Musta joulu

Viime vuoden perinnettä noudattaen vietimme jouluaaton Karioitahin mustalla hiekkarannalla, tällä kertaa kämppäkaverin ja kahden muun ystävän kanssa. Ranta oli lähes tyhjä muutamaa moottoripyörää lukuunottamatta. Raahasimme eväskorit samaan notkelmaan kuin viime vuonnakin. Vesi oli juossut hiekkamuodostelmien välistä ja muuttanut luonnonmuotoja, joten Samin viimevuotinen lukukuoppa oli kadonnut. Tilalla oli kuitenkin hauska kaareva pukuhuone ja kiipeilyrinne.

Valitsimme joulupuuksi korkean kaislaryppään, heitimme sen päälle koristenauhaa, suihkutimme tekolunta ja asettelimme lahjat ympärille. Siitä tuli aika outo. Ruoka oli hyvää, mutta auringonpaiste niin kuuma että osa siitä ehti pilaantua ennen syömistä. Kävimme pari kertaa meressä uimassa. Vesi oli niin lämmintä, että siellä kesti pulikoida. Odotimme isoja aaltoja ja yritimme ratsastaa niillä rantaan päin. Sain Samilta lahjaksi makuupussin ja kesäpaidan, jonka se oli tuttuun tapaan piilottanut tyhjäksi kaivertamaansa kirjaan. Paketissa oli myös Samin ihana runo.

Uuden Seelannin paras vuodenaika on nyt virallisesti alkanut. Tästä eteenpäin ihmiset pitävät lomiaan, matkustelevat ympäri maata, grillaavat joka ilta ja ovat yhtenään rannalla. Grillijuhlakutsuja on tullut joulun alla lähes joka päivä, vaikka samaan paikkaan kolmena iltana peräkkäin. En kyllä jaksa makkarankäryä ihan niin usein, eikä tästä jatkuvasta syömisestä muutenkaan mitään hyvää seuraa. Lähdemme huomisaamuna ajamaan kohti pohjoista, Paihiaa. Meillä on siellä parin kaverin kanssa jonkinlainen asumus varattu kahdeksi yöksi, kolmas ystävämme on varannut veneen. Sami lainasi eilen bändikaveriltaan ongen niin voimme pyydystää snapperia siinä missä muutkin. Jos ottaa ihan urheilun kannalta, voi hyvinkin syödä kalaa monta päivää putkeen. Kala syö kuulemma nyt hyvin. Plenty of fish in the sea, ei kai siinä mitään ihmeellistä ole. Aivan ihana päästä reissuun, tuli kalaa tai ei. Rakastan kesää, lämmintä ilmaa ja kukkien tuoksua. Ulko-ovi unohtuu usein auki kun ilma on sisällä ja ulkona yhtä lämmin. Itikoita ei ole näkynyt, asumme nyt vähän kuivemmalla alueella ja niillä ei varmaan ole kutupaikkaa.

Jos kiwit ovat keskimäärin rennompaa väkeä (varmasti ovat, jos vertaa suomalaisiin) niin kesällä elo muuttuu entistä rennommaksi. Posti ei kulje ja kiinteistönhoitaja antaa nurmikon rehottaa. Jos menee yöllä kauppaan (joka on siis auki 24/7), kassatytöt nukkuvat pöytiään vasten. Asiakkaat kävelevät ilman kenkiä, lasten rinnukset täynnä erivärisiä jäätelötahroja. Jostain syystä ympäristöstä huokuva rentous ei vaikuta omaan tahtiini sen enempää kuin Suomesta henkivä tehokkuuden mielikuva. Kun ryhdyn työhön, teen sitä aina oman suorituskykyni mukaan. Löysäily tekisi vain työstä tylsää. Toisaalta suomalaiset maneerit - nopeutettu puherytmi, pieni hengästyneisyys ja pään tärinä eivät ole tarpeen, kun ei tarvitse esittää kenellekään olevansa aikaansaava. Toisin sanoen ympäristöni tarjoaa luovalle työlle täydelliset puitteet. Saa nähdä mitä tästä vielä syntyy...

Joulu on ovela

Tajusin ihan äskettäin, että ensi viikolla on joulu. Eilen ryhdyin hankkimaan joululahjoja netistä. Ajattelin, että kun kaikki tuotteet kuitenkin tulevat Kiinasta, sama kai se on mitä kautta ne päätyvät perheelle Suomeen. Valitettavasti suomalaiset nettikaupat eivät kaikki toimineet kovin jouhevasti merten yli. Anttilanet oli niin hidas, että jokaista linkkiä painettuaan piti palata hetkeksi muihin hommiin. Kun lopulta sain tilaukseni valmiiksi, istuntoni vanheni ja kaikki katosi. Se siitä. Onneksi löytyi pari muuta kauppaa, joiden käyttö vielä onnistui.

Viime viikolla sain päätökseen parin viikon freelance design urakan. Päädyin työskentelemään eri lehden kanssa kuin oli tarkoitus, kun toisen lehden materiaalit eivät saapuneet ajoissa. Työ oli aika puuduttavaa, ja oli kiva palata sen jälkeen omiin projekteihin vaikka ne eivät vielä rahaa tuokaan. Lyhytfilmini (joka siis ei varmasti tuo rahaa) uusi editoija Ned on huomattavasti luotettavampi kaveri, joten eiköhän se tällä kierroksella saada valmiiksi. Huomenna jatketaan.

Sunnuntaiaamuna heräsin puoli kuudelta, pakkasin mukaani kaikki tummat vaatekappaleet jotka löysin ja matkasin Power Rangersin kuvauspaikalle. Ekstran työt ovat leppoisia. Ei tarvitse kuin syödä ja viihdyttää itseään. Aina välillä ohjattiin sisään leffateatteriin, jossa kuvattiin karaokelaulukohtausta. Meidän piti yleisönä taputtaa, hurrata, buuata, nauraa ja huutaa. Siinä kaikki. Työstä maksetaan sen vaikeustasoon nähden todella hyvin. Puolen päivän keikasta saa jo sata dollaria, hyvän aamiaisen, hyvää kahvia ja lopuksi monipuolisen lounaan. Lisäksi suurimman osan ajasta voi käyttää miten lystää, kunhan pysyy kuvausalueella. Pahin ongelma on pitkästyminen. Seuraavalla kerralla otan jotain lukemista tai ainakin paperia ja kynän. 1st AD osoittautui tutuksi mieheksi - naimisissa täällä asuvan suomalaisen kanssa. Tavattiin joskus alkuvuodesta suomalaisten kokoontumisessa. Tiesin kyllä, että se oli töissä Power Rangersissa, mutta en arvannut törmääväni kun ohjaajia on niin monta.

Background talentin listassa luki, että seuraavia mahdollisia töitä olisi tiedossa heti tammikuun alussa - lähinnä mainoskuvauksia. Toisessa oli kysymys jostain juhlista, joihin tarvitaan paparazzeja, toisessa haettiin vaan blondeja. Toivottavasti kutsuvat noihin, olisi hauska nähdä mistä niissä on kysymys. Näiden lisäksi yritän tietysti löytää ihan oikeitakin kuvaushommia, ekstran työt eivät kovin pitkälle elätä. Täytyy vaan suunnitella ajankäyttönsä niin, etten viivästytä bisnestouhuja. Pitäisi saada niin monta asiaa valmiiksi ihan lähiaikoina. Onneksi on joulu. Täällä se tarkoittaa hyvää työskentelyaikaa - kun ei ole sukulaisia eikä traditioita. Suurin osa ystävistä vetäytyy perheidensä pariin. Meillä on muutaman hengen porukka, jolla yritetään järjestää oma jouluateriamme. Kirkollakin olisi jouluohjelmaa ja kaikenlaista, mutta haluan mieluummin oikeasti läheisiä ihmisiä ympärilleni.

Kirkon kävijäkoostumus on muuttunut hyvin korealaiseksi. Vaikkei minulla ole mitään korealaisia vastaan, tuntuu aina vaan vieraammalta kävellä sisään. Ongelma on se, että monikulttuurisuuden sijaan alkaa olla kyse vain siitä, että olen ainoana muukalaisena aasialaisyhteisössä. Koska omaa väkeä on mistä valita, korealaiset eivät vaivaudu tutustumaan ulkopuolisiin, saati sitten puhumaan englantia (monet eivät osaakaan). Minkäs teet, seurakunnanhan on otettava avosylin vastaan kaikki halukkaat. Siellä sitten palkataan korealainen pastori, pidetään korealaispäiviä ja lauletaan koreaksi. Täällä on vähän sama vaiva kuin Suomessa, pienen maan anteeksipyytelevä asenne. Maassa maan tavalla? Suomalaisen täytyy ulkomaille lähtiessään opetella vieras kieli ja kulttuuri, sopeutua paikalliseen elämänmenoon. Jostain syystä sama ei toimi toisin päin. No, eihän ulkomaalaisen voi olettaa sopeutuvan Suomeen - suomalaiset ovat hädin tuskin itse sopeutuneet Suomeen. Sitä paitsi sopeutuminen on Suomessa vähän nurinkurista. Aito suomalainen vähättelee kotimaataan, masentuu talvisin ja säästää päästäkseen teneriffalle. Ja jos säästää oikein kauan, saattaa päästä Thaimaahan. Eikä suomalainen sinne päästessään kuvittele voivansa puhua suomea. Mutta meitä onkin niin vähän.

--------Seuraa loppukevennys---------------------------

Minulta kysytään jatkuvasti, puhutaanko Suomessa englantia.
"So what's the language in Finland... Finland...ish?"
"Finnish"
"Oh? Can YOU speak Finnish?"
"Yeah."
"But Finland's like an English speaking country, right?"
"Not really."
"So people don't speak English?"
"It's not like in India."
"So do you speak Finnish or English at home?"
"Well, my husband is Finnish and I'm Finnish. What do you think?"
"I honestly don't know (???)"

Suomi ja Skandinavia ovat myöskin sama asia:
"So where're you from?"
"Finland"
"Oh... Scandinavia! I've always wanted to see Sweden & Norway... and Iceland!."

Kiwien maantieto on jenkkejä huomattavasti parempaa, mutta Suomen sijainti on monille hyvin epäselvä.
"Finland... that's in Eastern Europe, isn't it? Close to Poland?"

Ilmasto on myös hämmästyttävää:
"I saw this picture from Norway, where people were lying on the beach in bikinis! I had no idea they have warm days like that."

Koulu loppuu ja loppuelämä alkaa

Olen jo viikkotolkulla lupaillut kuulumisia ja niitähän riittäisi jos olisi aikaa naputella. Miehestäni on tullut nyt myös esimieheni, joka innokkaasti kertoo kuinka minun kuuluisi aikani käyttää. Nyt se on kuitenkin vakuuttunut, että blogin kirjoittaminen edistää bisneksessä tarvittavaa verkostoitumista ja yhteisöajattelua, joten siihen täytyy irrottaa aikaa. Kun vain voisin perustella kirppiskierrokset ja käsikirjoitusten väsäämisen kahviloissa samalla tavalla.

Pari viikkoa sitten loppui koulu. Lightning Guy saatiin valmiiksi ja sai suuren suosion koulussa ja lähipiirissä. Laittaisin sen Youtubeen, mutta haluan ensin lähettää parille festareille ja etikettiin kuuluu, ettei sitä levitetä netissä ennen teatterinäytöksiä - jos nyt siis huolivat sitä mihinkään festareille. Koulun näytöksessä jokaisen filmin ohjaaja nousi lätisemään jotain omasta tuotoksestaan ennen sen katsomista. Aavistelin, että puheestani tulisi väkisinkin tukala tai hölmö joten ostin pieniä suklaapatukoita. Nousin siis penkistä ja ilmoitin ettei mulla ole mitään sanottavaa ja nakkelin hymyillen suklaata yleisölle. Riemu oli valtava. Luulen että katsojien mielikuva filmistä värittyi vähän suklaan myötä, mutta sehän on vain hyvää markkinointia. Jonain päivänä mun varmaan täytyy oppia puhumaan järkeviä, kun ihan joka tilanteesta ei selviä snackseja viskomalla.

Ajattelin, että koulun jälkeen aikaa jäisi ns. elämälle, mutta mitä vielä. Koska olin jo aikaisemmin päättänyt viedä täkäläisen 48 tunnin lyhytelokuvakilpailun Suomeen, upposin sen järjestelyihin. Lisäksi meillä on toinen myös Suomeen kohdistuva internethanke, josta voisin kertoa teille mutta "If I told you I'd have to kill you". Avoimena ja spontaanina ihmisenä kaikenlaisten salaisuuksien pitäminen (varsinkin ystäviltä) on yhtä tuskaa. Leffakisasta on se ilo, että pääsen takaisin Suomeen ihan tekemään jotain. Pelkäsin, että päädyn istumaan käsieni päällä laiturin nokassa. Ja tietysti oikeisiin töihin - tosin niihin joudun varmaan joka tapauksessa kun näitä muita bisneksiä pitää edistää.

Koulun jälkeen päätin, etten palaa täysin graafisen suunnittelun pariin. Vain sen verran mitä rahan takia on pakko. Nyt olen ollut viikon freelance-hommissa ja päänsärkyähän siitä vain seuraa. Graafikkoahdistuksessani ilmoittauduin jopa paikallisen ekstroja välittävän firman listoille, kävin valokuvattavana ja ensi sunnuntaina pääsen taustahahmoksi Power Rangersien kuvauksiin. Noissa hommissa on se kiva puoli, että niistä maksetaan. Ei nyt älyttömästi, mutta aina on se mahdollisuus että saan jostain kaksi vuorosanaa ja hintaa nousee :)

Ensi viikolla on koulu valmistujaisjuhla ja täytyy lähteä kirpparille etsimään päällepantavaa. Koulukavereilla alkaa olla nyt jo hirveä ikävä toisiaan. Koulun postilaatikko täytyy kaikille osoitetuista 'love you all, miss you all' viesteistä. Mulla on vähän ikävä muutamaa ihmistä, mutta suurin osa 130 opiskelijasta jää kyllä hyvinkin vieraiksi. Osaan en koskaan edes halunnut tutustua sen kummemmin, mikä tietysti helpottaa asiaa. Facebook on hiljalleen täyttynyt koulukavereista, jotka ikävissään kutsuvat listoilleen ihmisiä joita eivät juurikaan tunne - kunhan ovat samasta koulusta.

Eilen kävimme Aucklandin vuoden suurimmassa juhlassa, Christmas in the Park. 200 000 ihmistä kuhisi keskuspuistossa ison lavan äärellä. Taivas näytti tummalta, mutta vettä ei satanut. Vähän ripsi kun lähdettiin pois. Tapahtuman lopussa ykkössponsori coca-cola ampui ilmoille valtavat ilotulitukset. En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa taivaalla. Parasta koko tapahtumassa oli nähdä täkäläiseen tyyliin kaikki ikäluokat kokoontuneena yhteiseen hauskanpitoon ilman älytöntä viinankäyttöä. Pikkulapset tanssivat musiikin tahtiin ja teinit ölisivät taustalla omaan tyyliinsä. Täällä joulupukki saa vielä sanoa 'ho ho ho' ja olla niin pulska kuin ikinä. Ilmeisesti sama ei enää käy ainakaan jenkeissä.

Meidän yrityksen ydinporukka kokoontui eilen villiin brainstorm-sessioon. Tajusin siinä samalla, että olen kuuden ihmisen joukossa ainoa naispuolinen. Poikien harmiksi minusta ei ole mitään iloa kahvinkeittäjänä tai emäntänä. Unohdan ruokaan liittyvät velvollisuuteni saman tien ja tarjoilu muuttuu itsepalveluksi. Onneksi Sami on etevä keittiössä. Täytyy myöhemmin kertoa lisää bisneskumppaneista, ovat aivan mainio porukka. Parasta on se, ettei joukossa ole yhtään ns. jarrua. Kaikki ovat avoimia ideoille, kekseliäitä, optimistisia ja kannustavia. Uskon, että yritystoiminnassakin sitä saa mitä tilaa. Jos ei itse usko omaan ideaansa, on turha yrittäkään.

Lightning Guy

Koulun lopputyönä toimivan lyhytelokuvani kuvaukset ovat nyt pulkassa. Neljä päivää meni todella nopeasti. Sateen takia täytyi vähän vaihdella aikatauluja viime tingassa, mutta muuten kaikki kulki sulavasti. Olen valtavan kiitollinen hyvästä kameramiehestä ja omistautuneista näyttelijöistä - erityisesti nerokkaasta lapsinäyttelijästä, joka oli gafferin suloinen pikkuveli. 1st AD (mikä se nyt on suomeksi?) osoittautui aivan karmeaksi natsiksi, joka huusi että turpa kiinni silloinkin kun kukaan ei edes puhunut, mutta ainahan mukaan täytyy yksi 'extra grace required' mahtua. Lavastaja/puvustajani ei hoitanut hommiaan juuri lainkaan, joten jouduin itse vastaamaan vanhalla rutiinilla siitäkin puolesta. Muutaman jutun kanssa tuli kyllä kiire - siinä sitten aamutuimaan ajelin ostamaan sopivaa lipastoa, samalla kun pyöritin kuvalistaa mielessäni. Muilta osin keskityin siihen, että työryhmälläni oli kylliksi ruokaa ja suklaata ja saivat riittävästi kannustusta. Lopulta 1st AD'kin alkoi rentoutua, neljäntenä päivänä näin jo hymyntapaisen.

Huomenna alkaa editointi, sitten nähdään mitä tästä vielä tulee... Lisää myöhemmin.

Kalaan - inside the fish

Eihän meillä mitään vapoja ollut tai muita vermeitä, mutta lähdimme mukaan kun kanadalainen kaveri kirkolta pyysi. Kuvittelin, että kyseessä oli muutaman seurakuntalaisen virkistysreissu johonkin lähimmälle sillalle. Pian kävi ilmi, että meitä oli lähdössä 20, neljällä autolla kohti pohjoista. Mietin, miten jaksaisin koko päivän uppo-outojen ja osittain aika kielitaidottomien korealaisten kanssa. Päivästä tuli kuitenkin mainio. Shakespearen kansallispuistossa oli aivan mahtavat maisemat (unohdin kameran...), pelasimme jalkapalloa, söimme hyvä pihviä, pahaa makkaraa ja aina yhtä järkyttävää korealaista viinietikka-kaalisörssöä. Näimme tappajavalaan aika lähellä rantaa ja kiljuimme riemusta. Kiipeilimme kallioilla pitkin murentuvaa vulkaanista kiveä ja orjantappuran tapaista pusikkoa. Kalastimme muutamalla vavalla ja yksi tarpeeksi iso snapper leikeltiin ja jaettiin sushimin muodossa halukkaiden kesken. En varmaan ole koskaan saanut niin tuoretta kalaa. Luulen, että sen samean silmän takana pyöri vielä elämän filminauha, kun kastoimme pyrstönpalasia soijakastikkeessa. Sami istui kalliolla kitara kädessä ja sävelsi kaverin kanssa uutta laulua.

Oli hienoa viettää kokonainen päivä ilman tietokonetta. Ei tullut edes ikävä, vaikka pitikin lukea Dan Brownin Digital fortress'ia siellä matkan varrella. Ei rannalle voi lähteä ilman kirjaa. Kun välillä nostin etutukkani irti kirjasta, mietin miten paljon täällä maailmassa saa ihan ilmaiseksi - loputtoman vihreät nummet, kirmaavat pikkulampaat, sinisen meren ja vulkaaniset kivimuodostelmat, palmut, valaat ja delfiinit.

Yötä päivää

Vuorokausirytmini on sekaisin. Kun koulussa ei ole mitään muuta kuin 'valmistautumista' kuukauden päästä kuvattavaan lyhytfilmiin, kaikki aikani kuluu omissa projekteissa. Koneen ääressä istuessa ajataju katoaa täysin ja menen yleensä nukkumaan kolmelta, kun huomaan että on myöhä. Eilen sain apua meidän filmiin yhdeltä tutulta editoijalta, joka on enemmänkin käsikirjoittaja-editoija-ideapankki. Siinä menikin sitten iltapäivä yöhön asti, kun kehiteltiin juonikuvioita elokuviin ja yritettiin pelastaa otoksia, joissa valaistus vaihtuu radikaalisti. Opin liittämään taustan toisesta kuvasta, hirveän tarkkaa ja hidasta hommaa, mutta pystyn pelastamaan muuten käyttökelvottomat pätkät.

Lähetin jokunen päivä sitten Facebook-kutsun kaikille vanhoille tutuille ja ystäville, joiden sähköpostiosoitteet olivat vielä tallessa. En tiennyt, että asiasta puhutaan Suomessa nyt niin kovasti. Täällä se on vain yksi nettifoorumi muiden joukossa. Olen jo aikoja sitten luovuttanut taistelun näitä villityksiä vastaan. Kaikki, mikä auttaa yhteydenpidossa ja laajentaa elämänpiiriäni on tervetullutta. Filmintekijäksi olen surkean huonosti verkostoitunut. En odota, että kaikki kutsun saaneet liittyvät mukaan. Jos Facebookin, Bebon, Flickrn ja Linked'n vastustaminen on osa olemustasi tai muuta yhteiskunnallista agendaa, kunnioitan sitä. Olin itse ihan samanlainen... Jos taas et ole saanut kutsua, lähetä kommentti / sähköposti.

Tähän loppuun suosittelu: Jos ette vielä ole löytäneet uusi-seelantilaista komediaa, käykää katsomassa Flight of the Conchords'n lauluja Youtubesta. Suuria suosikkejani ovat Humans are dead, Issues, Albi the racist dragon, If you're into it ja Business time

Jotkut varsinaisen komediasarjan jaksotkin ovat mainioita.

Lomaviikon hommia

Maanantaina lähdimme Muriwain rannalle kuvaamaan liitovarjoilua. Ilma oli lämmin ja seesteinen. Koko päivä oli yhtä kiipeämistä ja odottelua (para-waiting :), kun piti vaihtaa kuvauspaikkaa tuulen suunnan mukaan ja käydä aina välillä hakemassa Ned takaisin ylös lähtöpaikalle. Onneksi kuvausporukka oli niin mukava, ettei aika käynyt pitkäksi. Opin puhdistamaan ja valmistelemaan varjon oikeaan muotoon ilmaannousua varten. Olisi ollut hienoa lennellä itsekin, mutta yksin lentämiseen tarvitsee ainakin päivän kestävän koulutuksen, eikä siihen ollut aikaa. Sitä paitsi varjon ohjaaminen ei vaikuttanut kovin helpolta.

Tiistaina luin dekkaria, jonka isi jätti jälkeensä melkein vuosi sitten. Oli kiva lukea suomen kielellä ja jäin kirjaan niin koukkuun, että pääsin sohvalta ylös vasta kolmelta iltapäivällä. Kiipesin taas Mt Edenille. Löysin kauniin valkoisen kioskirakennuksen, vähän jo töhrityn ja tyhjillään olevan, mutta siinä oli jotain tosi viehättävää. Illalla kävin katsomassa Samin squash-peliä, ensimmäistä kertaa sitten 1998. Myöhemmin haettiin Samin kanssa pari elokuvaa ja saatiin niistä toinen katsottua. Se oli kirpeä ihmissuhdekomedia Trust the man. Ei ihan huono. Kyllä sitä lomalla ehtii...

Tänään lähdin Jezin kutsusta Hendersoniin (läntinen kaupunginosa) auttelemaan Back of the Y - tv-sarjan studiosetin rakentamisessa. Pääsin muotoilemaan kiviä styroksista. En ollut ikinä ennen käyttänyt sellaista kuumaleikkuria, kaikki muu oli ihan tuttua maalaamista, leikkaamista ja suunnittelua. Apulaisina oli Jezin lisäksi pari muutakin luokkakaveria. Varsinaiset BOTY-kaverit olivat sottaisia ja äänekkäitä kolmekymppisiä ja työpaja kuin pommin jäljiltä. TV-sarja itsessään on ilmeisesti aivan ala-arvoisen typerä, mutta eipä minun tarvitse siitä huolehtia, varsinkin nyt kun ei ole telkkariakaan. Joka tapauksessa on kiinnostavaa pyöriä oikealla studiolla ja nähdä miten tv-ohjelmaa tehdään pienellä budjetilla - koulun nollabudjetin sijaan. Huomenna menen uudestaan. Kun tulin tänään kotiin, lähdettiin Samin ja Katrin kanssa Mt Edenille. Vuori on alkanut tulla jo tutuksi. En katsonut enää kunnolla eteeni ja astuin lehmänlantaan.

Perjantaina en varmaan viitsi enää styroksihommiin. Alanan pitäisi tulla auttamaan meidän lyhytfilmin editoimisessa, kun Brad ei pääse. Jännitän myös, pääsenkö ilmaiseksi kampaajalle. Läheisen kampaajan edessä oli maanantaina ilmoitus, jossa etsittiin hiusmalleja. Jonkun uuden työntekijän piti päästä harjoittelemaan raitojen tekemistä. Kävin ilmoittautumassa ja sanoivat soittavansa, jos tarvitsevat perjantaina harjoitustukkaa. Niin, ja perjantaina täytyy myös soittaa uudelle tuttavuudellemme Tarxille ja kysyä, josko meitä tarvittaisiin Gisbornen kuvausreissulla. Olisi kiva päästä ilmaiseksi reissuun...

Kyllä sitä selvästi jo pärjäisi ilman kouluhommiakin. Ei käy aika pitkäksi ja ehtii vielä ulos liikkumaan. Kun vain saisi jostain rahaa elämiseen... vaikka se olisi ehkä jo liian täydellistä.

Lomakuume

Kohta alkaa parin viikon loma ennen viimeistä lukukautta. Loman alkaessa mulla on ollut tapana sairastua, jos ei nyt ihan vuoteen omaksi niin sellaiseen perusräkätautiin. Eilen aloin hikoilla viimeisen studioshown aikana aivan älyttömästi. Studiossa on aina kuuma, ei siinä mitään uutta, mutta tällä kertaa tuntui kuin silmät olisivat kiehuneet päässä. Olin koko päivän art directorina ja aamulla Petrina patisti vielä haastateltavaksi, kun joku vieras oli jättänyt saapumatta. Esitin sisustussuunnittelijaa. Mitään ei ehditty harjoitella, joten kuulin kysymykset ensimmäistä kertaa kameran edessä ja jauhoin paskaa minkä kerkesin. Kehotin esimerkiksi pimeässä eläviä hankkimaan valoja, koska ne tekevät sisätilasta huomattavasti viehättävämmän. Viimeisen shown alkaessa luokkakaverit lupasivat hoitaa hommat ja pääsin kotiin. Sami peitteli minut vuoteeseen ja heräsin viisi tuntia myöhemmin iltapalalle. Sitten taas nukkumaan vielä 10 tuntia ja pää tuntui paljon paremmalta tänä aamuna. Kaikkein hienointa oli välttää viimeistä showta vääjäämättömästi seuraava paikkojen siivoaminen, johon kuuluu aina hermoja raastava 'tavarat-oikeille-omistajilleen' ralli.

Viimeisen lukukauden lyhytfilmi on nyt tekemistä vaille valmis, mutta tuottajani Petrina lähti pariksi viikoksi hommiin Queenstowniin eikä asia varmaan etene loman aikana mihinkään. Koulun ulkopuolinen filmi odottaa viimeisen kohtauksen kuvauksia. Sää näyttää hyvältä sunnuntaina, mutta taaskaan ei ole kameramiestä käytössä. Editoija pääsee kuitenkin loman aikana työstämään jo kuvattua materiaalia, joten eiköhän siitä jotain synny.

Viime viikonloppuna olimme Samin kanssa yhden samoalaisen kaverin lyhytfilmin kuvauksissa. Tänä lauantaina pitäisi taas mennä auttelemaan. Sami pitelee boomia ja minä teen maskeerausta/meikkiä. Viimeksi sain meikata kymmenen 'jengiläistä' kameran eteen. Kokemus oli useimmille hyvin uusi ja irvistelivät vaikeina. Ohjaajan mielestä ei tarvittu kuin perusmeikkiä, vaikka yhdessä kohtausessa on jengitappelu ja päähenkilöä lyödään pullolla päähän. Oli se kuitenkin hankkinut jotain arpivahaa ja tekoverta, joilla sain loihtia haavan otsaan. Pitäisi hankkia kunnon väripaletit mustelmien tekoon ja sellaista mahtavaa verimömmötahnaa hyytymäkohtiin. Haavasta tuli kuitenkin ihmeen vakuuttava. Voi sanoa että on CSI'n katsomisesta jotain hyötyä.

Vaikea uskoa, että vuosi on näin pitkällä. Sami puhuu jo Suomeen paluusta, mua hirvittää pelkkä ajatus mutta ei kai sille mitään voi. Olen jo päättänyt, että seuraan sitä joka tapauksessa. Ennen maaliskuuta täältä ei kannata lähteä, jos aikoo koskaan palata. Siihen mennessä pitäisi olla pysyvän oleskeluluvan ehdot täyttyneet, eikä lupaa voi enää menettää maasta poistumalla.

Maassa pysymisen ja Suomeen paluun suhteen keskustelu Samin kanssa on jatkuvaa köydenvetoa. Samin mielestä mielekkäitä, syviä ihmissuhteita ei voi rakentaa kuin äidinkielellään - sen parhaat ystävät ovat edelleen Suomessa eikä täällä ole kuin märkää, kylmää ja teennäisiä ihmisiä. Olen ihan samaa mieltä märästä ja kylmästä, mutta mulla ei ole Suomessa mitään muuta kuin perheeni. Jos haluaisin nähdä vanhempiani joka päivä, pitäisi muuttaa samaan kylään ja työskennellä Siwan kassalla (tosin ei sieltä töitä saisi). Jos haluan tehdä mitään omaan ammattiini liittyvää, edes siihen edelliseen, pitäisi asua Helsingissä, jossa ei ole mitään sosiaalista verkostoa. Kysymys ei ole siitä, että ystäväni olisivat kaikonneet jonnekin viimeisen kahden vuoden aikana. Minulla ei koskaan ollutkaan Suomessa mitään sosiaalista elämää. Samilla oli. Nyt osat ovat jossain määrin vaihtuneet, enkä millään haluaisi jättää täältä löytämiäni ystäviä ja yhteisiä projekteja. Parasta nykyisissä ympyröissä on ehkä se, että ne liittyvät filmialaan ja ihmiset ovat jotenkin mukavampia kuin mainospuolella. Pienen tai olemattoman budjetin leffoja ei tehdä rahan takia, eikä tätä stressiä kestä kuin rakkaudesta lajiin. Monet ovat jättäneet hyväpalkkaisen työn hypätäkseen tyhjän päälle ja luodakseen jotain. Olen aina halunnut sellaisia ihmisiä ympärilleni. Turvallisuushakuinen tai rahakeskeinen elämänasenne on masentava.

Nälkämaan laulussa sanotaan: 'Raukat vain menköhöt merten taa'. Välillä on huono omatunto siitä, että mieluummin asun ulkomailla kuin Suomessa. Suomi masentaa ja tekee minusta epäsosiaalisen. Pidän Suomesta, mutta en pidä itsestäni Suomessa. Pienenä leikin ajatuksella, että olin vahingossa syntynyt väärään maahan. Suostun palaamaan Samin kanssa Suomeen, mutta en lopullisesti. Ehkä muutan vielä mieleni... Juttelimme viime sunnuntaina kanadalaisen miehen kanssa, jonka mielestä meidän kannattaisi ehdottomasti asua kesät Suomessa ja talvet Espanjassa. Itse se aikoi rakentaa talon Kanadaan ja asua talvet Kaliforniassa. Siinähän asuu. Mies vaikutti yksinäiseltä, avioliitto oli hajonnut ja se valitti $100,000 vuosipalkkaansa liian heikoksi. En itse viitsisi muuttaa ympäriinsä pelkästään sään takia. Ei elämä ole välttämättä auvoista vaikka ilmasto-olosuhteet olisivat täydelliset. En koskaan halunnut asua ulkomailla vain jännittävän kulttuurikokemuksen takia. Halusin löytää oman paikkani. Asua niin kauan, että kulttuuri tuntuu omalta, kieli jollain lailla omalta ja näen asiat paikallisen silmin. Siinä voikin mennä loppuelämä.

Mount Edenistä itään

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut aivan älytön kiire. Nukkumaan ei ehtinyt juuri lainkaan, joten tänä viikonloppuna on yritetty paikata sitä ja hoitaa pois muitakin toisarvoisia asioita. Koska tähän kahteen viikkoon sisältyi myös muutto uuteen osoitteeseen, tässä kuvia talosta ja ympäristöstä... Sisältä en viitsi vielä ottaa, kun on osittain kalustamaton eikä taulutkaan vielä seinällä. Mutta malttakaa vielä, lisää kuulumisia seuraavassa postissa. Tämä on vain kuvapäivitys.


Uusi koti on rivitalon pääty. Umpikujalla ei ole juuri liikennettä. Autotallin kautta pääsee perävarastoon eli Samin studiohuoneeseen. Laitan kuvia kunhan Pelastusarmeijalta ostettu sohvakalusto ja pöytä saapuvat maanantaina ja saadaan huone sisustettua. Tänään ompelin verhot.


Pihalla oleva mangoliapuu kukkii vielä ehkä pari viikkoa. Sen takana on pari koivua.


Sama talo, sama puu. On vaan niin kaunis.


Umpikujan perältä ei pääse läpi Foodtownille. Jos pääsis, matka kauppaan olisi vain pari sataa metriä. Nyt on vähän enemmän.


Kotipihaa.


Sami kotikadulla, valmiina kiipeämään vuorelle.


Sami edelleen kotikadulla. Mangoliapuita on joka paikassa.


Alue on hyvin kaunista, vanhaa ja järjettömän kallista.


Rikkaimmat asuvat Mt Edenin vuorenrinteellä, alla avautuu koko kaupungin näkymä merelle asti. Onneksi hienoja katuja saa ihailla ihan ilmaiseksi.


Mt Eden on Aucklandin korkein paikka (lukuunottamatta Skytoweria tietysti, mutta sehän onkin rakennus).


Mt Edenin lehmät hölkkäilevät pitkin rinteitä. Jostain syystä niiden tummat hahmot tuntuvat pelottavilta, varsinkin jos laukkaavat kohti.


Maisemia kaupungin itäpuolelle päin.


Kraaterin reunan yli keskustaa päin. Mt Edenin tulivuori purkautui joskus ajat sitten. Nyt se on kuin iso ruohon peittämä kulho.

Vailla järkevää otsikkoa

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, on tapahtunut muutama asia. Olen ehtinyt kuvata kaksi kohtausta meidän lyhytelokuvaan, rullannut rekisterikilpeni toisen auton kylkeä vasten ja maskeeraannut aidon näköisen mustan silmän, tulehtuneen haavan ja narkkari-ihottuman meidän koulun Shortland street - näyttelijöille. Sen lisäksi olen saanut kirjoitettua viimeisen lukukauden lyhytleffan käsikirjoituksen kahteen kertaan uusiksi ja käynyt kolmena päivänä palkallisessa työssä. Eikä siinä vielä kaikki, yli puolet ajasta olen toiminut ilman riittävää puheääntä, kun flunssa vei sen mennessään. Olemme Samin kanssa tutustuneet seurakunnan kautta samanikäiseen pariskuntaan (henkisesti meitä paljon vanhempia!) ja viettäneet useita iltoja ihan kaksin, katsoen frendejä, syöden ja pelaten Scrabblea samanaikaisesti. Urheilemaan en ole ehtinyt lainkaan, vessan lavuaarin puhdistukseen tarvittaisiin räjäytysainetta ja alakerrassa on äitelä haju kun ostin ilmanraikastimen nimen perusteella.

Lyhytfilmin kuvaukset lähtivät käytiin hienosti. Ihmiset olivat innostuneita ja tekivät parhaansa. Luotettu kuvaajani ei päässyt aamupäiväksi, joten jouduin vahtimaan tuuraajan työtä hetkeksikään hellittämättä. Laatu oli silti vaihtelevaa. Saimme editoitua kohtauksen kasaan ihmeen hyvin, mutta onneksi ei tarvitse samaa heppua käyttää enää mihinkään. Muiden osalta ei ole kuin kiittämistä. Näyttelijät paransivat suoritustaan joka otolla ja sääkin suosi ulkokuvauksissa. Kahdeksan tunnin jälkeen olin aika naatti. Kun viimeinen otos saatiin pakettiin (That's a wrap!), huusin että nyt syödään kuvausrekvisiittana toiminut suklaakakku. Työryhmä kiljui riemusta, sitä kakkua oli tuijotettu kolme tuntia silmät kiiltäen.

Eilen menin aamulla töihin, tekemään hommia Husk'lle - design-firmalle, joka hoitaa nykyään entisen työpaikkani TEAR Fundin tiliä. Päädyin siis työskentelemään TEAR Fundin esitteen kimpussa – saman esitteen, jonka suunnittelun itse aloitin kuukausia sitten ja joka tyrehtyi sillä kertaa materiaalin puutteeseen. Huvittavinta oli kopioida omaa designiaan 'asiakkaan ohjeiden mukaan'. "Exactly like this, please". Kysymyksessä ei suinkaan ole sattuma. TEAR Fundin markkinointipäällikkö vei minut pari viikkoa sitten kahville ja kertoi huolensa yrityslehden ynnämuun materiaalin tulevaisuudesta. Sovittiin, että antavat seuraavan lehden Huskille ja minä käyn siellä tekemässä niin paljon tunteja kuin ehdin. Näin homma ei ole kokonaan minun vastuullani ja pilaa elämääni taas kuukaudeksi kerrallaan ja kuitenkin saan töitä niin paljon kuin jaksan jos jaksan.

Markkinointipäällikön tapaamisesta oli se hyöty, että innostuimme puhumaan erilaisista varankeruuvideoista ja hyvien, todenmakuisten tarinoiden merkityksestä. Tarjouduin tekemään dokumenttia Microenterprise-toiminnasta, jos vain lähettävät minut ja kuvausryhmäni (sisältäen tietenkin Sami the audio recordist'n) jonnekin päin Indonesiaa, Filippiinejä tai missä kaikkialla niitä projekteja onkaan. Ensi vuonna olisi kuulemma budjetissa. Saas nähdä.

Olen jo jonkin aikaa haaveillut muuttamisesta. En oikein tiedä mistä se lähti. Laskeskeltiin, että jos vuokrattais kokonainen talo, kolme huonetta ja keittiö, ja otettaisiin kämppäkaveri niin säästettäisiin vuokrassa ja saataisiin enemmän elintilaa. Kämppikset ovat tietysti aina riskialttiita, mutta kun viimeisestä jäi niin hyvät muistot, ajattelin että sehän voisi olla ihan kivaa. Erityisesti, jos Markus on jäämässä maahan ja tarvitsee kämppää... Joka tapauksessa, viikkojen jahkaamisen jälkeen sain tänä aamuna viestin vuokranantajalta, että asuntomme pistetään myyntiin. Ei siis haittaa yhtään, että olen jo kolme viikkoa katsellut vuokra-asuntojen kuvia ja vertaillut hintoja.

Laskettiin, että tulemme koulun jälkeen toimeen, jos teen design-juttuja 2-3 päivää viikossa ja Sami tekee vähän jotain. Lopun ajan voi käyttää itsensä kehittämiseen filmiprojekteissa. Jee!

Tänä viikonloppuna Sami menee kirkon musiikkiaiheiseen tapahtumaan ja minä yritän valmistella koulun ensi viikon kuvausjuttuja. Heräsin tänä aamuna 5.30 ja taputan hiljaa itseäni selkään että olen vieläkin hereillä.

Vintti pimeenä kun päreet paloi

Tiistaina talvimyrsky riepotteli Aucklandia. Puunoksa romahti naapurin auton päälle ja seitsemältä illalla menivät sähköt. Hiippailin pilkkopimeässä alakertaan etsimään Samia, joka oli ulkona nauhoittamassa luonnon ääniä. Sami palasi sisälle ja minä kumosin vesilasin keskelle ruokapöytää. Kun etsin rättiä jolla siivota jälkeni, naapurin Gary ilmestyi ovelle taskulampun kanssa. Laitoimme pari kynttilää palamaan, söimme kylmiä snackseja ja pelasimme Settlers-lautapeliä. Parin kolmen tunnin päästä sisällä oli jo suurin piirtein yhtä kylmä kuin ulkona. Naapuri meni nukkumaan ja lähdimme Samin kanssa iltakävelylle tutkimaan sähkökatkoksen laajuutta ja myrskyn jälkiä. Parin korttelin päässä Shellillä valot olivat jo päällä ihan normaalisti. Jatkoimme siitä Markuksen uuteen majataloon, jossa ei oikeastaan saisi käydä vieraita kymmenen jälkeen illalla. Luimme peukkupaikkoja Raamatusta ja puhuimme vanhoista suomalaisista sananlaskuista. Otsikossa Markuksen hieno esimerkki. Toinen hyvä oli 'sopu sijaa antaa, rakkaus raajat levittää'. En tiennyt että sitäkin on aikanaan sensuroitu. En siis päätynyt tekemään koko iltana mitään, mitä olin suunnitellut, mutta oli ihan kivaa.

Ei saisi, mutta joskus oikein toivoo, että elämän rutiinin katkaisisi jokin odottamaton. Vaikka juna ajaisi meidän talon läpi. Olen ihan varma, että tsunamikin toi ihmisiä lähemmäksi toisiaan (niitä, jotka eivät kuolleet). Vaikkei kukaan virallisesti toivo mitään luonnonkatastrofia tai sotaa, sellaiset varmasti antavat elämään lisämerkitystä. Ei ainakaan voi surkutella tylsistymistään kaiken yltäkylläisyyden äärellä. Ihminen menee keskimäärin ihan pilalle, kun kaikki on hyvin. Onneksi on epätodennäinen elokuvantekijän ura, jonka eteen voi venyä ja ponnistella.

Eilen tein pitemmän työpäivän, ja tänään töitä ei sitten ollutkaan. Typerä asiakas ei lähettänyt kuvia ja tekstejä ajoissa, joten hommat seisovat niin kauan kunnes materiaalia tulee. Huomenna toivottavasti, muuten saan vain kolme vaivaista päivää töitä tällä viikolla. Sillä maksaa hädin tuskin pari jättimäistä led-valokannua ja kannettavan akun. Ruokaahan meidän firmalle tehdyillä rahoilla ei saa, kun itselleen palkan maksaminen on verotuksellisesti kestämätön ratkaisu. Hankalaa, monimutkaista, ääh. Onneksi on suomen opintotuki, jonka saa vaihdettua paremmalla kurssilla kun jaksaa vielä vähän aikaa odottaa.

Ensi sunnuntaina tapaan tuottajan kanssa muutaman halukkaan näyttelijän lyhytfilmiäni varten. En meinaa uskoa, miten vieraat ammattilaiset tarjoutuvat tekemään ilmaista työtä ja tutut ovat vielä innokkaammin mukana. Vielä enemmän ihmetyttää, miten moni nainen on vapaaehtoisesti tarjoutunut näyttelemään 'Ugly woman' -sivuosaa. Lähettävät kuvia ja vakuuttavat voivansa olla tarvittaessa vielä paljon rumempia. Ilmeisesti Aucklandin elokuvarintamalla ei tapahdu juuri nyt mitään muuta mielenkiintoista. Tai sitten ihmiset ihan oikeasti pitävät käsikirjoituksesta (niin kuin väittävät). Sami on säveltänyt aivan ihanan biisin leffan loppukohtaukseen. Nyt pitäisi saada lyriikat valmiiksi ja laulut nauhoitettua. Amelia (jonka kuva oli edellisessä jutussa) on luvannut laulaa. Saa nähdä, ehkä tästä tulee jotain...

Sunnuntai valokuvina

Tänään kävimme tuottajani ja Samin kanssa katsomassa kuvauspaikkoja Wintergardenissa. Illalla kävelin kotoa iltakirkkoon ja pysähdyin katsomaan kaupungin valoja Hopetounin sillalta. Kirkossa parasta (ja ainoa minkä enää muistan) oli Amelian ja Joelin yhteisesiintyminen. Naisella on hieno, pehmeä ääni. Siinä näette, iso valikoima valokuvia kertoo enemmän kuin muutama huonosti valittu sana.

Jotain pitäis tehdä

Koko alkuloman on päässä takonut, että jotain pitäisi saada aikaan. Järjestin itseni töihin loman loppuajaksi, mutta eihän se nyt ole vielä mitään. Varsinkin kun työ on sitä samaa vanhaa. Pitäisi saada oma lyhytelokuva työn alle heti, kun kuvausvälineet ovat kasassa. Pari päivää sitten kirjoitin 6-7 minuutin käsikirjoituksen. Hioin sitä toista päivää ja luetin Petrinalle. Se halusi tuottajaksi, mutta vetäytyi sitten pois kun sai viikoksi töitä jostain tv-kanavalta. Masennuin ainakin puoleksi päiväksi, mutta päätin sitten ettei se ole ainoa tuottaja maan päällä. Soitin Julielle, joka on minua pari vuotta vanhempi ja yksi koulun parhaista tuotantopuolen ihmisistä. Julie luki käsikirjoitukseni ja innostui kovasti. Alustava kuvausaikataulu venyy kyllä viikonlopuille loman jälkeen, mutta ainakin valmistelut päästään aloittamaan saman tien. Ensi maanantaina tapaan Julien ja seuraavana viikonloppuna koko kuvausryhmän. Juliella on yhteyksiä näyttelijöihin koulun ulkopuolella, joten samat tutut harrastelijat eivät ehkä pääse pilaamaan tätä tuotantoa.

Suurin osa opiskelijoista yrittää Petrinan lailla päästä tv-kanaville työharjoitteluun loman ajaksi. Jotkut pääsevät, minä en edes yrittänyt. Pitäisi varmaan korjata asennettaan, mutta jotenkin sitä kysyy itseltään: Miksi tekisin palkatonta työtä paikassa, johon en haluaisi edes palkalliseksi, jos voin tehdä palkallista työtä paikassa, johon en halua... palkalliseksi? Ei kai tv-työ todellisuudessa niin ällöttävää ole kuin minun mielikuvituksessani. Mutta jos kurssin nimestä olisi otettu 'film' pois, en olisi lähtenyt opiskelemaan. Olen liian vanha hortoilemaan harhareiteillä. Haluan tehdä elokuvia ja siinä se. Päättelin, että parasta mitä nyt voin tehdä on tuottaa omia lyhytelokuvia, puskea niitä festivaaleille ja hakea rahoitusta aina isompiin projekteihin. Haluaisin kyllä työkokemusta jättimäisestä elokuvatuotannosta, ja siksi yritän hioa art director -taitojani, joilla voin tunkea assistentiksi seuraavaan 'lord of the ringsiin'. Aika näyttää miten typerä tämä tie on...

Sami huutelee aamupalalle. Kello on kohta varttia vaille kaksitoista. Pitäisi käydä suihkussa ja vaihtaa yövaatteet johonkin muuhun. Eilen ompelin isosta sari-kankaasta itselleni paitaa. Pitää laittaa kuva siitä ja villakangasmekosta pian tänne blogiin, niin äiti näkee mitä olen saanut aikaan :)

Kolmen viikon musta aukko

Kuvassa olen minä tänä iltana. En ole varmaan koskaan julkaissut mitään noin tuoretta ja tarpeetonta. Mulla alkaa huomenna kolmen viikon loma. Samilla on vielä viikko koulua, joten saan pyöritellä sukkia jaloissani yksin kylmässä asunnossa. On hirveä hinku tehdä jotain mielekästä. Käytin lähes koko päivän erilaisten filmiaiheisten nettisivujen selailuun. Löysin aika monta mielenkiintoista, vielä paikallisiakin. Nyt kun vielä jostain tupsahtaisi kuvausryhmä tekemään kanssani jotain hauskaa. Jez on sukuloimassa, joten sen, Garyn ja Daven kanssa ei päästä tekemään mitään vielä viikkoon. Mutta eipä ole jenkeistä tilattu mikserikään vielä täällä, eikä ole mikrofonia. Jotain äänetöntä voisi tietysti kuvata...

Vietimme Brettin ja Katrin kanssa eilen juhannusta. Kun keskiyön aurinkoa ei täällä näy ja on muutenkin kylmää ja sateista, halusin välttämättä yhdistää juhannukseen joulunvieton. Hankimme pikku lahjoja, ripustimme jouluvalot ja söimme itsemme ähkyiksi. Tuli ihan joulutunnelma, juhannuksen kanssa oli vähän niin ja näin. En edes tiedä mitä juhannuksena kuuluisi syödä, jos uusia perunoita ja silliä ei ole saatavilla. Oli meillä kermakakkua ja ruisleipää.

Kello on jo kohta yksi yöllä ja sami uurastaa vieläkin kouluhommiensa kimpussa. Sillä on joku koe huomenna. Mulla on vihdoin ompelukone, käytetty ja halpa mutta tosi laadukas. Rupesin tekemään itselleni villakankaista mekkoa, joka valmistuu heti kun saan jostain vetoketjun. On mahtavaa kun voi taas ommella mitä mieleen juolahtaa ja tietysti tehdä pukuja omiin kuvauksiin. Taidepuolen opettaja on kuulemma huolissaan siitä, ettei sivuaineesta ole minulle riittävästi haastetta. Se on ihan oikeassa, joten lupauduin ensi lukukauden aikana huolehtimaan puvustushuoneen sisällöstä. Sanoin, että haluan ompelemaan jotain enkä vain valitsemaan muovilaatikoita ja hengareita. Ärsyttää, kun käyttävät meitä ilmaisena työvoimana. Jos tekee sellaista mitä jo osaa, voisi saman tien saada palkkaa, sen sijaan että maksaa opiskelusta.

Huomenna aloitan uuden elämän. Käyn kuntosalilla, kommunikoin ihmisten kanssa, luen Raamattua, kirjoitan lyhytelokuvan käsikirjoitusta ja syön vain hedelmiä. Mahani ei toimi vieläkään kunnolla, eikä hedelmäkuuri varmaan auta mitään. Viikon päästä tuttu lääkäri palaa lomilta ja pääsen poistattamaan käsivarsipattini ja valittamaan mahavaivoista. Kunpa ei olisi mitään valittamista siinä vaiheessa!

Sisuskalut sekaisin

Olen ollut jo kaksi päivää poissa koulusta. Maanantaina alkoivat omituiset mahavaivat. Joka kerta kun söin jotain, mahaa alkoi polttaa kamalasti. Tiistai-iltana tärisin kylmissäni kahden peiton alla ja pelkäsin nielaista palastakaan ettei suusta nousisi lieskat. Ei ole kuumemittaria, mutta Sami väitti että otsani oli lämmin. Keskiviikkona jätin siis menemättä kouluun. Olisin ollut stylist-vuorossa, joka käytännössä tarkoittaa aina samaa samojen ihmisten meikkaamista, kun meikkaajia ei ole koskaan tarpeeksi. Tänään jätin toisen meikkausvuoron väliin. Vähän hävettää kun olen yleensä niin tunnollinen. Tiistai-iltana harkitsin lääkärillä käymistä ja googletin vaivojani kahdella kielellä. Tulin siihen tulokseen, että minulla on viruspohjainen gastritis - vatsaflunssa, johon lääkäri suuressa viisaudessaan voisi määrätä lepoa ja nesteiden nauttimista. Lääkärin sana olisi ehkä painanut enemmän kuin omani, koska en ole pysytellyt aivan sängyn pohjalla päivääkään.

Lääkärillä käyminen olisikin ollut hankalampi juttu. Koska en ole vielä hakenut paikallista 'kela-korttia' (community service card), en saa opiskelija-alennusta vakituisesta lääkärikeskuksestani. Kortin hakeminen taas on vaivalloista - täytyy lähettää seitsemänsivuinen lomake, passit ja muita dokumentteja Wellingtoniin. Lomakkeesta pitäisi ilmetä viime vuoden tulot ja se, että olemme riittävän köyhiä alennuskortin haltijoiksi. Täytin paperit ja jätin ne tuohon pöydälle pyörimään. Kysyin asiaa koululta ja selvisi, että saisin alennushinnat automaattisesti toisesta lääkärikeskuksessa, jonka kanssa heillä on sopimus. Soitin sinne, mutta en saanut aikaa. Myöhemmin tajusin, että jos siirrän kirjani toiseen lääkärikeskukseen, en saa koskaan pattia poistatettua käsivarrestani. Ensimmäinen poistokerta jätti aivan samankokoisen patin ja lupasivat yrittää uudestaan ilmaiseksi. Kunhan vain saisin ajan varattua. Että on hankalaa.

Tänään mahaan ei sattunut enää kuin hetkittäin ruokailun jälkeen. Onneksi kuukautiset alkoivat, että saattoi sitten sattua yhtä aikaa joka puolelle. Miten sitä osaisi elää ilman kipua? Eihän elämässä olisi mitään sisältöä! Vaikka olen vanha ja raihnainen, yritin koko päivän keksiä ideoita ja lopulta ryhdyin kirjoittamaan yhtä seuraavan kauden käsikirjoituksista. Tänään sain sähköpostilla myös listat käytössä olevista näyttelijöistä. Näyttelijäpuolen ihmiset olivat ilmeisesti käyneet vähiin, kun puolet näyttelijöistä oli meidän FTV:n harrastelijoita. Löysin oman nimeni kahteen kertaan. En saisi sanoa tätä, mutta näytteleminen on hauskaa ja helppoa verrattuna ohjaamiseen (ei kun se on prosessi, raastava prosessi!!!) Vaikeinta on puhua englantia täysin sujuvasti ja muistaa pitkät rimpsut vuorosanoja. Eläytyminen on psyykkisesti raskasta, mutta kun siihen kerran heittäytyy niin sillähän pääsee. Eipäs... ylivoimaisesti vaikeinta on näytellä huonon käsikirjoituksen pohjalta. Tuntuu pahalta sanoa vuorosanoja, jotka ovat ilmeisiä, typeriä ja tarpeettomia. Ja niitähän opiskelijaprojekteissa riittää.

Mietin tänään, miksi ystävystyn koulussa helpommin poikien kuin tyttöjen kanssa (vai pitäisikö niitä kutsua miehiksi ja naisiksi?). Jezin teorian mukaan vaikutan välillä vähän kylmältä, koska olen kylmästä maasta. Niinpä tietysti, joten naiset kavahtavat kylmyyttäni ja pitävät etäisyyttä. Luulen, että suurin syy on lopulta tarjonnassa. Naispuoliset ovat vähemmistöä, ei ole mistä valita. 18-vuotiaat elävät niin omassa maailmassaan, puhuvat oudoista bändeistä, muodista ja huumeista. Onneksi on Petrina ja pari muuta vanhempaa minun lisäksi.

Tänä viikonloppuna sisko valmistuu maisteriksi. Nyt olen virallisesti perheeni huonoiten koulutettu jäsen. Luuseri, joka ei ole käynyt yliopistolla kuin kahvilla ja vessassa :) Mahtavat onnittelut siskolle!

Elämä haisee :)

Lueskelin muiden ihmisten blogeja ja totesin, että olen kiinnostunut vain henkilökohtaisista asioista. Minua ärsyttää jostain syystä kaikenlainen sivistäminen. Jos haluan laajentaa yleistietoani, surffailen Wikipediaan. Eipä ihme että yleistietoni useasta aiheesta on säälittävällä tasolla. Siitä tuli mieleen päivittää oma epäsäännöllinen lootani. Epämukavan henkilökohtaisilla asioilla tietenkin.

Tänään oli lauantai, teknisesti se loppui jo 40 minuuttia sitten mutta en ole vielä valmis sunnuntaihin. Kävin päivällä koulussa käsikirjoitusluennolla. Nelituntisen session sisällöstä suurin osa oli kertausta. Tiedän nyt monia termejä vailla suomenkielistä vastinetta: Foreshadowing, payoff, reversal, dramatic irony... Jos joskus palaan Suomeen, joudun käymään jonkun kolmen kuukauden kielikurssin. Tänään meidän piti jokaisen kirjoittaa yksi elokuvahahmo ja sitten pareissa keksiä, miten kaksi hahmoa voisi kohdata ja mitä siitä seuraisi. Parikseni määrättiin ranskalainen sukupuolenvaihdoksen läpikäynyt 50-kymppinen 'mies', joka puhuu aika huonoa englantia. Saimme kuitenkin tarinan aikaan, eikä tyyppi ollut läheskään niin hankala kuin aikaisemmin. Sillä on tapana hermostua suunnattomasti, jos joku ei ymmärrä sen englantia. Minä ymmärrän sitä varmaan kaikkein huonoimmin, joten haaste oli melkoinen. Mikä h-kirjaimessa on niin vaikeaa? Jez ähräsi viereeni istumaan ja loukkaantui kun siirryin yhden penkin sivumpaan. Kysyi että haiseeko hän pahalle vai mitä. En vieläkään ymmärrä paikallisia, minä vain yritän pitää etäisyyttä kun nenä vuotaa ja flunssani on tiukassa taistelukunnossa. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin se haisee vähän sellaiselle vanhalle varastolle. Vähän mädälle. Jos ei olisi niin kiva kaveri, pysyttelisin vakituiseen loitolla.

Yritämme jezin ja parin muun luokkakaverin kanssa perustaa pientä työryhmää komediasarjan tuottamista varten. Ei siitä mikään Monty Python tule, mutta enpä ole siitä koskaan niin tykännytkään (ja nyt tulee paskaa niskaan...). No, 'ministy of silly walks' ja muutama muu sketsi on loistava, Life of Brian ei vaan jaksanut kiinnostaa. Joku raja pienellä budjetillakin. Sami sai juuri Flying Circus -kokoelman synttärilahjaksi Markus Kävelijältä ja sitä on joutunut katsomaan ehkä vähän yli tarpeen. Luulen, että se alkaa jo vaikuttaa siihen mitä itse kirjoitan. Ihan kuin meidän koulusta löytyisi joku John Cleese niitä rooleja tekemään.

Koulussa pitäisi tuottaa yhä enemmän tekstiä, ideoita ja valmiita käsikirjoituksia. Pysyypähän jonkinlainen rutiini yllä, ei ole mitään kynnystä suoltaa tekstiä. Ihanaa, että on vielä yksi vapaapäivä ennen kuin on taas maanantai ja kaiken maailman studio show't koulussa alkavat. Mulla ei ole juuri muuta virkaa kuin meikata ja pukea esiintyjiä. Mikään ei ole tylsempää. Olen miettinyt, että pitäisi jättää koko ns. taide-sivuaine ja keskittyä käsikirjoittamaan. Olisi ehkä puolen prosentin mahdollisuus päästä oikeasti tekemään sitä koulun päätyttyä. Jos taidehomman jättäisi, saisi ehkä mahdollisuuksiaan parannettua puoli prosenttia kun olisi enemmän aikaa kirjoittaa. Mistä sitä elämänsä suuntaa tietää vaikka kuinka säätäisi?

Samin synttärit

Samin synttäreiden teemana oli vanhuus. Pyysin vieraita pukeutumaan vanhuksiksi, Sami etsi meille vanhaa musiikkia ja minä leivoin karjalanpiirakoita. Vanhusteeman mukaisesti karkkia tarjottiin tietysti lääkerasioista. Kakun haimme juustokakkukaupasta, vaikkei siinä mitään vanhanaikaista sinänsä ollut, Sami vain tykkää juustokakuista (vanhuksen oikut...). Lavasteiksi hankin käsinvirkattuja torkkupeittoja ja pöytäliinoja. Löysimme Samin kanssa oikein pappa- ja mummomaiset asut ja olimme tietysti ainoat omituisissa kamppeissa. Vain Drew ilmaantui paikalle teema-asussa, 50-luvun hienossa puvussa, hatussa ja henkseleissä kanniskellen luukahvaista kävelykeppiä. Onneksi meillä oli pahanhajuista harmaata hiussuihketta yli oman tarpeen.

Juhlapaikka oli pienehkö ravintola Ponsonbyssä. Sieltä sai ilmaiseksi varata yksityisen huoneen, tuoda omat ruoat, pelit ja jopa stereot ja LCD-näytön. Lupasimme välttää Hollywood-elokuvia, joten illan ohjelmassa oli Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä. Vieraita oli lopulta vain seitsemän, joista viisi viihtyi koko illan. Pelasimme pokeria parinkympin yhteispanoksella. 2-dollarin kaupasta sai vielä oikean näköisiä pelimerkkejä, joilla kalistelimme näyttävästi. Puoliltaöin lähdimme jatkoille Katrin ja Brettin luo ja jostain syystä katsoimme TV'stä purjehdusta.

Viereisessä kuvassa poseeraamme Samin kanssa vanhusvaatteissamme. Tukkasuihkeen tulos on vähän epämääräinen. Illan edetessä väri muuttui hopeasta sinivihreäksi. 70-lukulainen samettimekko, jonka ostin kirppikseltä vanhusvaatteekseni, on ollut ihanan lämmin yöasu. Se on vähän liian tiukka, mutta 15-asteen sisälämpötiloissa sitä pukee päälleen melkein mitä vaan. Sami naureskelee isolle jättivadelman näköiselle pipolleni, jota käytän välillä vuoteessakin. Kun vain olisi jokin vaate kylmän nenän suojaksi.

Tässä kuvassa Drew poseeraa hienossa hatussaan. Taustalla kävelijä-Markus. Sami väitti olleensa tyytyväinen juhliin. Minulla ei ole mitään pitkää onnistumisten sarjaa juhlien järjestäjänä, joten olen hyvin tyytyväinen, että puolet kutsutuista saapui paikalle ja ihmisillä oli edes hetkittäin hauskaa. En tiedä miten pitkälle juhlien järjestäjä on vastuussa ihmisten viihtymisestä. Ei kai sitä toisten puolesta voi hauskaa pitää.

Tänään on kuningattaren syntymäpäivä, eli vapaa maanantai. Huomenna taas takaisin kouluun. Kävimme tänä iltana Mexican Cafe'ssa kuuntelemassa livemusiikkia ja syömässä fajitoja. Ihmiset tanssivat taitavasti salsaa pienellä lattialla. Huomenna Sami hakee meidän uuden editointikoneen SupeCheap computersilta. Meillä alkaa olla kohta kaikki laitteet kasassa, että päästään tekemään omaa ohjelmaa. Yritän kirjoittaa sketsejä ja lyhytfilmin käsikirjoitusta, että olisi jotain mitä tehdä. Saa nyt nähdä mitä siitä tulee. Jos ryhtyy liikaa arvostelemaan tässä vaihessa, ei saa mitään aikaan. Olen päättänyt vain tuottaa niin paljon materiaalia kuin pystyn ja työstää sitten eteenpäin, mikäli siellä on joukossa jotain sen arvoista.

Loppuun vielä summanmutikassa valittu muisto vuosien takaa: Suomen Raamattuopistolla leijui usein iltapäivällä leivonnan tuoksu, kun keittiössä tehtiin pullaa. Kun sitten tuli iltapäiväkahvien aika, tarjolla oli aina kuivaa, hilseilevää pakkasesta sulatettua pullaa. Kysyin kerran keittiöstä, miksei sitä tarjoiltu tuoreena. Sanoivat, että tuoretta pullaa ei riittäisi kaikille kun miehen kuitenkin ottaisivat kymmenen per nenä. Pirskatin miehet! Pulla kuuluu joka tapauksessa tarjoilla tuoreena, sama se saavatko kaikki osansa. Eihän kristinuskoon mikään tasajako kuulu. Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viisi leipää riittää armeijalle. Koko pullatouhu haiskahtikin kommunismille.

Teatterissa

Koko päivä on ollut kumma säätämistä. Heräsin vartin yli kuusi, että ehtisin ajoissa art departmentin meikkaushommiin. Vakiokyytini Rory oli menossa vasta myöhemmin, joten otin oman auton. Ilmeisesti lupasin Samille tulla takaisin ennen viittä ja unohdin autuaasti (en siis vieläkään pysty muistamaan). Aamu meni uutisankkureina toimivien luokkakavereiden naamoja suttaillessa. Päivän hiippailin studiossa puuterin ja hiuslakan kanssa, korjaamassa samoja rasvoittuvia naamoja ja sohottavia hiuksia. Ankkurit olivat kehittyneet viime kerrasta, muuten koko touhu oli sitä samaa. En ymmärrä, miksi uutislähetysten tuottamista pitää harjoitella kahteen otteeseen tämän vuoden aikana. En halua koskaan töihin tv-uutisiin. Mieluummin piirrän vaikka muotokuvia kadunkulmassa.

Tänä iltana oli Civic-teatterissa meidän 48-tunnin leffan näytäntö, reilun kymmenen muun kanssa. Näytöksiä on yhteensä jotain viisitoista ja liput maksavat 15 dollaria kappale. Piti ehtiä hakemaan 8 osallistumishintaan kuuluvaa tikettiä ennen näytöksen alkua. Matkalla Sami soitti ja tajusin, että olisi pitänyt ehtiä kotiin ennen viittä. Samin piti päästä kouluun viideksi ja se joutui minun söhläämiseni takia ottamaan bussin ja myöhästyi jostain nauhoituksesta. Päädyimme kaikesta huolimatta Petrinan ja Deonen kanssa teatteriin. Oli hauska nähdä, mitä muut saivat aikaan yhdessä viikonlopussa. Näimme kymmeniä mokia, hauskoja vitsejä ja omituisia ratkaisuja. Joissakin filmeissä ei ollut mitään mieltä, toiset olivat oikein mukavia pikku tarinoita. Meidän filmi oli toiseksi viimeinen, eikä mitenkään huonoin. Ennen jokaista filmiä ohjaajan piti nousta seisomaan ja sanoa muutama sana. Petrina pakotti minut pystyyn. Kiittelin tiimiä, sanoin että meillä oli hauskaa ja kerroin, miten tiimikaverit estivät minua tappamasta itseäni kun filmi myöhästyi. Karun tukala huumori ei uponnut yleisöön, ehkä se oli liian lähellä totuutta. Sain kuitenkin outoa tyydystä itseni nolaamisesta. On vapauttavaa kuulostaa typerältä ja herättää kummastusta. Puistonpenkillä nukkuvat ihmiset kokevat varmaan jotain samanlaista. Mietin, että on ihan turha yrittää sulautua joukkoon, kun on pukeutunut pinkkiin villapaitaan, kirkkaan vihreään takkiin ja minihameeseen, näyttää iästään huolimatta 18-vuotiaalta (eikä harmita yhtään) ja puhuu oudolla aksentilla. Ajatelkaa mitä haluatte.

Huomenna pitäisi jaksaa ohjata yksi uutisjuttu. Aihettakaan en ole vielä keksinyt. Ahdistaa pelkkä ajatus, ennen kaikkea siksi kun ei kiinnosta. On rasittavaa soitella ihmisille ja suostutella haastatteluihin ynnä muihin, kun ei todellisuudessa hetkauta pätkääkään koko juttu. Joka työstä varmaan oppii jotain. Keskityn siihen, miten hienolta tuntuu huomenna kun se on ohi. Sitten on pitkä viikonloppu ja lauantaina Samin synttärit. Niistä tulee hienot teemajuhlat, joista kerron lisää myöhemmin...

48 tuntia ja viikon yöunet

48 tuntiin mahtuu kaikenlaista. Viimevuotinen art directorin rooli oli kuin takapihan haravoimista verrattuna viime viikonlopun haasteisiin. Perjantai-iltana kuudelta juoksimme Petrinan kanssa läheiselle keilaklubille. Ahtauduimme parinsadan muun sekaan odottamaan, että pääsimme vetämään genren hatusta. Meille lankesi 'Romance/Coming of age'. Seitsemältä koko porukka päästettiin pihalle, juoksemaan ryhmätapaamisiinsa ja soittelemaan toisilleen. Kotona odottivat Sami ja editoija Mike. Jez ja Gavin tulivat vähän myöhemmin. Aivojen raksutuksen melkein kuuli, kun ideoita kehiteltiin, testattiin ja paisuteltiin vuorotellen.

Myöhemmin illalla alkoi kiivas käsikirjoittaminen. Jez muotoili ensimmäiset kaksi kohtausta ja kaatui sänkyyn jo yhdeltä yöllä. Minä jatkoin kirjoittamista ja sain koottua koko tarinan rungon. Yritin herättää kirjoituskaveria, mutta siitä ei ollut mihinkään. Yritin nukkua, mutta aivoni kiehuivat ylikierroksilla - ihan kuin se filmi olisi jo pyörinyt silmieni edessä. Nousin suosiolla muokkaamaan käsikirjoitusta. Puoli seitsemältä herätin Jezin ja pakotin sen koneen ääreen muokkaamaan dialogia. Jez tiivisti tarinaa ja lisäsi muutaman vitsin. Puoli kahdeltatoista sain lopulta viimeisen version irti sen näpeistä ja ryhdyin tekemään otoslistaa. Kameramiehestä ei ollut apua, mutta tuottaja-Petrina ja muut juoksivat etsimässä kuvauspaikkoja, art director Deone ajeli hankkimassa rekvisiittaa ja suunnitteli näyttelijöiden vaatetusta. Kun näyttelijät saapuivat kello yhden jälkeen, osat oli jaettu ja tunnin päästä oltiin kuvaamassa ensimmäistä ulkokohtausta läheisessä puistossa. Tästä eteenpäin juostiin kuvauspaikasta toiseen tuli perseen alla. Paikkaa vaihtaessa toimitimme kuvattua materiaalia editoijille. Pimeän tultua kuvasimme vielä ilta/yö -kohtauksia sisällä ja ulkona. Kaikki ei tietenkään mennyt niinkuin suunniteltiin: kameramies unohti vara-akun, kameramies unohti kytkeä audiomikserin kameraan, kameramies ei osannut käyttää kameran säätöjä hämärässä sisätilassa ja (yllätys yllätys) kameramies ei tarkistanut äänen tasoa kamerasta. Kyllähän me muutkin sählättiin - minä varsinkin. Seuraavana päivänä kameramies vaihdettiin kameranaiseen, joka oli aivan loistava. Yhdeltätoista lauantai-iltana romahdin nukkumaan. Minun koisiessani Sami yritti pelastaa huonolaatuista äänitystä ja editoijat keksivät peittää kuvaan pilkistävän boomin tarinan aiheeseen sopivalla saukolla. Nukkuessani Petrina teki armeijahenkisen aikataulun sunnuntaiksi.

Sunnuntaina kuvasimme edellisen päivän pieleenmenneitä otoksia ja lisää uusia. Puolilta päivin loputkin materiaalit oli saatu kasaan ja pääsin katsomaan jo editoituja pätkiä. Sami oli onnistunut pelastamaan ääniraidan aivan ihmeellisesti ja tarina tuntui toimivan. Kaikki olivat väsyneitä ja jutut sen mukaisia. Kun lopullinen leikkaus saatiin kasaan ja musiikit lisättyä, oli vielä melkein tunti aikaa. Ei olisi tarvinnut kuin siirtää tuotos takaisin mini-DV-kasetille. Helppo juttu, testattu etukäteen kolmeen kertaan.

EI ONNISTU.

Puoli tuntia jäljellä. Vaihdamme kameraa ja kasettia.

EI TOIMI.

Vartti jäljellä. Sinne keilahallille ajaa viidessä minuutissa. Kokeillaan eri asetuksia...

KUN EI TOIMI NIIN EI TOIMI.

Tässä vaiheessa lähdin kävelyllä. Pelkäsin oksentavani editointikoneen päälle. Filmi vietiin lopulta myöhässä ja se piti postittaa seuraavana päivänä kilpailun järjestäjälle. Itkin sunnuntaina tunnin ja mietin, miten voisin lopettaa itseni. Editoija uhkasi puolileikillään hirttäytyä mäkin johtoon. Kunnon kiwi can do -asenteella koko ryhmä mietti, miten sääntöjä voisi kiertää tai vääntää niin, että pääsisimme mukaan kilpailuun. Myöhästyneet filmit näytetään kyllä leffateatterissa, mutta ne eivät voi voittaa palkintoja. Myöhemmin kuulin, että vain kolmannes Aucklandin 180 tiimistä oli toimittanut kasettinsa ajoissa. Ehkä tänä vuonna oli ilmassa jotain.

Kun selvisin ensimmäisestä pettymyksen aallosta, luin maanantaiaamuna kilpailun nettisivulta, että filmin olisi voinut toimittaa hätätapauksessa DVD:llä. Jos mahdollista, kävin vieläkin surkeammissa tunnelmissa.

Vähitellen pääsin jaloilleni, nukuin univelkani pois ja totesin, ettei kaikki ollut turhaa. Tutustuin moniin aivan mahtaviin ihmisiin ja näin miten heistä kukin työskenteli. Opin paljon omista voimistani ja heikkouksistani. Tuo edellinen kuulostaa aivan hirveältä lässytykseltä, mutta odottakaas kun menen yksityiskohtiin: Olen hermoheikko stressaaja, vaistonvarainen ja loputtoman omatoiminen. Paineen alaisena pääni napsahtelee, mutta arvostelen ensisijaisesti itseäni. En tuhlaa aikaani tunteiden puimiseen vaan ärsyyntyneenäkin jatkan hommia kuin jyrä. Pystyn olemaan samanaikaisesti hellä ja tavattoman vaativainen. Hermostun, jos joku astuu varpailleni. Odotan muilta samanlaista panosta kuin itseltäni ja petyn hyvin helposti. Petyn myös helposti itseeni. Tämä kaikki selvisi 48 tunnissa. Suosittelen kaikille, jotka ovat harkinneet psykoanalyysin teettämistä.

48 tunnin aikana löysin myös muutaman ihmisen, joiden kanssa haluaisin jatkossa työskennellä. Yksi tärkeimmistä on oma aviomieheni. Sami on ainoa, johon voin luottaa äänen nauhoituksessa ja kun se vielä osaa muokata ja säveltää ja ties mitä niin mulle ovat kaikki kateellisia.

Maanantaina kävin juttelemassa kaikille tiimin jäsenille, jotka eivät vielä tienneet nauhan myöhästymistä. Sain halauksia ihanilta näyttelijöiltä ja myötätuntoa myös muita koulukavereilta. Moni muukin oli myöhästynyt. Heti tiistaina oli koulun puolesta uusi kuvaushomma. Saavuin aamulla kuvauspaikalle vieläkin sekopäisen väsyneenä ja ryhdyin ohjaamaan ympäriinsä löysivää kuvausryhmää. Kun kuvauspaikka näytti vielä taistelutantereelta, paikalle saapui tietysti ohjaajaopettaja tarkkailemaan työni laatua. Yritin herätä ja saada homman luistamaan, mutta en oikein saavuttanut omaa tasoani. Raahauduin illalla kotiin itseeni kyllästyneenä ja ahdistuneena. Ajattelin, etten koskaan opi. En koskaan saavuta sellaista rutiinia ja taitoja joita kuvauspaikalla tarvitaan. Seuraavana aamuna tapasin opettajan ja seisahduin odottamaan nuhteita eilisestä. Jälleen kerran muiden opiskelijoiden suunnaton avuttomuus toimi edukseni. Vaikka en kelvannut itselleni, olin ollut kuulemma ainoa, jolla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä olin tekemässä. En minä ole mikään hyvä, muut ovat vaan niin paskoja. Eilen sain editoitua tiistaina kuvatun dialogin ja siitä tuli todella hauska. Huomenna katsotaan ja arvostellaan. Illalla meillä on myös 48hour screening koko porukalle Petrinan luona. Toivottavasti siitä jää parempi jälkimaku kuin itse kilpailusta...

Hengissä vielä

Lopetin ensin kirjoittamisen kun ei huvittanut avautua. Mietin että ties ketkä tätäkin sivua lukevat ja mitä minun elämäni niille kuuluu. Nyt kun asiat ovat asettuneet jonkinlaisiin uomiin, ei enää ehdi kirjoittaa mitään. Olen yhä hengissä ja yritän saada jotain tallennettua, erityisesti ensi viikolopun 48-tunnin filmikisan jälkeen.

Pääasiassa koulu sujuu mainoisti ja tekeleeni ovat yksi toisensa jälkeen parempia. Avioliitto on taas jonkinlaisella tolalla, käytyään hyvinkin nihkeissä tunnelmissa. Äitienpäivän muistin liian myöhään enkä anna sitä varmaan koskaan itselleni anteeksi. En ole eläissäni ollut yhtä väsynyt, innostunut ja totaalisen sitoutunut siihen mitä teen. Jos en saa loppuelämääni tehdä elokuvia, vietän sen haaveillen elokuvien teosta. Odotan jo koulun loppumista ja sitä, että saan järjestellä elämäni uudestaan - keskittyä olennaiseen luennoilla juoksemisen sijaan.

Töissä on tylsää

Olin ihan unohtanut, miten epäsosiaalista ja rasittavaa graafinen suunnittelu on. Tein tällä viikolla neljä hyvin palkattua työpäivää pienessä design-firmassa. Koska tehtäväni oli tuurata vakituista suunnittelijaa, jouduin sukeltamaan sen oudosti organisoituun tiedostokokoelmaan, kuuntelemaan sen asiakkaita puhelimessa ja vastaamaan sen sähköposteihin. Ei käynyt kateeksi tuon naisen elämä.

Nyt on viimeinen lomapäivä ennen kuin koulu taas alkaa. Yksi koulutehtävä on vielä tekemättä, mutta eiköhän sen vielä ehdi raapaista kasaan. Koulutehtävien lisäksi taitan TEAR Fundin lehteä. Määrittelin itselleni saman tuntipalkan kuin sieltä design-firmasta, ajattelin sillä pääseväni koko hommasta mutta en päässyt. Aloitin jo lehden taittamisen. Työ on kyllä mukavampaa kuin design-firmassa, kun saa tehdä omalla koneella ja kotona. Saa nähdä miten tiukaksi aikataulu käy kun koulu alkaa ja design-työt vievät kaikki illat ja viikonloput. Ei ainakaan tarvitse miettiä mitä kaikella vapaa-ajallaan tekisi. Ja kun homma on ohi, pitäisi olla rahaa vaikka lähteä reissuun ensi lomalla, jos ei tuhlaa kaikkea ennen sitä.

Eilen autoin Petrinan miestä järjestämään Petrinalle yllätyssynttärit. Kutsuin koulukavereita, joista noin kuusi lopulta pääsi paikalle. Yhden piti vielä häipyä ennen kuin Petrina tuli kotiin. Onnistuimme kuitenkin yllättämään jollain tavalla. Katosta roikkui ilmapalloja, joka paikassa oli värikkäitä nauhoja ja vierailla juhlahatut. Kun Petu astui sisään, hyppäsimme klassisesti kaikki huonekalujen takaa kiljuen 'surprise!' ja puhaltaen sellaisiin järkyttäviin juhlapilleihin. Juhlat olivat loppujen lopuksi oikein mukavat. Jopa Sami sanoi viihtyneensä, osittain siksi että yksi paikalle saapuneista luokkakavereistani oli audio engineer samantyyppisellä musiikkimaulla.
Annoimme Petrinalle lahjaksi Finlandia-vodkapullon, kun se nyt on ainoa suomalainen asia, jonka voi ostaa lauantaina iltakuuden jälkeen matkan varrelta. Viinakaupassa oli mukava myyjä, joka paketoi pullon parhaansa mukaan johonkin joulupapereihin. Sami kysyi siltä, miksi kaupan ovensuussa seisoi pyörillä liikuteltava hirsipuu. Mies vitsaili aikansa varkaiden hirttämisellä ja totesi sitten: "Well, the owner is American ya know". Sehän selittää kaiken? Puu olikin lopulta suurikokoinen juomapeli. Hirrestä roikkui naru, jonka päässä oli pieni rengas. Sitä humalaiset sitten pökkivät ja yrittävät saada renkaan kilahtamaan varressa olevaan koukkuun. On touhua.

Tässä kuvassa olen pääsiäisenä rannalla jossain Länsi-Aucklandissa. Päivä oli ihanan aurinkoinen. Ostimme Samin kanssa subit ja istuimme likakaivon kannelle syömään. Sitten makasimme rantaportailla ja minä lauloin kaikki pääsiäislaulut jotka muistin. Sanat tahtoi mennä vähän oman pään mukaan, mutta tunnelma oli kohdallaan. Joulun helteet tuntuivat omituiselta, mutta Pääsiäisenä pitää paistaa aurinko.

Kristus nousi kuolleista!

Sinne meni minunkin synnit taas kerran. Koulu on ohi viikoksi, enkä ole vieläkään aivan selvillä miten tämän loma-ajan käytän. Oli puhetta työstä design-firmassa, mutta siitä ei ole kuulunut mitään kun on pääsiäinen. TEAR Fundille pitäisi tehdä lehteä, jonka artikkelit eivät ole vielä valmiina. No siitähän ei tule mitään.

Piilotimme eilisiltana pieniä suklaamunia ympäri asuntoa. Maistoin yhtä ja syljin pois. En halua edes löytää niitä pallukoita, homehtuvat varmaan piiloissaan ensi pääsiäiseen. Olen nukkunut perjantaista asti varmaan 20 tuntia vuorokaudessa, nukkunut tai nuokkunut. Torstaina meillä oli koulussa naamiaiset. Tai tarkemmin sanottuna jokaisen piti pukeutua elokuvahahmoksi tai ei pääsisi läpi designkurssista. Edellisenä iltana yritin pienentää asuani sopivaksi naapurin ompelukoneella. Kone ei toiminut lopulta tikkiäkään sotkematta, yhdeksän jälkeen illalla otin neulan käteen ja yhdeltä yöllä mekko oli valmis. Seuraavana aamuna heräsin kuuden jälkeen laittamaan tukkaa ja puoleen päivään mennessä olin Elle Woods / Legally Blonde tekokynsineni. Hankin pienen pehmolelukoiran, jolle tein paidan vaaleanpunaisesta sukasta. Kengissä oli korkoa jotain 12 cm ja kävely meni luonnostaan töpöttelyksi. Laittaisin valokuvan, jos olisin kaikessa kiireessä muistanut ottaa kameran mukaan. Muut kyllä räpsivät sen verran että varmaan niitä löytyy kun koulu taas alkaa. Puolet ihmisistä luulivat, että olin Paris Hilton. Kyllä otti päähän. Ystäväni Petrina pukeutui Elle Woodsin nörtiksi lakiopiskelijakaveriksi, mutta myöhemmin tajusimme että se näytti ihan Ugly Bettyltä. Se kuulosti paremmalta, joten vaihdoimme nimeä kesken päivän.

Nyt saan viikon muistella, minkälaista elämäni oli ennen filmiopintoja. En pidä siitä erityisesti. On mukava rentoutua vähäksi aikaa (tai saa nyt nähdä), mutta ajatus tietokoneen ääressä kököttämisestä ja siitä, että näen vain paria ihmistä päivittäin, äh! Minusta on tulossa sosiaalinen otus. Olen jo sopinut lounaita ja tapaamisia ensi viikolle, etten ihan näivety. Kirjoittamiseen on nyt paremmin aikaa, mikä on kyllä ihanaa. Annoin lyhytfilmin käsikirjoitukseni (jota juuri kukaan ei ole vielä lukenut) tällä viikolla ohjaajapuolen opettajalle. En löytänyt sitä koululta torstaina, joten saan odottaa palautetta vielä viikon. Pesäpallopätkä näytettiin koulussa tiistaina ja se sain hyvää palautetta. Koko pelin koukerot eivät kahdessa minuutissa selvinneet, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Ensi lukukauden työryhmät ovat kasassa. Minut siirrettiin viime hetkellä ryhmästä toiseen. Olin aivan innoissani, kun sain samalla yhden parhaista editoijista ja paremmat kameramiehet. Seuraava projekti on kahvimainos, jota varten olen jo kirjoittelemassa ideoita.

Elämä on ihanaa

On satanut tauotta vuorokauden. Märät tiet ovat liukkaita ja liikenne seisoo. Minä olen onnellinen. Valinnat kahteen suosituimpaan erikoistumisalaan - ohjaamiseen ja editointiin - ovat kuumimmillaan. Opettajat yrittävät suuressa viisaudessaan ohjata heikoimmin näihin tehtäviin sopivat muille osastoille. Tätä varten jokaisen opiskelijan on tavattava haluamansa erikoistumisalan opettajan kanssa ja keskusteltava tulevaisuudestaan. Tapasin eilen ohjaajapuolen opettajan, joka julisti "if you don't get into drama directing, it's over my dead body". Olen yksi koulun parhaista opiskelijoista, jopa noita-akka dokuopettaja on kuulemma tätä mieltä. Jostain syystä en ollut valtavan onnellinen. Olin helpottunut, koska jotenkin koko ajan kuvittelin pääseväni ohjaajapuolelle. Koko elämäni olisi löpsähtänyt hetkeksi läjään, jos en olisi päässyt. Lisäksi minua oudosti harmittaa se, että opettajat ylistävät lahjakkuuttani sen paskan perusteella, mitä olen tähän mennessä saanut aikaan. Eikö niillä ole mitään arvostelukykyä? Aion tehdä vielä jotain tuhat kertaa parempaa ja hävetä silmät päästäni näitä ensimmäisiä yritelmiä.

Olen huomannut, että nautin ohjaamisesta aivan yhtä paljon kuin käsikirjoittamisesta. Jotenkin se liittyy siihen miten paljon nautin näyttelemisestä. Saadakseen jotain todellista esiin näyttelijöistä, täytyy itse heittäytyä täysillä tarinaan. Täytyy olla itse ensimmäisenä valmis nolaamaan itsensä. Näyttelijöiden täytyy luottaa, ettet vain pistä heitä temppuilemaan katsellaksesi huvittuneena päältä. Rakastan itseni nolaamista. Pääni sisällä, alitajunnan rajamailla on jonkinlainen syvä sokkelo, jonne voin lähteä koska vain uiskentelemaan sulkien katsojat, ympäristön, kamerat ja muun sälän jonnekin kauas taakse. Tuosta nyt on pitkä matka vuorosanojen muistamiseen, askelmerkkeihin ja juuri oikean rytmin/sävyn löytämiseen. Mutta ilman sokeaa eläytymistä tekniikalla ei ole mitään väliä. Olen jo löytänyt yhden chileläisen luokkakaverin, jolla on uskomaton taito eläytyä ja olla täydellisesti läsnä keinotekoisessa tilanteessa. Haluan käyttää sitä viimeisen lukukauden lyhytfilmiini ja olen imarrellut sen pään niin pyörälle että sain jo alustavan suostumuksen.

Sain editoitua pesäpallojutun tänään. Olen ylpeä itsestäni, koska en menettänyt malttiani kertaakaan, vaikka editoijani - 17-vuotias näsäviisas jankuttaja - käyttäytyi täysillä luonteensa mukaisesti. Pieninkään siirto ei onnistunut ilman omahyväistä mussutusta ja hätiköityjä johtopäätöksiä. Poika hyökkäsi muutaman kerran arvostelemaan kuuntelematta edes lausetta loppuun, ja kun sille lopulta paljastui mitä yritin sanoa niin siinä se sitten nohevana nyki päätään. Ihanan herttainen editoinnin opettaja (suoraan Hollywoodista!) kävi katsomassa työn etenemistä ja yritti parhaansa taivuttaa poikaa irti huonoista työskentelytavoista. Lopulta sekin hermostui loputtomaan muutosvastarintaan, julisti pojan ihan mahdottomaksi ja lähti puhisten pois. Nuorimies on kaiken pahan lisäksi kiihkomielinen kristitty. Pelkkä ajatus aiheuttaa vatsanväänteitä. Jesus save me from your followers, kuten joku asian ilmaisi. Siinä menee niin herkästi lapsi pesuveden mukana, kun idiootti levittää hyvää sanomaa. Jumalalla on varmasti keinonsa näihin ihmisiin, enhän minäkään Luojan kiitos ole enää sama kuin olin kymmenen vuotta sitten.

Tänä aamuna kun pääsin kaatosateessa koululle, löysin toisen 17-vuotiaan luokkakaverini itkemästä eteisen portailla. Istuin siihen kuuntelemaan, mikä sillä oli hätänä. Pojan puheesta ei oikein saanut selvää, mutta ymmärsin, että se oli saanut huonoa palautetta dokupätkästään ja pelkäsi ettei pääse erikoistumaan ohjaamiseen ja käsikirjoitukseen. Hävetti, kun tajusin että itse olen jo varmistanut paikkani. Katsoin sitä silmiin ja tavasin sille huolellisesti, että olen kymmenen vuotta vanhempi, sulla on paljon aikaa oppia ja tehdä mitä ikinä sydämesi halajaa. En ole mikään erityinen sielunhoitaja, mutta sain sen pyyhkimään naamansa ja talsimaan vesisateen halki dramatunnille. Pyysin anteeksi myöhästymistäni ja sain kuunnella pitkän saarnan siitä, miten vesisateen sattuessa matkaan täytyy varata enemmän aikaa. Olisin ollut ihan ajoissa ilman tuota lohdutushetkeä, mutta en tietenkään voinut sanoa siitä mitään.

Olisiko se vesisade, viikon verran kipeä kieli vai mikä, mutta olen ollut jo pitkään hyvin onnellinen. Rakastan Samia, rakastan opiskelua, ystäviäni ja koulukavereitani (en ihan kaikkia). Minulla on sellainen tunne, että ehdin yhtä jos toista ennen kuin maailmanloppu tulee. Ei sitä sen paremmin voi sanoa. Mulla on aikaa elää.

Kupla kitalaessa

Ennen tätä päivää en edes tiennyt, että suun sisällä voi olla rakkoja. Jostain syystä kipu ei ole samaa luokkaa kuin jos puhkaisisi kuplan jalkapohjasta. Suukuplan voi puhkaista ihan kielellä eikä se tunnu oikeastaan miltään. Koko suu tuntuu kuin olisin purskutellut happoa, joten muutama rakko sinne tai tänne ei juuri asiaa muuta. Lopetin vihreällä teellä purskuttelun jo eilen, kun alkoi epäilyttää että se hoitokeino oli osittain vaivan aiheuttaja. Mitään flunssaa en ole vieläkään saanut, mutta joku virus suussani asuu.

Omituisia suuvaivoja lukuunottamatta olo on ihan miellyttävä. Tänään oli vain puolikas koulupäivä. Kävin hakemassa Samin keskustasta ja lähdimme kirppiskierrokselle. Samille löytyi ihana villapaita, johon kuuluu vetoketjuilla kiinnitettävät könsikäsjatkeet ja huppu. Se näyttää ihan nallekarhupuvun yläosalta. Otin siitä hienon valokuvan ja olisin julkaissut sen ellei Sami olisi riistänyt kameraa ja poistanut kuvia. Olen sille juuri nyt hyvin hyvin vihainen.

Sain tänään tietää, että minulla on töitä kohta alkavan viikon loman ajaksi. Eikä edes TEAR Fundilla vaan TF:n aiemmin käyttämässa design-firmassa. Tykkäävät kuulemma tyylistäni niin kovasti, että ovat valmiita sovittelemaan aikatauluja niin paljon kuin tarvitsee. Ja niissähän riittää sovittelemista. Mutta jotenkin kovin sopivasti firman senior designer lähtee lomalle juuri minun lomani ajaksi (sillä on varmaan kouluikäisiä lapsia) ja pääsen tuuraamaan. Huvittaa vähän se, että olen TF:lla isoon ääneen arvostellut niiden työn jälkeä. Täytyy yrittää pitää mölyt mahassaan, kun näkee visuaalisesti pöyristyttäviä tai puoliväliin mietittyjä ratkaisuja. Perfektionisti minussa hakkaa päätään seinään. Mitäs valitan, ei tämä ole enää minun alaani. On niin paljon helpompi ottaa rennosti kun ajattelee että höpsis, tämähän on vain yksi juttu minkä osaan - jos nyt en täysin niin paremmin kuin jotkut.

Koulussa on meneillään kolmen päivän putki draamaharjoituksia. Ohjaajiksi aikovat pääsevät muovailemaan tarjolla olevaa ihmismateriaalia eli muita kurssikavereita. Huomasin ilokseni, etten tarvinnut mitään erityiskonsteja auktoriteetin saavuttamiseksi. Itseäni kaksi kertaa isommat kameramiehet tekivät mitä pyysin ja saimme aikaan hauskan näytelmäkohtauksen. Vaikka kysymys on ihan eri alasta, ihmisten kanssa työskentelyyn pätevät jotenkin samat säännöt. Kun aikaisemmin piti saada hyvää jälkeä asiakkaan ideoista huolimatta, nyt täytyy saada toimiva kokonaisuus näyttelijöiden henkilökohtaisista puutteista ja ideoista huolimatta. Soutaminen ja huopaaminen toimii aina. Kun antaa vähän periksi vähäpätöisissä pikkuseikoissa, saa tahtonsa läpi merkityksellisemmissä asioissa. Toinen hyvä keino on huonon idean käyttäminen paremman rakennusaineena. Kunhan vain antaa alkuperäisen ehdottajan ymmärtää, että hyvä lopputulos on tyystin heidän ansiotaan. Hyvä tietää, ettei kokemus pakkaussuunnittelusta ole mennyt ihan hukkaan...

Pesäpallot kuvattu

Kieleni on nyt niin kipeä, että pystyn hädin tuskin syömään. Puhuminenkin tuotti vähän vaikeuksia kuvausten aikana, kun kieli meinaa väkisinkin osua hampaisiin ja se sattuu niin mojovasti. Sää oli kuvausten kannalta aivan täydellinen - pilvinen ja kuiva. Hetkittäin piti odottaa 10-20 sekuntia, että kurkisteleva aurinko meni takaisin pilven taakse, mutta saimme silti koko homman purkkiin alle kolmessa tunnissa. Haasteltavat olivat vähän liian kohteliaita, mutta hoitivat osansa muuten oikein hyvin. Yhdessä vaihessa kaksikielisenä pyörivä kovalevyni (siis se harmaa möykky korvien välissä) meni solmuun ja rupesin puhumaan suomea amerikkalaiselle kameramiehelleni. Se nyökytteli jonkun aikaa päätään ja hymyili sen näköisenä, että mitenköhän kauan menee ennen kuin se huomaa... Olin tikahtua nauruun kun lopulta huomasin. Nyt olen niin väsynyt, kipeä ja tyytyväinen että tekisi mieli syödä rhambutan-hedelmä ja nukkua viikko.

Sami nukkuu omaa flunssaansa pois hienoissa pyhävaatteissa. Se kävi aamulla soittamassa kirkon bändissä ja menee illalla uudestaan. Minä yritän miettiä, minkälaista ruokaa saisin alas kipeän kieleni ohi. Jotain keittoa varmaan. Juuri nyt tekisi mieli istua lentokoneessa katsomassa elokuvia. Kokea se ihana tunne, kun on sidottu istuimeensa eikä voi tehdä mitään järkevää moneen tuntiin. Ei kerta kaikkiaan voi urheilla, tehdä töitä tai tiskata. Ei ole valinnanvaraa, eikä siis syyllisyyttä. Kone liikkuu minusta riippumatta enkä voi kuin odottaa... Saman tunteen saa joskus pitkillä automatkoilla. Ja juuri silloin tulevat parhaat ideat. Saattaa oivaltaa jotain itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Ja vaikkei keksisi mitään kovin ihmeellistä, usein onnistuu katsomaan itseään ulkopuolelta. Jos onnistuu pysäyttämään tuon hetken, voi nähdä välähdyksen oman elämänsä rakenteesta. Sitä näkee lopulta aika harvoin, suurin osa ajasta menee tuijottaessa yksityiskohtia.

Olipa kerran elämä

Pulleat pikku valkosolut juoksevat valkopartaisen johtajansa perässä käydäkseen taisteluun viruksia vastaan. Melkein tunnen niiden kuhinan kurkussani. Tutut flunssan ensioireet - kohtuuton väsymys ja kipeä kieli, alkoivat tuntua eilen iltapäivällä. Epätoivoisena ryhdyin etsimään hoitokeinoja. Otin echinacea-kapseleita, pistin valkosipulin kynsiä varpaiden väliin, join viinietikkamehua ja kurlasin vihreällä teellä. Löysin netistä japanilaisen tutkimuksen, jonka mukaan vihreällä teellä kurlaaminen vähensi flunssan puhkeamista 87 prosentilla jossain vanhainkodin testiryhmässä. Tutkimus oli alustavaa laatua, mutta päätin kokeilla. Flunssaviruksen kuuluisi lannistua viiden sekunnin kurlauksen aikana, joten keitin varman päälle litran teetä ja ryhdyin kurlaamaan. Loppuvaiheessa en enää pystynyt nielaisemaan, mutta jatkoin kurlaamista. Uni ei tullut kovin helposti, kun kurkku oli illalla oudon kuiva ja ilmeisesti tee virkisti muuten vähän liikaa.

Mutta kuinka ollakaan, kun tänä aamuna heräsin kuudelta viemään Samia töihin, väsymys oli kaikonnut. Kieli on edelleen arka (ja heleän vihreä), mutta kipu ei ole siirtynyt kurkkuun kuten yleensä tässä vaiheessa. Aion jatkaa kurlaamista pitkin päivää ja katsoa, miten pitkälle pystyn taistelemaan virusta vastaan. Onneksi huomisaamun jälkeen ei enää ole väliä, vaikka tauti veisi jalat alta. Kunhan saan pesäpallojutun kuvattua.

Löysin tällä viikolla mainion dokumenttiaiheen ja koska haluan tehdä eskapistista draamaa, lähetin idean eteenpäin noitamaisen julmalle, arvaamattomalle ja pelottavalle dokumenttipuolen opettajalle. Nyt tuo koulun kauhu on yhtäkkiä paras ystäväni. Olin ajatellut, että dokuidea luovutettaisiin jollekin sen puolen opiskelijalle, mutta opettaja kertoikin sen eteenpäin omalle tyttärelleen, joka on tietysti myös alan ihmisiä. Eilen minun piti tehdä tutkimustyötä uutislähetystä varten, mutta dokuopettaja teki minusta henkilökohtaisen assistenttinsa ja läiski kannustavasti selkään ja päähän kun työ eteni. Sain joka kerta kylmiä väreitä. Kun homma alkoi lopulta olla kasassa ja opettaja lähti studion puolelle, minä juoksin karkuun. Vain idiootti olisi jäänyt kyselemään, mitä tehdään seuraavaksi.

Tänään alkaa luento vasta kello 12. Voisin mennä takaisin nukkumaan tai ottaa kylvyn. Voisin katsoa elokuvan, keittää puuroa ja tiskata. No ei nyt sentään. Taidan mennä jatkamaan kurlaamista, ettei kielen vihreä loiste pääse himmenemään.

Älä lue jos et kestä kuukautisjuttuja

Nyt on kaksi päivää maskeerausta takana ja perusasiat alkavat olla hallussa. Varsinainen juju onkin esiintyjien henkinen valmisteleminen kameran eteen. Ne pyörivät tuoleillaan, kikattavat hermostuina ja puhuvat tauotta omasta ulkonäöstään. Jotkut yksinäiset nuoret miehet ovat niin täpinöissään naisen kosketuksesta, että tekee mieli läiskiä kylmällä pyyhkeellä naamalle. Mutta art department on mukava paikka ja vakuutuin tänään siitä, että haluan tehdä tämän sivuaineen niin hyvin kuin mahdollista. Ohjaajan ja käsikirjoittajan hommiin pääsee ehkä pari kertaa elämässään, jos oikein hyvin sattuu. Muun aikaa voikin sitten hankkia rahaa elokuvien visuaalisen puolen suunnittelulla. Ja ilmeisesti sillä hankkii rahaa oikein hyvin, ainakin kun pääsee vastuuseen isomman tuotannon ilmeestä.

Huomenna pääsen taas tuotantopuolelle tekemään taustatutkimusta päivän uutisaiheita varten. Vaikka kysymys on vain uutispätkistä, on mukava olla vastuussa sisällöstä. Ei sille voi mitään, sitä vaan haluaa olla kertomassa niitä tarinoita eikä maalaamassa jotain taustarakennelmaa...

Samilla on kuumetta ja flunssa. Saan saman taudin 100% varmuudella 1-3 päivän päästä. Pelkään, että räkätauti on pahimmillaan juuri ensi sunnuntaina, kun menen kuvaamaan suomalaista pesäpalloa. Olen suunnitellut kaiken huolella ja harmittaa valtavasti, jos olen niin kipeä ettei ajatukseni kulje siellä kentällä.

Tänään pääni oli pysähdyksissä ainakin tunnin päivällä, kun PMS-oireet iskivät. Opettajalla oli sama vaiva. Sain siltä pari särkylääkettä ja menin autoon makaamaan. Lopulta kipu hellitti ja nukahdin. Heräsin tunnin päästä ja lähdin etsimään kioskia, josta ostaa lisää tamponeja. Piti kävellä, kun joku pölvästi oli parkkeerannut mun taakse. Kävelin ainakin 3 kilometriä ja löysin lopulta kiinalaisen supermarketin. Kun olin käsimerkkejä ja sähkösanomakieltä käyttämällä selittänyt myyjälle mitä 'tampon' tarkoittaa, kävi ilmi ettei niitä ollut. Ilmeisesti kiinalaiset käyttävät vain siteitä.

Elämä on ihan mahtavaa. Päivääkään en vaihtais pois :)

Seitsemänvuotiaana

When I was 7 years old, I had illusions of omnipotence.
I knew I could explain everything:
Earth and sky, Heaven and hell and the problems of the world
If I didn't know, I pretended to know.
I could easily guess it right, anyway.

I was a clever little person,
without the measurable skills or knowledge.
I was a seed, swept off my feet by my own potential,
a whirling buzz of those countless brain cells I once had.
I was 7 years old with a glorious future.

That's what I now call adolescence.

Maailmanennitys

Olen vielä hengissä! Maanantaina alkoi uusi hullunmylly, opiskelijoiden uutiskanavan lähetykset. Tämä tarkoitti sitä, että jokaiselle nimettiin rooli ja yritimme tuottaa päivän aikana kaksi studio-uutislähetystä kenttähaastatteluineen päivineen. Minut nimettiin ensimmäisen uutispäivän ensimmäisen kenttähaastattelun ohjaajaksi (varmaan ihan piruuttaan) ja sain maanantaina muutaman tunnin aikaa järjestää kolmen mahdollisen uutisjutun kuvaukset seuraavaksi aamuksi. Roikuin kolme tuntia puhelimessa ja sain juttuni kasaan. Seuraavana aamuna esitin parhaan ideani toimitukselle, nappasin kameramiehen ja äänittäjän ja lähdin kuvaamaan kaupungin hienoimpaan supermarkettiin. Teknisten ongelmien ja liikenteen ansiosta tulimme myöhässä takaisin, mutta sain taitavan editoijan ja pätkä saatiin valmiiksi ennen lähetyksen alkua. Lopputulos ei ollut varsinaisesti taidetta, mutta tunsin itseni voittajaksi.

Hauskinta harjoituksessa oli ehkä alustava tutkimustyö. Löysin kaverin, joka on rikkonut 15 Guinnessin ennätystä - esimerkiksi maailman pisin kättely (yli 9 tuntia) ja eniten sukkia samassa jalassa (70). Hän harjoittelee tällä hetkellä mm. nopeaa paidan pukemista ja ruoan murskaamista päällään, jotta voisi rikkoa 10 ennätystä yhdessä päivässä, joka siis on jo ennätys sinänsä. Kaveri myös suunnittelee insinööritiiminsä kanssa maailman nopeinta huonekalua, mutta ei siitä sen enempää. Kävin uteliaisuudesta tapaamassa äijää ja täytyy sanoa, että sillä oli hyvin omalaatuinen, luova ajatuksenjuoksu. Vähintäänkin outo yksineläjä tietysti, mutta potentiaalinen dokumentin aihe. Minuutin uutisjuttuun tuo mies ei olisi kyllä mahtunutkaan, ihan hyvä että päädyin supermarkettiin.

Jos jotakuta kiinnostaa, ensimmäinen ohjaamani tv-uutispätkä kertoi paikallisen hienostomarketin uudesta terveyskampanjasta, jolla yritetään ohjata asiakkaiden ostopäätöksiä parempaan suuntaan. Haastattelin kaupan johtajaa ruokakaupan yhteiskuntavastuusta ja 'valistusmielessä' tehtävästä yhteistyöstä paikallisten ala-asteiden kanssa. Suureksi onneksi kaupassa oli samaan aikaan (ensimmäistä kertaa) ryhmä ala-asteelaisia tunnistamassa terveellisiä elintarvikkeita opettajiensa ja ravintoneuvojan kanssa. Sain siis myös haastattelun yhdeltä innokkaalta lapselta ja opettajalta. Opettaja jäi kylläkin leikkauspöydälle, kun ei sanonut mitään arvokasta.

Nyt täytyy käydä nukkumaan, että jaksan aamulla kuudelta ylös. Huomisen uutislähetyksessä olen vastuussa uutisankkureiden meikkaamisesta. Toivottavasti kenelläkään ei ole mitään aknea tai psoriasista, koska olen vielä hyvin vihreä moisten erikoisharmien kanssa.