaihtamista tai vuorottelemista, mutta en jaksa perustaa uutta blogia. Tämä tarinakokoelma on tavallaan muotokuvani, miksei se voisi vaihtaa kieltä siinä missä aivonikin? Pitkä ulkomailla asuminen sekoittaa pään.
Kirjoitan tätä blogia lähinnä ystäville ja sukulaisille. Jos et ole kumpaakaan, mutta jostain syystä haluat lueskella, lueskele vaan. Olet tervetullut tänne Facebookia pakoon :)
PS. Tässä hauska artikkeli ihmisistä, jotka ovat lähteneet Facebookista.
Viimeisen parin vuoden aikana Facebook on alkanut ärsyttää. Ensin ajattelin, että yhteiskunta on muuttunut ärsyttävämmäksi. Että ihmiset ovat nykyään puolta kärkkäämpiä mielipiteineen ja kaikenlaisten loukkauksien latelemisesta on tullut ihan ok tapa ryydittää niitä mielipiteitä. Mutta aina kun jaksoin viettää aikaa offline-tilassa todellisten ihmisten seurassa, totesin etteivät asiat ole näin huonosti.
Sosiaalinen media vääristää ihmissuhteita. Se saa meidät näkemään toisemme kävelevinä anekdootteina ja mielipiteinä. Se tyyppi, joka kannattaa Vihreitä. Se tyyppi jolla on syöpä. Se jonka elämän keskipiste on koira/vauva/bisnes. Toistelemme fraaseja kuten "Haters gonna hate", mutta kukaan ei ajattele itse ovansa "hater". Ketä nämä vihaajat ovat? Onko kenenkään persoona todella kiteytettävissä tähän yhteen karmeaan sanaan?
Netissä ihmiset pystyvät seulomaan lähipiirinsä. Facebook lisää tätä ilmiötä tarjoamalla meille juuri sitä sisältöä, jonka päällä liikuttelemme hiirtä. Ihmisiä riittää ja heistä pääsee eroon hetkessä. Meillä on siis varaa aukoa päätämme ja etsiä niitä, jotka ovat 100% samaa mieltä kaikesta. Livenä tämä ei ole mahdollista. Kun seison kassajonossa tai keinutan lastani puistossa, en voi poistaa tai blokata toisia ihmisiä. Minun on siis tultava toimeen, vaikka kaikki merkit viittaisivat siihen että kyseessä on arvomaailmaltaan totaalisesti minusta poikkeava yksilö.
Facebookissa jokainen meistä voi olla se turhamainen tähti, jonka ympärillä pyörii entourage yes-miehiä. Luonnossa olemme joukkuepelaajia.
Facebook ja viha
Ymmärtämättä täysin Facebookin luonnetta ja logiikkaa olen tehnyt massiivisia virheitä ja oppinut mielenkiintoisia asioita.
Vuosi sitten kerroin Facebookissa, etten kannata homoavioliittoa - siis kristillisen avioliittokäsityksen muuttamista. En ajatellut asiaa sen kummemmin, halusin vain nähdä miten ihmiset reagoisivat tämän hetken normista poikkeavaan mielipiteeseen. Jos antaisin "ystävilleni" aiheen vihata minua, tarttuisivatko he siihen? Myönnän, että se oli tyhmää. Facebook on kuin luotu vihaamiseen. En ollut koskaan aiemmin kokenut vastaavaa suodattamatonta syytösten vyöryä ihmisiltä, jotka kertoivat aiemmin pitäneensä minua ihan mukavana. Kaikki mitä he olivat minusta siihen asti ajatelleet oli nyt historiaa.
Huomasin myös samalla toisen, hiljaisemman aallon yhteydenottoja ihmisiltä, joita selvästi ahdisti minuun kohdistunut hyökkäys - jotkut jopa kertoivat salaa jakavansa mietteeni, mutta eivät koskaan uskaltaisi sanoa sitä ääneen. Taide- ja elokuvapiireissä se olisi ammatillinen itsemurha.
Kuukausia ajattelin, että suurin osa maapallon väestöstä vihaa minua - tai vihaisi jos tuntisi. Olin siis elänyt vuosia valheellisesti pidettynä ja arvostettuna ihmisenä, kun totuus vääristä ajatuksistani paljastui. Minulta kysyttiin, enkö tajua että yleinen mielipide on muuttunut? Kysyttiin, miksi vihaan homoja. Vastasin, etten vihaa homoja (niin kuin en todellakaan vihaa). Kysyttiin, miksi lietson vihaa ja eripuraa. En ymmärtänyt, mutta yritin kuunnella.
Tajusin, että minusta oli hetkessä tullut yksiulotteinen "homophobic bigot", joka on vähän samaa sarjaa kuin "hater" - ihmistyyppi, jota ei ole olemassakaan. Jo muutaman rivin keskustelun jälkeen ihmisten viha alkoi laantua. Muutama junasta hypännyt lähetti pian uuden kaveripyynnön. Heti kun keskustelin todellisen ihmisen kanssa, kumpikaan meistä ei voinut olla yksiulotteinen, käsittämätön pahis. Kumpaakaan meistä ei voinut summata yhdellä tai kahdella öklöllä sanalla.
Kun tomu oli laskeutunut, huomasin ajattelevani Facebookista ja ihmisistä eri tavalla. Tunsin, että meitä kaikkia on petetty. Sosiaalisen median vääristymä estää meitä katsomasta toisiamme pintaa syvemmälle. Se tekee meistä ärsyttäviä. Se tekee minusta ärsyttävän. Mutta se ei ole koko totuus. Meillä on edelleen valmiudet kommunikaatioon ja ystävyyteen eri tavalla ajattelevien kanssa. Haluan löytää ne uudestaan. Ihmiset ovat minulle rakkaita, Facebook ei.
Facebook ja luovuuden kuolema
Oma aika, erityisesti oma luova aika on minulle tärkeää. Aikaa on kaiken kaikkiaan vähän ja kaipaan jatkuvasti lisää hetkiä kirjoittamiseen, maalaamiseen ja ties mihin projekteihin.
Facebook on huomaamaton mutta järjestelmällisen tehokas ajan nielijä. Minuutit, jotka voisin käyttää Lukaksen kanssa leikkien tai oman mielikuvitukseni viihdyttämänä, valuvat linkkien klikkailuun ja artikkeleiden lukemiseen. Olen siitä huono lukija, että yksi mielenkiintoinen artikkeli johtaa minut lähes aina etsimään lisätietoa, tarkistamaan lähteitä ja ristiriitaisia näkemyksiä. En halua, että minulle valehdellaan.
Blogin tulevaisuus
Valmistaudun siis nyt sulkemaan Facebook-tilini ja palaamaan bloggaamisen pariin. Ilman Facebookissa pyörimistä blogin päivittämiseenkin pitäisi jäädä enemmän aikaa. Olen harkinnut kielen vaihtamista tai vuorottelemista, mutta en jaksa perustaa uutta blogia. Tämä tarinakokoelma on tavallaan muotokuvani, miksei se voisi vaihtaa kieltä siinä missä aivonikin? Pitkä ulkomailla asuminen sekoittaa pään.
Kirjoitan tätä blogia lähinnä ystäville ja sukulaisille. Jos et ole kumpaakaan, mutta jostain syystä haluat lueskella, lueskele vaan. Olet tervetullut tänne Facebookia pakoon :)
PS. Tässä hauska artikkeli ihmisistä, jotka ovat lähteneet Facebookista.
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)