Joululomalle!

Vanhemmat tulivat siis käymään maassa ja lähdimme porukalla viideksi päiväksi eteläsaarta kiertämään. Yhdessä reissaaminen oli onnistunut ratkaisu. Äiti ja isi eivät olisi keskenään uskaltaneet automatkalle, emmekä me olisi Samin kanssa koskaan uskaltaneet neljän tähden hotelleihin. Valokuvien maisemat kertovat ehkä matkasta sen kaikkein olennaisimman. Eteläsaari on todella kaunis. Järvet ovat kirkkaan turkooseja, vuoret korkeita ja ilma maailman puhtainta. Pidin ehkä eniten Tekapo-järvestä ja samannimisestä pikkukylästä, jossa viivyimme pari yötä. Saimme majoituspaikaksi vanhan omakotitalon takkoineen ja näköalaparvekkeineen. Talossa oli omasta takaa hieno levykokoelma ja pyöritimme pari päivää Edith Piafin savikiekkoa.

Queenstown oli pieni, kuvauksellinen, kallis ja täynnä nuoria elämäntapamatkailijoita. Olisin halunnut liitovarjolla leijumaan, mutta Sami arveli ettei se olisi 200 dollarin arvoista.

Äiti ja isi ottivat matkasta kaiken irti, erityisesti valokuvaamisen muodossa. Minä leikin videokameralla ja iltaisin katsottiin yhdessä sekä video- että valokuvasatoa. Jotenkin huvittaa se, miten kärsimättömäksi digikuvaaminen on meidät tehnyt. Vaikka kuvat näkyvät saman tien pienellä lcd-ruudulla, niitä pitäisi mielellään päästä katsomaan esim. tv-ruudulta jo matkan aikana. Toisaalta kuvien määrä on matkan jälkeen niin hulppea, että yllätyksiäkin löytyy.

Tämän viikon kolme työpäivää ovat nyt ohi ja Aucklandin vesisade tuntuu vain yltyvän joulua kohti. Viimeiset työpäivät olivat sen verran takkuisia, että makaan mielelläni joulun vaikka myrskyn silmässä, kunhan se on kaukana TEAR Fundista. Kertoisin enemmän, mutta yritän parhaillaan sulkea aivojeni palkkatyöosastoa pois käytöstä.

Lämpimässä ja valoisassa (vaikkakin kostessa) ilmastossa joulu ei tunnu joululta. En meinaa millään uskoa, että se on ylipäätään tulossa. En ole tehnyt yhtään jouluostoksia, jouluruokia tai ostanut joulukoristeita. Yritin lähettää muutaman joulukortin Suomeen pari viikoa sitten, niille joiden osoitteen satuin löytämään. Ei ole mitään takeita, että kortit saapuvat jouluksi - tai ollenkaan. Siskolle lähetin paketin, jonka painoraja ylittyi 200 grammalla. Saa nähdä meneekö perille.

Opiskelemaan lähtöni on nyt sinetöity 500 dollarin maksuerällä ja töistä irtisanoutumisella. Samin työpaikasta ei edelleenkään ole tietoa, tosin nyt se huhkii tutussa Youthtownissa väliaikaisena lomaohjaajana. Juttelin tänään töissä yhden vapaaehtoisen kanssa, joka haaveili elokuva-alan hommista. Rohkaisin sitä opiskelemaan, sanoin että kyllä kaikki järjestyy ja unelmiaan kannattaa seurata. Sittenpähän nähdään, miten järjestyy. Vähän huvitti jälkikäteen, kun mietti omia puheitaan.

Kuvia eteläsaarelta

Sata ja yksi

Huomasin, että tämä on sadasensimmäinen kirjoitukseni. Mikähän rajapyykki sekin sitten on.

Olen juoksennellut viikon verran pää höyryten paikasta toiseen. Töissä aika ei riitä mihinkään ja töiden jälkeen loppuvat voimat jo ennen nukkuma-aikaa. Tarkoituksena oli järjestellä asiat hyvälle mallille ensin vanhempieni saapumista ja sitten yhteistä eteläsaaren reissua varten. Todellisuudessa en päässyt äitä ja isiä edes lentokentälle vastaan, kun vietin iltapäivän kuvaten työn puitteissa paikallista gospelmuusikkoa. Pyysin kaivinkoneen kuskia avuksi ja saimme sen istumaan kauhaan - tuli ihan hyvä kuva.

Ennen vanhempien tuloa sain kuitenkin harjoiteltua autolla ajoa ja tutustuttua naapureihin. Seinän takana asuu amerikkalais-kiwi pariskunta sekä väliaikaisesti naisen amerikkalainen sisko. Molemmat naiset ovat monilahjakkaita kielineroja ja mies joku leppoisa perusinsinööri. Illallisen aikana selvisi, että myös suomi kuuluu naapurinnaisten kielivalikoimaan. Sanavarasto oli lähinnä lastenleireillä opittua, mörrimöykkyjä, kultakutreja ja muuta hyödyllistä. Molemmat ovat opettaneet amerikkalaislapsille saksaa ja oppineet suomen alkeet joltakin Laurilta.

Viikonloppuna nuohosimme sitten vanhempien kanssa paikalliset nähtävyydet, kuten lähikatujen naapureiden hienot istutukset, kaupungin ostoskadut, ruokapaikat ja tietysti Skytowerin maisemat. Sunnuntaina saimme lounasvieraiksi entisen työkaverini Rachelin miehensä ja vauvansa kanssa. Vanhemmat napsivat valokuvia digitaaliajan hengästyttävällä vauhdilla ja illat ovatkin kuluneet niiden purkamiseen ja ihasteluun.

Huomisaamuna lennämme Christchurchiin ja ajamme pohjoiseen Kaikouraan katselemaan valaita. Yöksi menemme jonnekin kuumia lähteitä pulppuilevaan pikkukylään. En tiedä, pääsenkö kylpemään, kun kävin tänään lääkärissä poistattamassa pienen patin käsivarrestani. Se leikattiin irti, haava ommeltiin kiinni ja nyt koko käsi jomottaa kankeana. Patti ei ollut mitenkään pahalaatuinen, ja olisi vanhempieni mukaan poistunut itsestään noni-mehulla (jos uskoa riittää). Kuka nyt maksaa 200 dollaria harmittoman muhkuran leikkaamisesta, varsinkin kun ei saa kahteen päivään kastella käsivartta. Tyhmyydestä sakotetaan, eikä edes Visa kelvannut.

Uusi koti ja elämä

Viime viikonloppuna muutimme uuteen asuntoon. En vieläkään meinaa uskoa, että voimme olla samaan aikaan kotona näkemättä toisiamme (ilman että toinen on vessassa). Uuteen lähiöelämäämme kuuluu myös pitkästä aikaa auto, sellainen kauppakassi mazda, jonka ostimme ulkomaille lähteneiltä ystäviltä (joiden entisessä kodissa siis nyt asumme). Tuntui aluksi omituiselta, ihan kuin eläisimme lainaelämää, sellaista roolileikkiä, jossa asutaan puiston laidalla ja haravoidaan takapihaa. Tunnetta lisäsi se, että asunto on täynnä ulkomaille lähteneiden ystävien huonekaluja ja tavaraa. Vietin ensimmäiset kolme iltaa käyden läpi kaappeja ja varastoiden/heittäen roskiin turhaa krääsää.

Lähiöelämän parhaat puolet tulivat esille heti ensimmäisenä viikonloppuna. Aurinko paistoi, joten siirryin terassille lukemaan kirjaa. Linnut lauloivat ja tuuli suhisi pusikoissa. Takapiha on suojainen, pieni läntti, johon ei ole suoraa näköyhteyttä muilta pihoilta tai tieltä. Kaikki olisi ihan täydellistä, ellei junarata kulkisi 20 metrin päässä. 15 minuutin välein kilisee kello ja sitten juna jarruttaa pysäkille (joka on kätevästi ihan kohdalla). Yöllä eivät sentään kilistä kelloa. Jostain syystä junan ääni ei ole tähän mennessä häirinnyt yhtään. Naapureiden puhe ja pianonsoitto kuuluu seinän läpi kristallinkirkkaasti, mutta meistä on luultavasti enemmän harmia heille kuin toisin päin. Tuntuu omituiselta, kun kaupungin keskustan tasainen taustamöly on kadonnut. Siellä junan desibelit olisivat luultavasti peittyneet kaikkeen muuhun: varashälyttimiin, ilmastointien hurinoihin ja naapuritalon säkkipilliharjoituksiin joka keskiviikko.

Heti muuton jälkeen maanantaina kävin tutustumassa parin korttelin päässä olevaan kuntosaliin. Jahkasin muutaman päivän, että voisiko sitä tällä kertaa tehdä jotain muuta kuin jumpata ja hikoilla kuntosalilla. Soitin jopa paikalliseen tenniskerhoon, mutta seuraava aloittelijoiden kurssi on vasta helmikuussa. Ostin siis kuntosalin jäsenyyden ja menin lauantaiaamuna body burn -jumppaan. Se muistutti jotain jalkapallomaajoukkueen harjoituksia. Mitä minä niistä tiedän, kuvittelen vaan. Piti hyppiä ylös alas ja puolen tunnin jälkeen jalat oli jo ihan hyytelöä. Ringissä juoksemisesta tuli mieleen friskis&svettiksen harrastelijatouhu. Sen tympeämpää alkulämmittelyä ei juuri voi keksiä. En ole mikään aerobic-hörhö, mutta jos haluan juosta ympyrää, voin tehdä sitä missä tahansa.

Nyt pitää käydä nukkumaan... Sami nauraa musiikkikanavan top 40 worst music videos koosteelle. Village People, In the Navy. Do I need to say more?

Show yourself!

Marinadin ideaa kevyesti lainaten päätin järjestää oman minikyselyn harvoille mutta arvostelukykyisemmille lukijoilleni. Jos siis satuit tälle sivulle, älä livahda mihinkään vastaamatta kolmeen kysymykseen (yksinkertaisuuden nimissä ihan 'comments' toiminnolla):

1. Miksi luet tätä blogia?
2. Mitä toivoisit täältä löytäväsi?
3. Mikä on elämäsi tarkoitus? (hahaa!)

Elämäni ylimmäinen virstanpylväs

Tänä aamuna menin filmikoulun haastatteluun. Tuntia myöhemmin leijailin ulos höyhenenkevyenä. Juuri nyt en välitä siitä, että opiskelu tietää työtä, tuskaa ja hankalia ihmisiä, olen nimittäin nähnyt valon. Tunnelin päässä siintää jotain, mitä haluan olla. Ajatukseni kirkastuivat haastattelussa kuin ilmanpainoiset kiteet, leijaillen pääni ympärillä kuin olisivat aina olleet siinä, en vain ole niitä nähnyt. Viestini eivät vääristyneet matkalla, vaan kiteet leijailivat koulunjohtajan otsapanssarin läpi, aivan kuin ihmisten mitätön ja vajaavainen sokkoviestintä olisi hetkeksi väistynyt. Ymmärsimme toisiamme. En ollut hermostunut, en yrittänyt liikaa. Olin täydellisen keskittynyt, rentoutunut ja avoin. Rakastan sitä tunnetta, kun adrenaliini virtaa suoniin ja aivokapasiteetistani irtoaa käyttöön 10% - tavallisen 1% sijaan.

Koulunjohtaja sanoi, että on vaikea olla varma, onko haastateltavasta haaveilemaansa ammattiin. On myös mietittävä, voiko koulu auttaa juuri tätä ihmistä valitsemallaan tiellä. Lopullinen päätös tehdään kymmenes päivä ensi kuuta, kun komitea kokoontuu. "But I can say", he continued,"that I will strongly advice the board to give you a place. That they would go against my advice, is unheard of." Hän jatkoi nähneensä heti, että minulla on "inner strength and vision" ja että ohjaus/käsikirjoittaminen on todennäköisesti oikea valinta. Haastattelun lopussa vaihdoimme kirjavinkkejä ja sain mukaani kolme tuoreinta filmilehteä.

Vaihdan riemusta kirkuen kaikki "olet niin lahjakas piirtäjä" ja "taitava graafikko" kommentit tuohon sisäiseen voimaan! Olen jo monta vuotta miettinyt, miksi en osaa nauttia hyvästä palautteesta, jota työssäni saan. Nyt tunnelin päästä tulvahtanut valo paljastaa myös tämän iänikuiseen vääristymän. Ystävällisinkin kehu muistuttaa minua, että elämäntehtäväni on tosiaan huolehtia muiden tuottaman materiaalin ulkonäöstä. And that's the extend of it. NOOO. Sisälläni kiljuu 10-vuotias tyttö, joka kirjoitti kirjan isin Amstrad 64:lla.

I'm gonna be a filmmaker, ya suckers!!!

Rambling on...

Eilen illalla sain vihdoin filmikoulun hakemuksen lähetettyä. Tajusin, että homman voi hoitaa myös netin kautta ja se olikin paljon helpompaa niin. Tänään hakemukseni kuitattiin vastaanotetuksi ja sovimme haastattelun ensi viikon torstaiksi. Kutsun mukana tuli pitkä kirje, jolla haastateltavaa yritetään ilmeisesti leipoa sopivaan mielentilaan: "During the course of the interview it is your responsibility to convince us that you have the potential to succeed. We should not have to extract this information from you. Instead you should clearly and enthusiastically communicate it to us." En tiedä mikä tuossa niin huvitti?

Lähin esimieheni ilmoitti tällä viikolla siirtyvänsä joulun jälkeen ns. kilpailevan avustusjärjestön palvelukseen - to the dark side (ei-kristillisten järjestöjen lempeä kutsumanimi). Ajoitus on TEAR Fundille aika hankala. Eilen TEAR Fundin toimitusjohtaja Steve kutsui minut toimistoonsa pieneen puhutteluun. Se nojaili siinä natisevaan konttorituoliinsa ja aloitti pitkän tarinan siitä, miten saapui Uuteen-Seelantiin vuonna sulka ja mustepullo ja työskenteli monta vuotta graafisena suunnittelijana. Vähitellen päästiin tähän päivään ja siihen tosiasiaan, ettei TEAR Fundilla ole koskaan ollut niin hyvää suunnittelijaa kuin minä. Olen kuulemma ensimmäinen, jonka työn jäljestä toimitusjohtajalle ei ole mitään valittamista. Siis jos en pääse opiskelemaan tai voisin muuten harkita taloon jäämistä, Steve lupasi järjestellä minulle uusia haasteita ja vastuuta.

Juttutuokiomme oli ihan mieltä lämmittävä, mutta sisällöltään aika kevyt. Olen jo nyt vastuussa organisaation kaikesta visuaalisesta viestinnästä ja olosuhteiden pakosta toimin vähän väliä copywriterina (englanniksi!). Viime viikolla käsikirjoitin pari radiomainosta, jotka pyörivät tällä hetkellä kansallisilla kanavilla. Tämän enempää en juuri voi ottaa vastuuta harhautumatta kokonaan tittelini ulkopuolelle.

Olen viime päivät lukenut Philip Yanceyn kirjaa Reaching for the Invisible God. Minulla on tapana hermostua aina, kun toiset kristityt todistavat Jumalan 'puhuneen' heille sitä tai tätä. En minä kuule mitään puhetta. Jos kuulisin Jumalan edesottamuksia ihan ääneen, olisin varmaan jo aikaa sitten seonnut. Omien epäilysten tuska (eivät siis epäilyt vaan se tuska) on taas vähän helpottanut, kun Yancey avaa näkökulmia eri kirkkokuntiin, historiaan ja Raamattuun. Tässä kaksi tähän mennessä parasta lainausta:

"To my shame, I admit that one of the strongest reasons I stay in the fold is the lack of good alternatives, many of which I've tried. Lord, to whom shall I go? Only thing more difficult than having a relationship with an invisible God is having no such relationship."

"I was once asked to sign Christianity Today magazine's statement of faith "without doubt or equivocation". I had to tell them I can barely sign my own name without doubt or equivocation."

Ihanaa kun on viikonloppu! Viikko on ollut hikisen kuuma ja vähän nihkeä (ilmankosteutta). Samaa on tiedossa viikonlopuksi, joten yritetään päästä rannalle hankkimaan kesäinen punoitus. Käsivarret on jo vähän ruskeammat, kun olen kävellyt joka päivä 7-14 kilometriä auringonpaahteessa. Kaikki olisi täydellistä, jos ei hikoilisi.

-------------------------------------------------------------------------

PS. Listauduin hetken mielijohteesta adsense-ohjelmaan, joka pyorittaa tuossa sivun ylälaidassa jotain googlen valikoituja mainoksia. Käyttöehtojen mukaan en saa kehottaa lukijoitani napsauttelemaan linkkejä enkä itse napsutella niitä lisätienestin toivossa. Joten ÄLKÄÄ ihmeessä hiireilkö niitä mainoksia... Jos ei googlen kahvirahaa muutamaan kuukauteen kuulu, lupaan poistaa linkin.

Mitäs tässä

En ole kirjoittanut muutamaan viikkoon mitään, enkä ole siitä yhtään pahoillani. Jos kirjoittaminen tympäisee, mitä sillä itseään kiusaamaan. Olen kuitenkin otettu, että joku Espoossa kaipaa juttujani (Paula?).

Kävimme viime viikonloppuna parin ystävän kanssa rannalla. Piha (paikan nimi) on kuuluisa hurjista aalloistaan ja pelottomista surffaajista, joita kuolee pohjaimun pyörteisiin jatkuvasti. Vähän aikaa sitten vesi vei mennessään kokonaisen intialaisen perheen, joista kukaan tuskin tasapainoili surffilaudalla. Jostain syystä viime sunnuntaina meri oli aivan tyyni.
Vesi oli kuitenkin kylmää, eikä kukaan meistä uinut. Rannan yläpuolellä pörräsi kuitenkin jatkuvasti helikopteri noukkimassa hukkuvia sieluja pitkän köyden päähän. Tuona täydellisen tyynenä iltapäivänä näimme kolme pelastusoperaatiota. Kiipeilimme kallioilla ja löysimme pienen, lähes tyhjän rannan. Söimme eväitä ja katselimme, kun märkäpukuiset lapset lilluivat vedessä. (Kiitos Katrille oheisista valokuvista!)

Tällä viikolla kerroin työpaikalla, että haen filmikouluun opiskelemaan. Ihmiset olivat ihmeen kannustavia, vaikka tämä kaikki tietää heille vaivalloista rekrytointiprosessia ja graafisen suunnittelun tason mahdollista romahtamista (En ole omahyväinen, hyväntekeväisyysjärjestön ei vaan ole helppoa houkutella lahjakkaita tekijöitä). Olisin lähettänyt jo hakemukseni kouluun tällä viikolla, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan. Lähetin todistukseni käännettäväksi (virallisesti leimoineen päivineen) Wellingtoniin ja odotin niitä takaisin koko viikon, mutta mitään ei kuulunut. Myöskään koulusta ei kuulunut mitään, kun pyysin uutta hakupaperia töhrittyäni edellisen. Olisin tietysti voinut sanoa, että se katosi tai jotain muuta 'ei-niin-törttöä', mutta mitäpä minä ajattelin...

Kahden viikon päästä muutamme uuteen asuntoon, joka on kolme kertaa isompi kuin tämänhetkinen. Ja samanhintainen. Muuttoa odotellessa en viitsinyt ostaa uutta kuukauden bussilippua, vaan päätin kävellä töihin ja takaisin, hulppeat 14 kilometriä päivässä. Tähän mennessä se ei ole täysin onnistunut yhtenäkään päivänä. Jos aamulla on hyvä ilma, iltäpäivällä sataa vettä. Torstaiaamuna unohdin sateenvarjoni ja kastuin matkalla alusvaatteita myöten. Palasin nujerrettuna kotiin, vaihdoin vaatteet ja otin bussin, myöhästyen 1,5 tuntia. Iltapäivällä tuuli niin kovasti, että ilmassa lensi puunoksia ja roskapönttöjä. Vaikka tuuli puhalsikin periaatteessa oikeasta suunnasta eli selän takaa, olin viiden kilometrin jälkeen aivan näännyksissä ja hyppäsin bussiin lämmittämään tunnottomia korvanlehtiäni. Ilmeisesti tasapainon ylläpitämiseen menee kuitenkin aikalailla energiaa. Risteyksissä piti ottaa tolpasta kiinni, ettei puhuri työntänyt minua väkisin auton alle. Kaupungissa tuuli yltyi niin kovaksi, että huojuva Skytower jouduttiin sulkemaan. Meidän 11. kerroksen asunnossa kuului hirveä ujellus ja nitinä. Lämmitin kupillisen keittoa, laskin sen pöydälle ja katsoin kuinka pinta lainehti oudosti.

Nyt jaan kanssanne ajatuksen, jota monet ylenkatsovat merkityksettömänä: Kuinka paljon kahvilla käyminen voi vaikuttaa elämänlaatuun. En tarkoita mustan juoman nauttimista sinänsä, vaan kahvilla käymisen rituaalia. En haluaisi kuvitella maailmaa, jossa ei olisi mahdollista kuljeksia lauantaina kaupungilla, päätyä kahvilaan, tilata sokeritonta vaniljalattea rasvattomalla maidolla, vähärasvaista skonssia mansikkahillon kera ja istua lukemaan hiirenkorvaisia naistenlehtiä turhista asioista ja ihmisistä. Vajota syvemmälle nuhjaiseen nojatuoliin ja tuijottaa muita ihmisiä, katsoa kun aviomieheni nielaisee valtavan suklaakakkupalan kolmessa minuutissa ja jutella. Jutella kaikkea maan ja taivaan välillä, pelkäämättä kenenkään ymmärtävän sanaakaan suomen kielestä. Noina hetkinä elämäni jäsentyy pala palalta ja kaikki tuntuu hetken mielekkäämmältä. Saan edelleen parhaat ideani vessanpöntöllä, mutta kahvilassa tunnen kaiken kulkevan kohti järjestystä. Luulen, että olohuoneeksi lavastettu julkinen tila saa aikaan läheisyyden illuusion. Ikäänkuin ihmiset sittenkin olisivat samaa alkuperää, toisistaan vastuussa ja toisiaan varten.

Ehkä ne vain laittavat jotain siihen kahviin. Mene ja tiedä.

Että väsyttää

Tänä aamuna väsytti niin hurjasti, ettei meinannu pystyssä pysyä. Ulkona satoi tietysti vettä ja unohdin evääni jääkaappiin. Kävelin bussipysäkille postin kautta, kun Suomeen ei voi lähettää normaalia kirjekuorta ilman tulliselvitystä. Bussikuski huomautti pirteästi, että sinähän nouset nyt eri pysäkiltä kyytiin. Minä tuijotin sitä hölmistyneenä, bussikuskit eivät yleensä puhu. Tämänaamuinen oli kyllä sosiaalisimmasta päästä, tavallisesti tuota aamuvuoroa ajaa yrmeä 'sortsisetä'. Sillä on ympäri vuoden lyhyet, tiukat sortsit ja paksut villaiset polvisukat. Sortsisetä ei suoranaisesti puhu, mutta päästelee erikorkuisia kurkkuääniä sään ja aikataulun tiukkuuden mukaan.

Töissä olisin halunnut lukita oven ja käpertyä ihanalle sohvalleni, mutta eihän mun ovessa ole lukkoa. Esimies on reissussa seuraavat pari viikkoa, ja joudun selvittelemään asioita sen puolesta. Olin suunnitellut, että markkinointiassistentti ottaisi suurimman osan näistä hommista hoidettavakseen, mutta ei näytä onnistuvan. Se on vielä vihreä ja kyselee niin tyhmiä, etten oikein uskalla heittäytyä huolettomaksi. Tänään se kysyi, pitääkö meidän painattaa itse se mainos, joka tulee sanomalehteen.

Sami katsoo taas frendejä... menen seuraksi ja taidan nukahtaa.

Opiskellako vai eikö opiskella?

Tänä aamuna lueskelin kulttuurirahaston hakuperusteita. Ilmeisesti en voi saada apurahaa ulkomailla opiskeluun, kun kysymys on ns. perusopinnoista. Eli voisin hakea apurahaa jatko-opintoihin alalla, johon olen jo täysin kyllästynyt, mutta mitään uutta en saisi ruveta opettelemaan. Apurahan saamiseen oli alunperinkin ehkä promillen mahdollisuus, mutta nyt tuntuu ettei kannata lähettää hakemustakaan. Toinen kinkkinen juttu on kouluun pääseminen. Ei siis varsinainen pyrkiminen (hakijoista otetaan hulppea puolet, joten pitäisi olla aika nahjus ettei pääse) vaan aikataulu. Kun opiskelupaikan pitäisi olla virallisesti selvillä apurahaa haettaessa, eikä koulu tee päätöksiä suuntaan tai toiseen ennen kuin ensi vuoden puolella.

Vaihtoehdoiksi jää siis turvallinen työpaikka graafisena suunnittelijana (että kyllästyttää!), tai opiskelu ja velkaantuminen. Ainahan on mahdollista että voittaa lotossa (tänäänkin löysin 2 dollarin kolikon jalkakäytävältä) tai että mies työllistyy todella hyväpalkkaiseen hommaan (vähän epätodennäköisempää).

Täytyy rukoilla että joku täyttäisi lottokupongin puolestani tai pistäisi nimeni johonkin arvontaan. Pidän kiinni näkemyksestäni, jonka Granpa Joe tiivistää elokuvassa Charlie and the Chocolate Factory: "There's plenty of money out there. They print more of it every day." Jos Jumalan suunnitelmissa on viedä minut koulun penkille, ei se rahasta ole kiinni.

Jumalan tahdosta onkin sitten vaikea mennä sanomaan. Ilmestyisipä tulikirjaimia taivaalle, edes tämän kerran. On helppo kiduttaa itseään ajattelemalla, että Jumalan tahto on tietysti pitää minua TEAR Fundilla hamaan hautaan asti, koska se on kristillinen organisaatio ja koska siellä minua nyt tarvitaan. Jos vain voisin jakautua kahtia, jättäisin mielelläni toisen puoliskoni sinne tekemään grafiikkaa. En vaan voi jäädä kokonaan, en millään. Olisi paljon helpompaa olla tyytyväinen ja jäädä paikoilleen. Miksen voi vaan olla tyytyväinen ja paikoillani?

Tässä kohtaa ajatusketjuni palaa aina alkupisteeseen, Jumalan tahtoon. Ehkä Jumalan tahto ei olekaan pitää minut paikoillani ja tyytyväisenä. Ehkä minun kuuluukin kasvaa uusiin rooleihin ja elämäni kuuluu muuttua asteittain vaikeammaksi. Jos se ei muuttuisi, alkaisin oppia kaiken ulkoa ja minulla olisi vuosi vuodelta helpompaa. Olen nähnyt paljon esimerkkejä tästä hioutuneesta, viihdekeskeisestä rutiinista, joka tuudittaa ihmiset varhaiskeski-iästä eläkkeelle ja tuonelaan. Jopa kristillisessä organisaatiossa. Mistä minä tiedän? Ehkä ne ovat onnellisimpia, jotka odottavat elämältä vain lauantai-illan saunaa ja kesälomia.

Kesä tulee!

Viikonloppu oli lämmin, tuoksui jo kesältä. Lauantaina pääsimme kavereiden kyydissä ostoksille Onehungaan, tehtaanmyymälöiden keskittymään, jossa oli tosi halpaa. Ostin Espritistä pellavamekon kympillä. Olisi voinut olla ihan rento iltapäivä, jos ei olisi tarvinnut välttämättä löytää kenkiä illan synttärijuhliin ja vielä lahjaa viemisiksi. Ihmiset voisivat vähän harkita ennen kuin järjestävät hienoja, tönkköjä pukujuhlia. Hirveän stressin sain aikaan, kun ei kenkiä meinannut löytyä. Lahjaa etsittiin vielä seitsemältä illalla kirjakaupasta. Onneksi löytyi yksi siistinnäköinen kopio Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -leffasta.

Illalla hoipuin sitten korkeilla koroilla taksiin ja hienon keskustahotellin ylimmän kerroksen baariin. Kun juhlissa ei ole muuta ohjelmaa kuin hienoissa vaatteissa köpöttelyä ja drinkkien siemailua, sitä osaa arvostaa komeita näköaloja. Oli siellä hienot valaisimetkin, eipä sillä. Yritin keksiä jutun juurta tuttujen seurakuntalaisten kanssa. Että oli tylsää. Sen kerran kun laittautuu toista tuntia ja lähtee ulos iltaa viettämään, sitä vaan miettii että millon täältä vois kohteliaasti liueta. Kun juhlissa ei tarjoiltu mitään suolakeksi/juustopalaa kummempaa, piti lähteä vielä porukalla haukkaamaan iltapalaa puolen yön jälkeen. Juttujen taso laski sitä mukaa kun ilta vanheni yöksi. Dennysin 24/7 dinerissa oli taas se tarjoilija, joka hymyilee valoisasti pienellä palkalla keskellä yötä. Aina jotenkin hävettää, kun miettii miten nuo jaksaa meitä palvella.

Sunnuntaina heräsin liian myöhään, en ehtinyt enää aamukirkkoon enkä kuntosalille. Kirkonmenojen jälkeen lähdimme työkaverini Estherin & miehensä ja kasvattityttärensä luo lounaalle. Etukäteen vähän väsytti ajatus kohteliaisuuksien vaihtamisesta viinilasi kädessä, mutta onneksi hienostelu oli Estherin porukalle aivan vierasta. Ensin käytiin kaupassa ostamassa jotain grillattavaa ja sitten laitettiin ruokaa ja paistateltiin takapihan auringossa (vain vähän, koska otsonikerroksen reikä on juuri nyt päällämme). Kun grillauksen tuoksut alkoivat nousta taivaanlakeen, naapurin puhelias pappa saapui sopivasti parille pihville.

Jäänteet syötettiin kanoille. Niistä toinen oli tavallinen tallukka ja toinen herkkä haaveilija. Haaveilija oli kotoisin jostain muualta, saapui vain yhtenä päivänä aterialle. Sillä on kuulemma tapana karkailla pitkin katuja, parempaa paikkaa etsien. Naapurin pappa tykkäsi meistä niin kovasti, että halusi kutsua omiin grillijuhliinsa. Kiwien grillauskausi on nyt alkumetreillään, edessä jotain kaksisataa lämmintä iltaa takapihoilla pihvejä käännellen. No, tottahan me nyt grillijuhliin tullaan. Alkajaisiksi pappa tarjosi puutarhastaan kassillisen greippejä. Monimutkaisen murhamysteeri-lautapelin jälkeen lähdimme kaikki iltakirkkoon, jossa oli uusien tilojen avajaiset ja Julia Gracen konsertti. Nainen oli niin taitava laulaja, että Sami halusi ostaa kaksi levyä. Toinen työnnettiin naapureille oven alta, terveisin "neighbourhood missionaries".

Sunnuntai-iltana oli sellainen olo, että johan oli sosiaalista elämää. Mietin ihan vakavasti, että voisiko sitä elää näin. Eikös jotkut ihmiset heilu ulkona joka ilta ja viikonloppu? Onhan ihmisiä, jotka kykenevät ylläpitämään valtavaa sosiaalista verkostoa. Jos vaan aika riittäis, haluaisin ainakin sata todella hyvää ystävää. Mitä minä puhun? Ovatko ihmiset sittenkin mielenkiintoisempia kuin uusin teknologia?

PS. Tällä viikolla suosittelemme elokuvaa Thank you for smoking. Ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Rento perjantai

Tänään toimistossa vietettiin kansallista 'Loud shirt' -päivää jonkun kuurojen yhdistyksen tueksi (lähinnä siis henkilökohtaiseksi piristykseksi). Suurin osa saapui töihin mahdollisimman kirkkaanvärisessä paidassa. Asiakaspalvelutiimissä työ käy kai herkästi puuduttavaksi, kun haluavat niin kovasti keksiä teemakekkereitä, teemapäiviä ja muuta tavallisesta poikkeavaa.

Odotin tänään koko päivän uudistamaani organisaatiolehteä painosta, turhaan. Olisin niin halunnut nähdä sen ennen viikonloppua. Muuten koko viikko oli kuin graafikon sadonkorjuun juhlaa - joka päivä vedoksia ja uunituoreita painotuotteita, suurin osa hyvin onnistuneita. Päätimme painaa uusia hauskoja käyntikortteja, joiden kääntöpuolella on erilaisia hienoja valokuvia. Valikoin 20 parasta kuvaa ja jokainen sai valita oman sarjansa sen mukaan, montako sataa korttia tarvitsi. Itse en tarvitse kuin sata käyntikorttia (jos nyt sitäkään ehdin käyttää ennen kuin ehkä lähden opiskelemaan), joten valitsin vain yhden kuvan. Koko häslinki oli sinänsä ihan tarpeeton, mutta ajattelin että kuvien valitsemisella olisi ryhmäyttävä/piristävä vaikutus. Olin oikeassa. Väki innostui kuvista ja niiden valitsemisesta ja toimitusjohtaja tuli henkilökohtaisesti ylistämään ideaa.

Tänään jäi kuntosali väliin, kun kävin työkaverin kanssa kahvilla. Olisin vielä senkin jälkeen mennyt hikoilemaan, mutta Sami soitti ja houkutteli minut vapaalle. Tosin saatuaan minut kotiin, se istuu vieläkin tietokoneensa ääressä ja pitää yhteyttä Suomeen. Lasken mielessäni miten pitkälle olisin ehtinyt tässä ajassa juosta. Olen jäänyt ihan kummalliseen urheilukoukkuun. En ole eläessäni koskaan aikaisemmin treenannut 6-7 päivää viikossa. Silloin kun en viitsi kuntosalille, kävelen 7km töistä kotiin. Huomisaamuna olisi pilatestunti ja sitten voisi taas juosta...

Mies tuli takaisin

Viime yönä en saanut unta, kun Samista ei kuulunut mitään. Lähettelin tekstiviestejä, sähköpostia ja odotin. Ei se nyt niin vaikeaa voi olla lähettää pientä viestiä Amsterdamista. Kaupunki on varmasti pullollaan nettikahviloita (ja muita kahviloita). Lopulta nukahdin ja heräsin vartin yli 11 sunnuntaiaamuna. Aurinko paistoi kirkkaasti ja paljasti pölyn, pyykit ja muut roinat ympäri huonetta. Lauantaina ostamani Grace Kelly -mekko roikkui pyykkitelineestä ja ajattelin, miten se hulmuaisi lepattaisi tuulessa (tai mikä lie ilmavirta lentoasemalla ehkä kävisi) kun seisoisin Samia vastassa keskiviikkoaamuna.

Nousin vuoteesta ja köpöttelin vessaan. Päätin käydä suihkussa. Riisuduin ja suljin vessan oven (miksi teen sen vaikka asun yksin...?). Kuului hiljainen koputus. Avasin vessan oven ja kuuntelin. Oli aivan hiljaista. Suljin vessan oven uudestaan ja taas kuului koputus. Avasin taas oven ja käännyin katsomaan, roikkuiko ovesta jotain ääntä pitävää. Mitä siitä olisi voinut roikkua? Mitä jos joku oli ovella? Mitä jos joku oli naapurin ovella? Mietin hetken, käärin pyyhkeen ympärilleni ja raotin ovea. Käytävässä seisoi mieheni kahden matkalaukun ja rinkan kanssa.

Peruutin keittiöön ja sitten makuuhuoneeseen. En ollut pessyt hampaitani, hiuksiani enkä edes korjannut näköäni minkäänlaisilla linsseillä. Grace Kelly -mekkoni roikkui neitseellisenä pyykkitelineessä ja tiskiallas oli täynnä roinaa. Mietin, että onneksi olemme naimisissa. Muuten mies varmaan juoksisi takaisin tilaamaan hissiä.

Alkujärkytyksen jälkeen laittauduin alkuperäisen suunnitelmani mukaan ja lähdimme kuljeskelemaan hienointa kaupunginosaa kohti. Söimme kallista ruokaa lämmitetyllä terassilla ja vietimme sunnuntaipäivän kierrellen kaupoissa. Sami ei ollut nukkunut kolmeen päivään juuri lainkaan, ja yritimme pysyä liikkeellä iltaan asti että saataisiin unirytmi heti kuntoon. Kävimme iltakirkossa ja nyt se nukkuu tuossa hyvin ansaittua yöunta. On se sitten mukava kun on mies. Se nostaa sisälämpötilaa ainakin kahdella asteella, osaa soittaa kitaraa ja laittaa ruokaa. Mitä minä ilman sitä tekisin? En varmaan pärjäisi kolmea kuukautta yksinäni. En ikinä :)

REDRUM

Leppoisan sairaspäivän jälkeen palasin perjantaina työpaikalle niiskuttamaan. Suureksi yllätyksekseni flunssa ei ollut ollenkaan niin paha kuin pelkäsin. Tänään sen selkä on taittunut, luulen. Ehkä on sittenkin viisasta jäädä kotiin heti kun nenä alkaa vuotaa. Yleensä huhkin töissä ainakin päivän kaksi ja flunssa muuttuu pahemmaksi (sehän rimmaa).

Selkärangattoman oloinen esimieheni oli ilmeisesti miettinyt uutta istumajärjestystä pari päivää. Puolilta päivin istuimme keskustelemaan joulukampanjasta. Hän rykäisi, katsoi tiiviisti jotain kohtaa vastaisella seinällä ja sanoi: "About the new office plan... I think you should move to the empty room. This room is very echoey, it doesn't work as I thought. And you're clearly unhappy." Joskus on siis hyvä olla "clearly unhappy" sen sijaan, että hymyilisi väkihymyä ja näyttelisi hyvin sopeutuvaista. Olen aivan varma, että kuka tahansa uusista avotoimiston asukkaista olisi mieluummin muuttanut tyhjään huoneeseen.

Mielialani nousi kattoon, hypin tasajalkaa ja kannoin tavarani uuteen huoneeseen alle kymmenessä minuutissa. Rachel tuli hakemaan minut lounaalle valtavan 9-kuukautisen mahansa kanssa (T-paidassa, jossa luki Mind the bump). Lounastimme kauniissa puutarhakeskuksessa ja ostin kaksi hienoa, raidallista kasvia uuteen toimistooni. Parasta suljettavan oven lisäksi on ehkä yksi paloautonpunainen seinä, jota vasten pistin työpöytäni. Kun olin saanut kasvini ja tavarani järjestykseen, raahasin työkavereita yksi kerrallaan katsomaan ihanaa toimistoani ja messusin loppupäivän siitä, miten onnellinen olenkaan! Tunnelma silmin nähden keveni ja säikyimmätkin uskalsivat taas puhua minulle kun musta pilvi oli väistynyt pääni päältä.

Luulen, että uusi työhuoneeni (redrum) on toimitusjohtajan tekosia. Hän ilmaantui aamulla työpöytäni eteen ja kysyi, milloin aviomieheni palaa Suomesta. "Keskiviikkona? Ota ainakin kaksi päivää vapaata!" Minä siihen, että tottakai, jos vaan raaskin kun otin jo yhden palkattoman sairapäivän. Mutta Steve ilmoitti järjestävänsä asian, no worries. Yksi vapaapäivä ei kuulemma mitenkään riitä kuulumisten vaihtoon.

Eli nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oma työhuone (isokin vielä) ja saan kaksi päivää palkallista vapaata ihan vaan mieheni kanssa hengaamiseen. En ole kovettanut nahkaani, enkä oppinut pitämään itseäni aisoissa. Ehkä kuljen ihan väärällä asenteella, ehkä minun pitäisi oppia olemaan kuin kaikki muutkin. Mutta juuri nyt en välitä edes yrittää :)

Open plan

Tänään koko markkinointiosasto muutti rakennuksen alakertaan. Palkatut muuttomiehet olivat 1,5 tuntia myöhässä, joten siinä sitten koko aamu kanniskeltiin laatikoita, tietokoneen näyttöjä, pöytiä ynnämuuta pientä alas portaita. Esimieheni järjettömän typerä idea oli ahtaa kaikki seitsemän työntekijää samaan huoneeseen, jättäen kaksi täysin käyttökelpoista työhuonetta tyhjäksi - virkistys- ja kokouskäyttöön. Ja virkistystiloja totta tosiaan tarvitaan, kun koko päivän kuuntelee kuuden muun tyypin puhelimessa posmotusta, printterien jatkuvaa piipitystä ja niiden käytöstä aiheutuvaa trafiikkia rakennuksen toiselta puolelta. Kaikkein eniten pistää vihaksi, ettei esimies kuunnellut minkäänlaisia vastalauseita / perusteluja, vaan mielivaltaisesti sijoitteli meidät pitkin huonetta aivan toimimattomaan järjestykseen. Minun viereeni iskettiin copywriter Caleb, jonka kanssa en työskentele mitenkään tiiviisti. Se olisikin vaikeaa, sillä mies on joka aamu tunnin myöhässä ja vaeltelee pitkin päivää kahvikuppi kädessä jossain muualla. Lisäksi Calebin käsitys ihanteellisesta työympäristöstä on alle 15 asteen lämpötila ja taustamusiikkina Tool tai jokin karmea ooppera (??). Huomenna otan kuulokkeet mukaan ja väännän pienen lämmittimeni täysille. Hikoilkoon hittovie.

Tänä iltapäivänä vain kolme meistä oli paikalla, enkä silti pystynyt kunnolla keskittymään. Tuntui todella omituiselta katsella ympärilleen ja nähdä kaikkien muiden ruudut omani lisäksi. Minkäänlaisia tilanjakajia ei TEAR Fundilla tietenkään ollut varaa hankkia. Ja kun menin vessassa käymään, lukko oli rikki. Mietin että nyt katkes kamelin selkä. Jos ei avokonttorissa saa lukita itteensä ees vessaan niin saan varmaan vatsahaavan alle kolmessa viikossa. Ihan pelkästä yksityisyyden puutteesta.

Nyt myöskin toisella puolella työskentelevien vapaaehtoisten ja muiden vierailijoiden on helpompi vaellella osastollemme. Työnteon sijaan voinkin jatkossa käydä vain kevyen tyhjänpäiväisiä keskusteluja kaikenmaailman yksinäisten kanssa. Oma väkikin pääsee nyt esteettä hiplaamaan luonnoksiani, tuijottelemaan tulosteita ja kyselemään tyhmiä. Haluaisin vain selittämisen sijaan tehdä työni rauhassa, siinä kaikki. ETTÄ OTTAA PÄÄHÄN!

Vaikka periaatteessa inhoan kaikkea kiertokirjeilyä, jotenkin tuntui että tuo Wikipedia-leikki voisi vähän keventää tunnelmaa. Joten tässä vastaus Outin haasteeseen:

3 tapahtumaa syntymäpäivänäni (18.3.):
3952 BC - According to the Venerable Bede , the world was created.
1965 - Cosmonaut Aleksei Leonov, leaving his spacecraft Voskhod 2 for 12 minutes, becomes the first person to walk in space.
1989 - In Egypt, a 4,400-year-old mummy is found in the Pyramid of Cheops.

No enpä jaksa noita syntymiä ja kuolemia. Ne on tylsiä. Enkä jaksa haastaa ketään. Ihmisten häiritseminen on rikollista.

Paskan päivän jälkihöyryissä

Tänään siis selvitin asiat esimieheni kanssa. Hän istui vetelänä tuolissaan ja toisteli että kyllä minä ymmärrän että olet vihainen. Olisin minäkin vihainen. Hoidin koko homman surkeasti, en ollenkaan tajunnut että olit käyttänyt niin paljon aikaa siihen työhön. Kun meistä se näytti vaan muutamalta piirrustukselta. Siis että hienojahan ne oli, mutta...

"Ja sitten se toinen ongelma. Voisinko ensi kerralla - ehkä - harkita... siis olisiko mitenkään mahdollista, että keskusteltaisiin asiasta kun... tiedätkös... siis"
"Haluaisit siis, että ensi kerralla kertoisin nätisti mikä on hätänä, ennen kuin ryntään paiskomaan ovia."
"Niin, siis olisi ihan hyvä keskustella..."
"Teille tulee siis tukala olo kun vedän herneet nenään ja osoitan mieltäni"
"(Köh) Aivan"
"Kyllä ensi kerralla voidaan keskustella aikaisemmin. Minulla vaan menee ensin pari tuntia, kun itken, revin tukkaani ja hakkaan päätä seinään"
(esimies nauraa kokeilevasti, ilmeisesti toivoen etten ole ihan tosissani)
"Mutta heti sen jälkeen olen valmis keskustelemaan."
"No hyvä."

Kerroin myös rehellisesti, että haluaisin opiskelemaan elokuva-alaa ensi vuonna, jos rahoitus jonkin ihmeen kautta järjestyy. Mitäpä tuota peittelemään, olen muutenkin ihmisenä läpinäkyvä kuin yksisoluinen mikroskoopin alla. Eikä siitä vielä toistaiseksi ole hirvesti haittaa ollut, yleisen käsityksen mukaan taiteelliset ihmiset nyt ovat vähän kiikunkaakun jokatapauksessa. Olen tottunut siihen, että ihmiset pitävät minua hiukan raakileena, olen samanaikaisesti kiehtova, aito ja vähän pelottava. Mutta isi tietää, että olen oikeasti vain ärhäkkä pikku tyttö.

Pari kuvaa

Paska päivä

Olen kolme päivää hieronut kuvitusta uuteen 'vaihtoehtoiseen' lahjakatalogiin. Esimies näytti vihreää valoa ideoilleni, joten jatkoin työskentelyä ja tein uusia versioita, kunnes olin täysin tyytyväinen. Tänään sitten istuttiin markkinointiosaston kokouksessa ja katsottiin tuota katalogia. 20 sekunnin sisällä koko idea oli yksissä tuumin teilattu ja saan aloittaa työn alusta. Esimies on täysin tyytyväinen, koska päätös on saatu aikaa demokraattisesti – eli niin, että asiakaspalvelupuolen vetäjä sanoo mielipiteensä ja esimies nyökyttelee, copywriter ei sano mitään, event manager nyökyttelee ja yksi tulee myöhässä eikä tajua asiasta mitään. Ja minun mielipiteellänihän ei ole mitään väliä, koska olen vain kätevä, nopea ja tehokas purkka-automaatti, josta saa designia. Graafinen suunnittelija on yrityksen koira. Työni on halpaa, ylityöni on ilmaista ja hommat valmistuvat aikataulussa vaikka niitä kuinka muuteltaisiin matkan varrella. Lisäksi lopputulos on aina hyvää jälkeä, koska en voi tehdä huonoakaan. Aivoissani on joku palikka niksahtanut vinoon, en vain pysty.

Ainakin paiskasin oven kiinni ja murjotin ahkerasti koko loppupäivän. Maanantaina asiaa "käsitellään" esimiehen kanssa. Inhoan auktoriteetteja, varsinkin munattomia. Haluaisin irtisanoutua ja ratsastaa auringonlaskuun, mutta se olisi tässä vaiheessa tyhmää. Täytyy yrittää hymyillä ja näytellä yhteistyökykyistä. Vielä jonkun aikaa...

Kiirettä ja sen sellaista

Sami tulee takaisin 12 päivän ja 13 tunnin kuluttua. Elämä alkaa tuntua jo helpommalta, varmaankin sen takia ettei tätä tarvitse enää kauaa kestää. Aamut ovat lämpimiä ja illat kylmiä. Auringon paahde ja kylmä tuuli on omituinen yhdistelmä. Samaan aikaa tulee hiki ja kylmä.

Innostuin pari viikkoa sitten kohottamaan kuntoani. Niinä päivinä kun en jaksa kuntosalille juoksemaan, soutamaan tai jumppaan (tai kaikkia edellämainituista), kävelen töistä kotiin. Matkaa on jotain 7-8 km ja kun oikein viuhtoo lyhyillä pikku jaloilla niin kyllä siinä tulee lämmin. Tänään kävelin molempiin suuntiin ja otin lisää valokuvia kukkivista mangoliapuista.

Jokapäiväisessä hikiliikunnassa on se hyvä puoli, että olo on töissä energisempi. Eikä lisäenergiasta ole haittaa, koska tekemistä on annosteltu isommalla kauhalla tälle kuukaudelle. Rachelin seuraaja ei pysty aloittamaan vielä kolmeen viikkoon, joten teen ainakin 1,5 ihmisen työt. Ja koska teen jokaisen pikkunyperryksen viimeisen päälle hyvin ja oikein (kunnon perfektionisti), työmäärä vastaa varmaan kahden rennomman suunnittelijan hommia.

Viikonloppu oli täynnä toimintaa. Lauantaina oli Semi-Permanent -niminen design-tapahtuma (onpas väliviivoja). Puudutin takapuoltani koko 8 tunnin esitelmöintien ajan, lopussa alkoi jo haukotuttaa. Puhujista pari kolme oli oikeasti kiinnostavia, loput kolme vain yrittivät olla hauskoja. Kaikki eivät onnistuneet.

Sunnuntaina oli Rachelin baby shower. Suomessa ei taida tuota perinnettä juuri olla, minulle oli ainakin ensimmäinen kerta. Liikuntavimmastani johtuen kävelin yli 10km päässä sijaitsevalle juhlapaikalle ja takaisin. Sain hirveät rakot jalkoihin, kun piti tietysti lähteä saappaissa ja hienosteluvaatteissa. Kaikki oli vaaleanpunaista kuten tyttövauvalle kuuluu olla (?), lahjapaperit, ruusut ja koristeet. Pöytä notkui erilaisia miniatyyrileivoksia ja muita petollisia houkutuksia ja kahviastiasto koostui eri sukulaisten ruusuisista perintökupeista. En saanut silmiäni irti niistä teekupeista, aivan ihania kuvioita ja värejä. Matkalla takaisin mietin, miten mukava olisi kerätä erilaisia koristeellisia teekuppeja (englantilaisittain) ja pitää teekutsuja.

Maanantaina kohtasin astioiden joulupukin. Harmaapartainen Andrew aloitti uransa TEAR Fundilla vasta kuukausi sitten, mutta jakelee jo lahjoja ympärilleen kuin rikas isoisä. Muutettuaan äitinsä vanhainkotiin, Andrew kantoi hänen maallisen omaisuutensa TEAR Fundin lounashuoneen pöydälle. Hienoimmat astiastot oli kuitenkin piilotettu auton takakonttiin ja Andrew vei minut katsomaan ja valitsemaan niistä itselleni (kun mulla raukalla ei ole mitään, kun tulen Suomesta asti). Sain käsinmaalatun englantilaisen lautassarjan (Ducal Crown Ware) 30-40-luvulta, muutaman kappaleen uusiseelantilaista vanhaa astiasarjaa ja mahdottomasti tarpeellisia kippoja, kattiloita ja hopea-aterimia. Sain myös useamman pyyhkeen, lakanoita, kangasservettejä, tabletteja, leivänpaahtimen ja tehosekoittimen. Ja hopeisen servettirenkaan, johon on kaiverrettu vuosiluku 1910 (?).

Eikä siinä vielä kaikki... Kun olin aikani messunnut Rachelin vauvajuhlien ihanista teekupeista, Andrew kiikutti seuraavana päivänä minulle syötävän suloiseen ruusulaatikkoon pakatun teekuppiparin. Sekin oli kuulemma ätimuorin jäämistöä, täysin käyttämätön ja aivan ruusukuvioiden peitossa. Nimikin oli English Rose. Olen aivan hullaantunut noihin perinteisiin kukkakuvioihin, varsinkin kun värit ovat aivan kohdallaan (sen vaan näkee..) ja herkullinen kuviointi peittää kupin ja molemmat lautaset. Huh, täytyy laittaa valokuva kunhan saan taas kameran lainaan. Teekuppipari istuu työpöydälläni ja hymyilen tyhmännäköisenä joka kerta kun katson sitä. Vähän aikaa sitten minulla ei ollut mitään ja mietin, miten voimme ikinä muuttaa kalustamattomaan asuntoon. Nyt minulla on maailman kaunein kuppi. Jumala on hyvin antelias.

Viime päivät olen lähinnä miettinyt sitä, miten voisin suunnata ulos tästä graafisen suunnittelijan ammatista. Olen kurkkuani myöten täynnä designin miellyttävää tyhjänpäiväisyyttä. Rakastan sitä, rakastan suunnitella, kokeilla ja luoda. Mutta inhoan tämän kaiken turhuutta ja tiedän, että kuka tahansa voisi tehdä minun työni. Paremmin tai huonommin, ei sillä väliä. Ei kai minun tehtäväni ole täyttää jotain tiettyä aukkoa graafisen suunnittelun aidassa. En halua täyttää aukkoa, haluan luoda jotain merkityksellistä, uutta ja kokonaista. Haluan opiskelemaan elokuva-alaa, olen koko ajan halunnut.

Jos joku sattuu tietämään, mistä voisin hakea stipendiä täällä opiskeluun niin kertokaa ihmeessä.

Maistiaisia keväästä

Pahoittelut pitkästä tauosta. Ennen kuin päivitän kaiken maailman kuulumiset, tässä muutama kuva uskollisille vierailijoilleni:

Uutta-Seelantia loppuelämäksi

Jos siltä tuntuu, voimme jäädä tänne eläkepäiviin asti ja tulla haudatuksi vulkaanisesti aktiiviseen maaperään... Lauantaina posti toi kirjeen, jonka mukaan meille myönnetään pysyvät oleskeluluvat, mikäli maksamme vielä yhden ekstralisäveromaksun ja lähetämme passit leimattavaksi. Samin passia ei vaan voi lähetellä vielä mihinkään, kun muuten se ei pääse takaisin Suomesta. Mutta noin parin kuukauden päästä kaikki on virallista. Siihen saakka saan kuulemma tehdä töitä ihan normaalisti ja saada oikein palkkaakin (jippii!). Päätös tuli niin nopeasti, että vapaaehtoisena työskentely jäi onnellisesti ajatuksen tasolle.

Oleskelulupa ja uusi työkaveri

Tänään kärsivällisyyteni loppui ja lähetin Immigration-hepulle uuden sähköpostin, kysellen sitkeästi että mitä sille hakemukselle oikein kuuluu. Ja jankutukseni palkittiin! Sain puhelinsoiton hakemusta käsittelevältä Mr. Ratanilta. Hän vakuutti, että voin jatkaa työntekoa ja palkan vastaanottamista ihan rauhassa, kun kerran olen hakenut uutta työlupaa. Hakemuksen kanssa ei kuulemma ole mitään ongelmia ja voin odottaa lopullista päätöstä kirjeitse lähipäivinä.

Minähän en tätä meinannut uskoa. Olen tottunut siihen, että asioiden täytyy olla hankalia, joten jatkoin utsimista: Haluatko haastatella minua tai aviomiestäni? Oletko ollut yhteydessä Suomeen ja tarkistanut referenssini? Onhan kaikki varmasti kunnossa tämänhetkisen työnantajani suhteen? Jälkeenpäin mietin kyllä, että päässäni taitaa viirata. Jos lahjahevosen suuhun ei pitäisi katsoa niin ei varmaan myöskään kysellä osaako maahanmuuttoviranomainen työnsä vai ei...

Mr. Ratan vastaili ystävällisesti, että kaikki on kunnossa eikä haastatteluja tarvita. Työnantajani on kuulemma very, very well known, ei ole mitään ongelmaa. Tuota nyt en uskonut hetkeäkään. TEAR Fund on kohtuullisen hyvin kohderyhmänsä tiedossa, mutta sekulaarin enemmistön näkökulmasta samaa luokkaa kuin joku Pipliaseura Suomessa. Epäilen, että mr. Ratan on maahanmuuttovirastossa piileskelevä kristitty veli. Kyllä Jumala on ihmeellinen!

Tänään ymmärsin lopulta myös, että joudun luopumaan rakkaasta työkaveristani Rachelista. Siinä pelossa, että minun oletetaan tekevän hänenkin työnsä menin purkamaan ahdistustani osaston johtajalle. Sain luettavakseni neljä CV:tä. Yksi tarjokkaista tuli iltapäivällä haastateltavaksi - äänekäs ja pelottava maorinainen. Kamalaa, miten ensivaikutelma vaikuttaa. Siitä hetkestä eteenpäin, kun haastateltava kävelee ovesta sisään, CV:llä ei ole enää mitään väliä. Muutama sana, muutama katse, tapa istua, tapa nauraa. Vaistoni sanoo, että ihmisen kanssa olisi hankala työskennellä. Mistä minä sitä tiedän. Toivon vain, että löytyisi joku jonka kanssa olisi luontevaa. Loppujen lopuksi on kysymys vain persoonallisuudesta ja asenteesta (kun ottaa huomioon, että kaikki hakijat ovat uskovaisia ja naisia - paitsi yksi meksikolainen mies, jonka aiempi työkokemus rajoittuu satunnaiseen tarjoilijantyöhön ja tennisvalmennukseen).

Kun itse hain TEAR Fundille, Rachel piti minusta eniten ja lobbasi puolestani. Sitä vaan tietää, kenen kanssa viihtyy. Jos pitää 8-10 tuntia päivässä kuunnella hyeenanaurua tai muuten pinnistellä tullakseen jonkun kanssa toimeen, ei se ole kyllä vaivan arvoista. Saa nähdä miten käy.

Sinkkuelämä on tylsää

Illat ovat sitten tympeitä kun on itsekseen. Jos haluaa nähdä ihmisiä, pitäisi jaksaa soitella ympäriinsä ja laittaa kengät jalkaan ja poistua asunnosta. Just kun on saanut sisälämpötilan mukavasti yli 20 asteen. Kun on käynyt kuntosalilla ja laittanut ruokaa, syönyt ja vetänyt yöpuvun päälle. Kun on niin myöhä, ettei enää viitsi ryhtyä mihinkään, mutta niin aikaista ettei vielä nukuta. Lukea voisi, mutta jostain syystä tympäisee englanninkielinen kirjallisuus (muutakaan nyt ei ole), kun siinä ei ole samanlaisia sävyjä kuin äidinkielessä.

Kahdessa ja puolessa kuukaudessa ei ehdi luoda itselleen tiivistä sinkkuverkostoa jokapäiväiseksi tueksi (onko sinkuilla ylipäätään sellaista?). Kahdessa ja puolessa kuukaudessa ehtii juuri pitkästyä.

Tänään vein töihin itse leipomiani ruisleipäsiä. Yritin viikon verran tehdä sitä taikinajuurta, mutta ei se ikinä kuohunut joten lisäsin hiivaa ja paistoin leivänlätyt sunnuntaina. Ajattelin, että kukaan ei uskaltaisi niitä maistaa mutta otin kuitenkin mukaan. Oli Rachelin läksiäiset ja pöytä notkui kakkuja ja kakkuja (kun ei täällä ole pullaa). Mutta 20 minuutissa kaikki ruisleivät oli syöty ja seniorit olivat löytäneet myös keittiöön jättämäni pari ylimääräistä, jotka ajattelin omiksi eväiksi. Kakusta oli puolet jäljellä vielä iltapäivälläkin. Onneksi jätin muutaman palan kotiin itselleni. Ei oikeastaan haittaa yhtään, ettei se ollut kovin hapanta. Ruis on hyvää.

Viimeisimpiä edesottamuksia

Tapahtui edellisessä jaksossa: Opiskelin viikon elokuva-alaa ja innostuin siitä lisää. Lähetin oleskelulupahakemukset ja väliaikaisen työluvan hakemukset kaikkine liitteineen ja lippulappuineen. Ryhdyin laskemaan päiviä siihen, kunnes nykyinen työlupani umpeutuu ja joudun lopettamaan työnteon (tai mikä todennäköisempää, ryhtymään vapaaehtoiseksi). Vietin hiljaisen viikonlopun, kävelin kaukaisempaan markettiin ostamaan ruisjauhoja ja lupasin taas itselleni liikkua enemmän seuraavalla viikolla.

Tällä viikolla olen heilunut kuin heinämies. Tiistai-iltana juoksin jumpasta suoraan kirkolle pyörittelemään 500 lihapullaa köyhille perheille, keskiviikkona leivoin karjalanpiirakoita ja tänään tein töitä seitsemään asti illalla vain istuakseni sen jälkeen bussipysäkillä 25 minuuttia ja bussissa toisen mokoman. En muista mitä tein maanantaina - varmaan pesin pyykkiä kun se kerran roikkuu tuossa telineessä. Korealainen ystäväni Hisu (oikeesti Heesook) piti minulle seuraa kun tein karjalanpiirakoita. Hisun kielitaito ei ole mikään raudanluja, joten kommunikaatiomme perustuu lähinnä saman sukupolven kulttuurista riippumattomaan kollektiiviseen kokemuskenttään (täyttä harhaa). Piirakoista tuli ihan hyviä, vaikka en laittanut puuroon tarpeeksi suolaa. Vein lihomisen pelossa kaikki ylimääräiset tänään työpaikalle. Becs kaatoi valkeana nauhana suolaa päälle ja kehui hyväksi.

Tänään vaikutti siltä, että oleskelulupahakemus on nytkähtänyt eteenpäin. Aamupäivällä alakerran tytöt kertoivat, että joku oli soitellut Immigration-virastosta ja kysellyt työsuhteestani. Iltapäivällä sama ihminen soitti vielä minulle, ja pyysi toimittamaan lisätietoja sisaruksista. Sanoi että mitä nopeammin toimin, sitä pikemmin saadaan hakemus käsiteltyä. No, minä vedin henkeä ja kaivoin sukulaisten numerot esiin toiselta sim-kortilta. Herätin anopin aamukuudelta kesämökillä. Se juoksi suoraan sängystä alasti pihalle kun ei ollut kenttää. En tiedä, miksi edes harkitsin soittavani Samille, joka ei muista edes kummipoikansa syntymäpäivää. Anoppi kun osaa lastensa syntymäajat, puolisot ja toiset nimet unissaankin, ja lisäksi tietysti rajattoman määrän oheistarinoita ja kuulumisia. Mutta päästin appivanhukset takaisin nukkumaan ja lähetin pyydetyn word-dokkarin intialaiselle maahanmuuttovirkailijalle.

Kun olen ruisjauhon makuun päässyt, päätin tehdä myös ruisleipää. Aloitin tiistaina kuusi päivää kestävän bakteerinkasvatuksen, jonka seurauksena en tarvitse hiivaa taikinajuuren avuksi. Tänään jauhokimppu tuoksahti jo kirpeän happamalle (aika perverssi haju itse asiassa), kuten ohjeen mukaan kuuluikin, ja laitoin sen jääkaappiin. Huomenna siihen saisi sitten sekoittaa piimää, en vain ole vielä keksinyt millä sen korvaisin. Ehkä joku muukin hapanmaitotuote käy?

Huomenna tapaan serkun kaverin siskon ja pääsen puhumaan suomea! Uuden-Seelannin näkökulmasta serkun kaverin sisko on käytännössä samaa perhettä, Suomessa ei varmaan oltaisi koskaan tavattu. Tervetuloa Aucklandiin joka tapauksessa! Uuden-Seelannin näkökulmasta kaikki suomalaiset myös näyttävät sisaruksilta tai muuten olevan samaa perhettä (aina kun valokuvia näyttää niin sanovat samaa). Kuinkahan ämpäripäistä kansaa me muuten oikeasti ollaan? Onko ihan tervettä, ettei koko suvussa ole kuin suomalaisia niin pitkälle kuin historiaa jaksaa kaivella... On ikäänkuin puhdasverisiä geenivirheitä.

Filmifestarit

Halusin vain sanoa, että kävin lauantai-iltana ensimmäistä kertaa yksin elokuvissa. Ostin ihan itse lipun itselleni ja istuin siellä nuorisolaumojen seassa ihan itsekseni. Eikä yhtään haitannut, oli nimittäin mainio elokuva (Science of Sleep). Täällä on menossa Aucklandin filmifestarit ja olisi paljon kiinnostavia leffoja jos raaskisi käydä katsomassa. Tuo ranskalainen surrealistinen komedia (sama ohjaaja kuin Eternal Sunshine of the Spotless Mind) oli listani kärjessä, joten päätin nähdä sen vaikka kukaan ei lähtisi mukaan.

Nyt käyn nukkumaan.

Privilege of youth

Viikon kestävä tutustumiskurssi elokuvantekoon alkaa olla loppupuolella. Enimmäkseen on tuntunut siltä kuin olisi palannut lukioon tai muinoisille lastenleireille. Suurin osa osallistujista on kirkasotsaisia 17-19 -vuotiaita, joille iskä on maksanut kurssimaksun ja kivan auton jolla pääsee paikan päälle. Nuoret sitten harjoittelevat elokuvantekoa viikon verran ja miettivät, lähtisikö sitä ihan kunnolla opiskelemaan ylppäreiden jälkeen. Ensimmäiset pari päivää uiskentelin teinien seassa kuin kala vedessä. Minähän näytän edelleen raikkaalta ja reippaalta lukiolaiselta. Jossain vaiheessa todellinen ikäni ja juureva elämänkokemukseni kuitenkin paljastui ja olen saanut liudan nuoria ihailijoita. Olen myös tutustunut hyvin sulkeutuneen oloiseen 23-vuotiaaseen matemaatikkonaiseen, joka haluaa kouluttautua elokuva-alalle kunhan on saanut väitöskirjansa valmiiksi (!).

Filmijuttujen kanssa puuhastelu on ollut mukavaa. Kävimme maanantaina tekemässä katuhaastatteluita, tiistaina harjoittelimme esiintymistä kameran edessä ja tänään editoimme maanantain haastattelut. Kameralle puhuminen ei ole helppoa. Tuijottaa herkeämättä mustaa lasisilmää ja kuvitella puhuvansa hyvälle ystävälle. Useimmille iskee tarve nostaa joka lauseen viimeinen sana oktaavia korkeammaksi ja yskäillä luonnottomasti. Sydämeni hakkasi niin kovaa että pää tuntui tutisevan, mutta jostain syystä huomasin pystyväni siihen. Ehkä vaivuin transsiin tai keskittymiseni sai ajan hidastumaan, mutta huomasin puhuvani rauhallisella ja luonnollisella äänellä. Tunsin puhuvani mustasilmäiselle ystävälle. Harjoituksen tarkoituksena oli samalla kertoa itsestään, kunnes ohjaaja katkaisi vuodatuksen näyttämällä merkkiä. Puhuin ja puhuin. Kerroin elämästäni ja matkastani Uuteen-Seelantiin. Mietin, puuttuuko minulta jokin normaali suojelumekanismi, joka estää ihmisiä lörpöttämästä koko elämäänsä tv-kameran edessä. Mietin, miksi minun on niin helppo olla avoin. Onko sekin vain harjoiteltu tapa kohdata maailma, tarkoituksena hämmentää ihmiset riisumaan oma suojakerroksensa. Lopulta ohjaaja huusi thank you. Teinien "My name's David and I've always been passionate about film" -esittelyt kestivät keskimäärin minuutin ja minua nauratti oma esiintymiseni.

Tiistaina sain tietää, että minun täytyy hakea oleskeuluvan lisäksi nopeasti väliaikaista työlupaa, että voin jatkaa työntekoa tämän kuukauden jälkeen. Ähräsin vielä yhden hakemuksen valmiiksi liitteineen ja pällisköine passikuvineen. Perjantaina olen päättänyt postittaa viiden sentin paksuuteen paisuneen nivaskan ja rukoilla parasta. Please do the same!

Eläköön hösläävä Uusi-Seelanti!

Flunssan niska alkaa taittua. Pystyn jo hengittämään nenän kautta, eikä enää väsytä niin valtavasti. Olen viettänyt neljä iltaa putkeen itsekseni kotona ja alkaa tämä yökkäreissä nyhjääminen kyllästyttää. Katsoin juuri Maailmojen sota -spektaakkelin ja seuraavaksi ajattelin lukea kirjaa. Vaihtoehtojahan riittää.

Työpaikalla meno on muuttunut aivan vallattomaksi. Kaikki alkoi noin neljä viikkoa sitten, kun markkinointitiimin piti olla päivystämässä puhelimia, että alakerran puhelinvaihteen tytöt pääsivät yhdessä syömään. Vekkuli Andrew jätti tietenkin tytöille soittopyyntöjä kuten Mr Lion (eläintarhan puhelinnumero). Tytöt antoivat takaisin rakentamalla Andrew:n työpöydän ympärille eläintarhan polkuineen ja leijonankuvineen. Jonkin ajan päästä oli työntekijöiden virkistyspäivä. Tilasin lounaalla jälkiruoaksi jäätelön, jonka nimi oli "Real Italian kiss". Toisiaan lietsovat Andrew ja Sonia saivat päähänsä raahata pizzerian pelästyneen näköisen työntekijän antamaan minulle ruokalistan lupaaman suukon. Suukkoa en saanut, mutta mies suostui valokuvaan, joka myöhemmin kertoi kaiken tilanteen tönkköydestä. Tapauksen muistaen päätimme Rachelin kanssa luoda Andrew:lle (28-vuotiaalle ikisinkulle) oman internet-deittiprofiilin ("Ruggedly handsome hyperactive hopeless romantic. Looking for pretty girls with lots of patience"). Löysimme riemastuttavan kenopäisen valokuvan usean vuoden (ja kilon) takaa ja tulostimme tietysti koko esityksen muiden ihasteltavaksi.

Jotenkin edelliseen villitykseen liittyen, copywriter Caleb varasti tänään koko toimiston keksipaketit ja kätki ne viheliäisen hankalaan paikkaan. Kun keksejä ei alkanut löytyä, Natalie vohki Calebin auton avaimet ja parkkeerasi toyotan uudestaan läheisen moskeijan takapihalle. Iltaan mennessä keksit tietääkseni löytyivät, mutta saa nähdä mitä työpaikalla huomenna tapahtuu. Hetkittäin pelkään, ettei kukaan meistä ehdi hauskanpidolta tehdä töitään. Mutta vain hetkittäin.

Huomisaamuksi järjestin itselleni pitkät aamukahvit. En saa millään keskityttyä toimiston hulinassa yrityslehden uudistamiseen, joten voin hyvällä syyllä istua aamupäivän kirjakaupan kahvilassa tutkimassa erilaisia aikakauslehtiä ja niiden taittoa. Täällä on kivaa. Suomessa otin itseni ja elämäni jotenkin hirmu vakavasti. Onneksi tämä tehottomuuden, grillijuhlien, huonojen palkkojen ja kahvitaukojen maa pelasti minut liialta piponkiristykseltä. Leipä ei ole aina tuoretta, bussi ei aina tule ja vettäkin sataa vähän väliä, mutta mikään ei ole niin justiinsa.

Hyvää tarkoittava luova

My Personal Dna Report
Tein tänä aamuna persoonallisuustestin. Tulos on niin mairitteleva, että täytyy julkaista.

Dedä on dukossa

Viime viikon 12 ylityötuntia kävivät voimille ja sain flunssan. Väsyttää ihan kamalasti. Aamulla olo oli sen verran hyvä, että lähdin töihin. Ostin matkalla kurkkupastilleja ja pehmeitä nenäliinoja. Eikä mitä tahansa rättejä, näissä on kuulkaa aloe veraa ja E-vitamiinia. En kyllä ymmärrä, miten vitamiini mahtaa siirtyä paperikuiduista kehooni. Ellen sitten raasta nenää ihan vereslihalle, mikä olisi vaikea toteuttaa näin pehmeillä liinoilla.

Annoin perjantaina Rachelille Tyttö sinä ole tähti -leffan lainaan. Kielimuurista huolimatta elokuva meni ihan hyvin perille. Katsottiin Samin kanssa se englanninkielisen tekstityksen kanssa aikaisemmin ja totesin että ei ollut häävi käännös. Puolet hyvistä vitseistä ja 100% kaksimielisyyksistä oli jätetty kääntämättä. Kaikesta huolimatta Rachelia nauratti kovasti se kohta, missä siivooja-Mäkynen raahattiin neuvottelupöydän ääreen.

Lauantaina kävin kampaajalla. Paikallinen parturi ja eteläafrikkalainen värjäysekspertti puunasivat tukkani kimpussa kolme tuntia ja vartin. Käsittely maksoi huomattavasti enemmän kuin taannoiset saappaani (joista muuten alkavat jo pohja irrota), eikä kukaan lähipiiristä ole vielä todistetusti huomannut minussa mitään muutosta. Sami antoi holtittoman rahanmenon anteeksi kovin helposti, johtuen ehkä kaipuun vääristämästä arvostelukyvystään. Yleisesti ottaen rahanmeno on kyllä vähentynyt huomattavasti, kun tekee ruokaostoksia vain itselleen. Syön lähinnä weetabixia (kyllä, sitä saa täältäkin), maustamatonta jugurttia ja banaania. Tänään lämmitin oikein vihanneksia ja kalapihvejä pannulla... Harmitti niin kun en voinut flunssassa mennä kirkolle meidän pienryhmän tapaamiseen. Tällä viikolla oli nimittäin suklaanmaisteluilta. Mutta mitä tuosta, makuhermoni ovat joka tapauksessa liman peitossa.

Siitä asti kun Sami lähti Suomeen, minua on seurannut pahan / pilaantuneen ruoan kirous. Yhden valmisvoileivän välissä oli pilaantunutta tomaattia, falafelin ympärillä oli homeinen sämpylä ja Campbell'sin valmiskeitto maistui oudolle. Ensi lauantaina pääsen toivottavasti syömään hyvin. Päätin lähteä seurakunnan väen kanssa aidolle teppanyaki -illalliselle japanilaiseen ravintolaan. Siellä pääsee seuraamaan ruoan valmistusta, kuumia pannuja ja veistä heiluttelevia samuraita. Tai jotain sellaista :) Onpahan ainakin tuoretta.

Kiwienglantia

Kaikkihan osaavat puhua englantia, right? Mutta kuinka moni osaa puhua kiwienglantia? Yleisön pyynnöstä (äiti kyseli) käyn läpi kiwipuheen perusteet: Paikallisen aksentin kulmakivi on laiska kieli (lazy tongue). Kiwit eivät artikuloi kovin selvästi eivätkä mielellään liikuta suuta puhuessaan, jos ei ole ihan pakko. Vokaalit aiheuttavat tässä mielessä harmia, joten suurin osa niistä korvataan e:n ja i:n välimaastosta puoliksi nenän kautta tuotettavalla yleisäänteellä. Vokaalit e, a ja i kuulostavat kaikki samalta. Esimerkiksi bear ja bier ovat uusi-seelantilaisille yksi ja sama sana. Eron kuulemma huomaa asiayhteydestä.

Oikeaoppisen laiskan ja nenäpainotteisen ääntämisen lisäksi kiwin tunnistaa myös kummallista lauseen lopetuksista kuten "Sweet as", "Sweet ay" tai "Yeahyeahyeah". Yleensä tämä loppukaneetti lausutaan nousevalla äänenpainolla niin, että se kuulostaa kysymykseltä. Vaikkei lauseeseen useimmiten sisällykään kysymystä, siihen on tapana vastata jotakuinkin "Yeahyeahyeah", "Cool" tai "Sweet". Ei ole kovin vaikeaa, eihän? Yritän videoida lisää tätä maata ihmisineen ja laittaa uuden pätkän tänne blogiin. Voitte sitten omin korvin todeta miltä se kuulostaa.

Kuva selkiytyy, ääni puuttuu

Eikä oppi ojaan kaada... Tulin töistä kotiin 9 aikaan illalla, tiskattuani kymmenen kulhoa TEAR Fundin artistitapaamisen jälkeen (lahjakkaita muusikoita/pikkujulkkiksia, jotka tukevat TEAR Fundia ja joita TF markkinoi seurakunnille ja tapahtumiin). Loputtoman pitkästä päivästä huolimatta ryhdyin saman tien opiskelemaan videotiedostojen pakkaamisen saloja. Ärsyttää, kun kiva filmi muuttuu pakatessa ihan sössöksi. Pienen perehtymisen jälkeen onnistuin suorittamaan iMovie -> DivX -> Flash -rituaalin, joka lisäsi tiedostokokoa puolella, suurensi pikselikokoa ja paransi laatua ainakin 300 %. Niille, jotka haluavat TODELLA nähdä miltä täällä näyttää, olisi nyt tarjolla raskaampi versio täällä. Jostain syystä ääni tippui pois... käyn nukkumaan ja selvittelen sitä huomenna. Hyvää yötä!

Maatilamatkailua

Pääsin viikonloppuna vieraaksi ystävän vanhempien farmille, tunnin matkan päähän kaupungista. Paikka sijaitsi aivan länsirannikolla, joka on kuuluisa mustasta hiekkarannastaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni söin mandariineja suoraan puusta. Jotenkin ne maistuvat paremmalle. Täältä löytyy video, jonka kuvasin viikonloppuna. Sitä on kovasti pakattu, eikä katsomiseen tarvitse kuin Flash player 6:n. En saanut värkättyä säätimiä, joten pätkä pyörii vaan loputtomiin sitä mukaa kuin latautuu. En suosittele kovin rajoittuneille internetyhteyksille. Video on omistettu Suomessa matkaavalle Samilleni, mutta kaikki Uudesta-Seelannista kiinnostuneet saavat toki vilkaista miltä keskitalvi täällä näyttää.

Minä jäin tänne

Tänä aamuna saattelin Samin lentokenttäbussille ja menin töihin. Matkalla ajattelin, etten varmaan toivu tästä koskaan. Että elän tulevat kaksi ja puoli kuukautta raskaan masennuksen vallassa, lakkaan syömästä ja nukkumasta enkä pese tukkaani. Elämälläni ei ole enää mitään pohjaa. Sain töissä kovasti myötätuntoa ja oikein hävetti kuinka piristyin niin nopeasti. Työpäivän jälkeen menin kuntosalille viivyttääkseni tyhjään kotiin palaamista. Ja todella, täällä on juuri niin tyhjää ja kurjaa kuin ajattelinkin. Mies loistaa poissaolollaan. Ei ole ruokaa eikä kukaan soita kitaraa tai etsi kapoa lattialta. Eihän sitä täysihoitoa loputtomiin voinut kestääkään. On aika elvyttää omat keittotaidot ja siivota omat sotkut. Aloitin pyyhkimällä pöydät ja sullomalla paperit pois silmistä.

Hain pyykkikorin reunalta unileluksi Samin t-paidan. Sellaisen kerran pidetyn, joka tuoksuu muttei vielä haise. Pari kuukautta eri mantereilla on aikamoinen parisuhdetesti. Toisaalta olen onnellinen, että saan kitua ikävästä. Sehän tarkoittaa, että olen rakastunut, mikä on kuuden ja puolen vuoden avioliiton jälkeen harvinaista herkkua.

Sami tulee Suomeen!

Ilouutisia kaikille niille, joiden mielestä parempi puoliskoni on parempaa seuraa. Sami on nimittäin tulossa ensi viikolla käymään Suomessa. Eikä ihan vain käymään, vaan tekemään hommia syyskuun alkuun asti. Minä jään tänne itsekseni töissä käymään ja sateista talvea sietämään. Sami kävi tänään katsastamassa viereisellä kadulla uusia vuokrakämppiä. Kaupungin keskustassa on vähän ylitarjontaa, joten ihan vastavalmistuneita huoneistoja alkaa saada halvemmalla kuin mitä maksamme tästä luukusta. Yritimme saada naapuritkin mukaan, että vallattaisiin viereisen talon koko ylin kerros yhdessä. Asiassa on vain yksi mutta (siis sen lisäksi että joutuisin muuttamaan ilman Samin apua). Asunnot ovat kalustamattomia. Laskeskelin, että sohvan, sängyn ja muiden vermeiden hankkiminen tulee aivan kammottavan kalliiksi. Oikea aivopuoliskoni laskee edelleen hintalappua, vasen riemuitsee mahdollisuudesta sisustaa...

Kalliimman vuokran lisäksi tämänhetkisestä asunnostamme on löytynyt toinen paha vika. Täällä asuu torakoita. Niitä on näkynyt jo kolme: yksi läppärini takana, toinen jääkaapin ovessa ja kolmas mikroaaltouunin sisällä. Siis ei siellä, mihin ruoka laitetaan pyörimään lasialustalle, vaan itse koneiston sisällä. Näimme sen tuntosarvet väpättäen pyörivän mikron digitaalinäytön kohdalla. Minä ja torakat emme mahdu saman katon alle. Jos vuokranantaja (jolle Sami ehti jo valittaa) ei saa elukoita hengiltä, muutan mihin hyvänsä eilen valmistuneeseen desinfioituun taloyhtiöön - vaikka ilman niitä kalusteita. Tässä kämpässä on ollut pitkä liuta edellisiä asukkaita, joista yhtä velkoojat ja poliisi etsivät yhä, mutta sillä on tuskin mitään tekemistä asian kanssa. Kesti kuitenkin viisi kuukautta ennen kuin inhat niveljalat ilmaantuivat. Luulen, että torakat ovat peräisin joltakin sottaiselta naapuriltamme. Ovien alla on sentin raot, joten kaikki vesirottaa pienemmät eläimet voivat siirtyä vaivatta asunnosta toiseen käytävän poikki. Vastapäisestä asunnosta häädettiin asukkaat reilu kuukausi sitten, kun eivät vieneet roskiaan puoleen vuoteen. Oveen niitattiin ensin naapureiden syntilista kaikkien nähtäväksi, mutta julkinen häpäisy ei ilmeisesti saanut muutosta aikaan. Ylipirteä talonmiesnainen (jonka hame ulottuu juuri pyllynposkien alapuolelle) kertoi hankkineensa tilalle oikein mukavia ihmisiä. Mukavia tai ei, sitä kämppää ei olisi huolinut kuin joku toinen torakankasvattaja... arvoitus on ratkeamaisillaan :)

Käytiin tänään katsomassa Da Vinci -koodi. Siinäkin oli joku salaliittoteoria, ei puoleksikaan niin jännä kuin torakoiden salaisuus, mutta ihan jees.

Muutama uutinen

Tänään Aucklandissa katkesi yksi (siis yksi!) sähkökaapeli ja koko kaupunki pimeni noin viideksi tunniksi - puoli yhdeksästä aamulla puoleen kolmeen iltapäivällä. Tällä hetkellä telkkarissa etsitään syyllisiä tähän noin sadan miljoonan dollarin tappiot aiheuttaneeseen erheeseen. Lukekaa lisää vaikka lehdestä.

Viime viikon torstaina pääsimme katsomaan 48hours 10 finalistifilmiä. Meidän tekeleemme ei ollut 10 parhaan joukossa, mutta finalistit olivat aivan mainioita. Filmejä pääsee jossain vaiheessa katsomaan 48hours-sivulta.

Sähkökatkosta johtuen en saanut tänään juuri töitä tehtyä. Lähdimme Rachelin kanssa viihdyttämään hänen kotona selkäleikkauksen jälkeen toipuvaa siippaansa. Poimimme Samin matkalla mukaan. Ilman sähköä elämässä ei ole runsaasti vaihtoehtoja, mutta päivä meni leppoisasti. Söimme juustoa ja keksejä ja pelasimme lautapeliä.

Road trip

Sami täytti perjantaina 30. Me juhlittiin sitä italialaisessa ravintolassa neljän kaverin kanssa, joista kaksi olin saanut varta vasten kutsuttua. Huterista valmisteluista huolimatta (tai ehkä niistä johtuen) ilta oli mukava. Samikin tyytyväinen, vaikken kurotellut lähellekään Samin järjestämien synttäreiden tasoa. Ei se kuulemma odota minulta mitään erityistä - paino sanalla minulta. Kävi kuitenkin niin, että pöytäseurue sattui puhumaan koko illan matkustamisesta. Minuun iski reissukuume ja kun maanantaikin oli vapaata, houkuttelin Samin viikonloppumatkalle.

Sunnuntaina saimme vuokrattua halvan nissanin, viittasimme kintaalla hotellivarauksille ynnä muille nyhveröiden valmisteluille ja lähdimme ajelemaan kohti etelää. Ensimmäinen etappi oli Hamiltonin keskustan juustokakkukauppa, jonka kahvilaan Sami olisi voinut jäädä pariksi päiväksi. Kun pääsimme Rotoruan rikinkatkuiseen kylpyläkaupunkiin, oli jo pimeä. Etsimme parhaan kylpylän ja ostimme liput aikuisten puolelle. Siellä sai lillua ulkona tähtitaivaan alla 42-asteisessa vedessä ja haistella ympärilleen. Kaupunki haisee kananmunapierulle 24 tuntia vuorokaudessa. Paikalliset ovat kuulemma tottuneet maankuoren ilmavaivoihin. Miltäköhän neutraalimpi ulkoilma haisee, jos on totutellut alituiseen pierunhajuun?

Majotuimme mukavassa hotellissa ja jatkoimme aamulla matkaa vielä etelämmäksi Lake Taupolle. Matkalla pysähdyimme kurkistamaan kiehuvaan mutalammikkoon, joita alueella on monta. Tällä saarella on kiusallisen tietoinen maankuoren alla kiehuvasta laavasta. Sami halusi nähdä LOTR Mount Doomin, eli TSH:n Tuomiovuoren. Kuvauspaikkana toimineen vuoren oikea nimi oli jokin maorinkielinen viritys, jota en muista. Yritimme päästä lähemmäksi vuorta kävelemällä retkeilyreittiä. Maasto nousi tasaisesti, mutta vuorta ei näkynyt kasvillisuuden seasta. Muuten metsä oli kyllä satumainen, samanlaista viidakkoa kuin King Kongissa. Linnut pitivät ihmellistä ääntä ja kosken vesi oli aivan kirkasta. Jossain vaiheessa käännyimme takaisin, kun korviani paleli niin kovasti. Kesän vihreys ja talven kylmyys on outo yhdistelmä.



Halusin todistaa tehneeni tämän reissun ja otin kuvia itsestäni eri näköalapaikoilla. Samista se oli noloa. Kun kuvaan itseäni, kuvissa on aina jotain puutarhatonttumaista. Niin kuin Amelie-leffassa. Ehkä rupean lähettämään näitä räpsyjä postikortteina kotisuomeen.

48 tuntia myöhemmin

Elämän voi tiivistää yhteen viikonloppuun. Alun opettelun ja kankeuden, vauhdin ja innostuksen, muutaman kriittisen käännekohdan, väsymisen ja riitelyn ja lopulta yhden mini-dv kasetin toimittamisen syrjäiseen keilahalliin kello 19.10 mennessä (keilahalliin, jossa oli tietysti äänekkäät bileet ja ilmaista olutta). 48 tunnin elokuvanteko oli hyvin opettavainen kokemus. Kun saimme selville genren, Based on a true story, äänestimme parhaan tarinan käsikirjoitettavaksi (Saksalainen ihmissyöjä, joka löysi vapaaehtoisen uhrinsa internetin kautta). Tätä seurasi minun kohdallani ideoimista, käsikirjoituksen korjailua, lavasteiden ja tavaroiden etsimistä, ostamista ja vaihtamista, pakkaussuunnittelua ja grafiikkaa. Sami teki ahkerasti musiikkia koko 48 tunnin ajan, ja saapui loppuvaiheessa äänittämään vielä viimeisiä äänitehosteita ja muokkaamaan audiopätkiä sopiviksi.

Roolini oli siitä hyvä, että pääsin seuraamaan filmintekoa alusta loppuun kaikkine työvaiheineen. Toisaalta harmitti, etten pystynyt keskittymään kunnolla lavastukseen enkä päässyt kunnolla mukaan kuvausvaiheessa. Art director on kuitenkin vastuussa visuaalisesta lopputuloksesta. Kokemus oli kuitenkin aivan mainio, heräsi nälkä päästä tekemään lisää samaa ja vielä paljon paremmin. Huolimatta seuraavasta vuodatuksesta (jonka voitte hyvin jättää lukematta), olen todella väsynyt ja onnellinen...

Tiimi oli ohjaajaa lukuunottamatta todella hyvä. Ohjaaja oli porukan ainoa amerikkalainen, mukava kaveri mutta ei tarpeeksi kyvykäs. Eikä kykyjen puute sinänsä häirinnyt, vaan (monia amerikkalaisia vaivaava) itsekritiikin puute. Jos tyyppi olisi vain astunut pois tieltä ja antanut itseään parempien hoitaa työnsä, filmistä olisi tullut yhtenäisempi ja ytimekkäämpi. Leikkausvaiheessa tarvittiin kolme tiimin jäsentä ja toinen tuottaja pitämään ohjaaja aisoissa ja sulkemaan suunsa. Sillä oli rasittava tapa ryhtyä selittämään omia ratkaisujaan. Ei siksi, että aiheesta oltaisiin voitu keskustella vaan väsyttääkseen muut selityksellään. Kun puhuu viisi minuuttia henkeä vetämättä, kuuntelijat väsyvät ja selittäjä saa tahtonsa läpi. Tämän lisäksi ohjaaja otti hyvin herkkätunteisesti itseensä jokaisen puolihuolimattoman kommentin. Tuntui, että se kulutti valtavasti energiaa omien ja toisten tunteiden setvimiseen. Ettei kenelläkään varmasti ollut paha mieli ja että kaikki varmasti ymmärsivät hänen ajatuksiaan. Tämä jahkaaminen yhdistettynä 48 tunnin aikarajaan rokotti minut lopullisesti amerikkalaista howRU-kulttuuria vastaan.

Ylihuomenna filmi on sitten näytillä läheisessä teatterissa. Yleisönä on tässä vaiheessa lähinnä kisaan osallistuneita tiimejä. Kaikista epäilyksistä huolimatta toivon, että filmi sijoittuu jotenkin kilpailussa. Siinä tapauksessa se nimittäin ilmestyy 48hours-sivulle ja voin laittaa linkin tännekin.

Ensi vuonna uudestaan, mutta vähän eri kokoonpanolla :) !!!

Supersize ja Suomi

Tänään oli tarkoitus mennä kuntosalille, mutta ei onnistunut kun unohdin ottaa paidan mukaan. Tunsin itseni laiskaksi ja lihavaksi (tunne, jolla ei ole mitään tekemistä painon tai ympärysmittojen kanssa). Onneksi posti oli tuonut Supersize me -dokumentin. Vanha juttu, mutta nyt vihdoin voin sanoa katsoneeni sen. Puolitoista tuntia sairaita, läskejä amerikkalaisia ja kas - ei ole enää lihava olo. Iltapalaksi syödään kyllä mandariineja ja porkkanaa.

Eilen töissä kyseltiin, että kuka se ruma suomalainen muusikko oikein oli, joka voitti laulukilpailun. Levitin huvikseni huhua, että suomalaiset ovat äänestäneet lordin voittoon soittelemalla ilmaisia skype-puheluita Ruotsin kautta. Lordin lisäksi minulta kysyttiin, osaanko laittaa sellaista suomalaista ruokaa, johon tulee porkkanaa ja riisiä. Kysymys ei kuitenkaan ollut porkkanalaatikosta, vaan jonkilaisesta paistoksesta, joka levitellään uunipannulle. Joku australiassa asuva Outi osaa kuulemma tehdä tätä herkkua ja tehköön ihan rauhassa. Kuulostaa ihan ihme mössöltä.

Kuskasin työpaikalle suomalaista musiikkia (Rajaton, Nuspritit Helsinki, Husky Rescue, Redrama), mutta olen enimmäkseen kuunnellut ruotsalaista (Kent, Bo Kaspers orkester) ja tietysti Jack Johnsonia, Coldplayta, paikallista Bic Rungaa ja muuta rattoisaa. Suomalaisen musiikin suosiminen ei tunnu oikein luontevalta. Sitä paitsi kukaan ei täällä erota suomea ja ruotsia toisistaan, tekisi niin mieli väittää Kentiä suomalaiseksi. Basistihan on jostain Rovaniemeltä..?

I believe in a better way

Ben Harper, St. James Theater. Hieno keikka.

Menevien ihmisten tärkeää elämää

Ystäväni Mari lähetti kortin Suomesta. Kertoi lukeneensa tätä blogia ja tulleensa siihen tulokseen, että meillä on kovasti vapaa-ajan rientoja. Korjattakoon tämä yleinen harhaluulo saman tien: Ei ole. Tänä viikonloppuna olemme käyneet kaupassa, kirkossa, kuntosalilla ja ravintolassa. Kaikki menot rajoittuvat muutaman korttelin päähän, kun ei ole autoa.

Yritän kuitenkin tiristää vähäisistä menoista jotain kerrottavaa: Perjantai-illan vietin kokonaan tv:n ääressä ja lehtiä lueskellen. Lauantaiaamupäivän vietimme sisätiloissa syöden pitkään ja hartaasti aamiaista. Sitten kävelimme vähän kaupungilla, söimme turkkilaisessa ravintolassa (siis EI sellaisessa kebab-pizzeria Iskenderissa vaan oikeassa turkkilaisessa ravintolassa :), kävimme kahvilla kirjakaupan alakerrassa ja lähdimme takaisin kotiin kun Samille tuli huono olo. Sitten istuimme koko illan sisällä tuijottaen leffoja.

Sunnuntaina raahauduin aamiaisen jälkeen kuntosalille, sen jälkeen apteekkiin ostoksille. Täällä apteekeissa on parhaat valikoimat hiussolkia, pinnejä, tarrarullia, kondomeja ym. välttämättömyyksiä, joita paikalliselta stockmannilta ei löydy. Illalla menimme kirkkoon, jossa oli kristityn hiphop-tanssiryhmän esiintyminen välipuheineen. Tanssijat olivat todella taitavia, ryhmä on kutsuttu LA:iin kilpailemaan hiphopin maailmanmestaruudesta. Pastorit kutsuttiin lavalle opettelemaan breikkausta ja kuinka ollakaan - harmaapäinen saarnamies heilautti jalat ilmaan ja kekkaloi käsiensä varassa jonkinlaisen puolivoltin. Oli varmaan parin sekunnin viive, ennen kuin tajusin mitä tapahtui. Nikki toi lyhytelokuvakisaa varten löytämänsä rekvisiitat nähtäväksi ja valokuvasin ne ohjelman jälkeen. Samilla oli vähän kuumetta ja se lähti saman tien kotiin. Minä lähdin vielä neljän kaverin kanssa syömään, pääsin vihdoin maksamaan takaisin kun muut ovat aina tarjonneet meille.

Täytyy vielä jakaa yhden kaverin (D) omituinen tarina, vaikken ihan kaikkia yksityiskohtia kuullutkaan: D oli päässyt kaverinsa lentämän Boeingin kyytiin. Innokkaana poikana hän oli tuppautunut ohjaamoon katsomaan miten konetta oikein lennetään. Kaveri oli heittäytynyt höveliksi ja antanut D:nkin kokeilla lentämistä, pienen harjoittelun jälkeen vähän aikaa omin päin. D oli innostunut ja heiluttanut ohjaussauvaa huolettomasti eessuntaas. Vähän ajan päästä koneessa oli ilmennyt jotain vikaa ja se joutui tekemään pakkolaskun kesken matkan. Myöhemmin kävi ilmi, että Uuden-Seelannin pääministeri (Helen Clark) oli tällä kyseisellä lennolla. Seuraavan päivän uutisissa vaahdottiin, kuinka amatööri oli päässyt lentämään pääministerin konetta ja aiheuttanut pakkolaskuun johtaneen vian. Tapauksesta kehkeytyi jonkin sortin poliisiasia, harmi etten kuullut sen enempää. Täytyy kysyä D:ltä vähän jatkokysymyksiä, niin voin tarkentaa tätä uskomatonta tapahtumaketjua myöhemmin. Hyvää yötä!

Talvi on tullut

Vaikka talvi alkaa virallisesti vasta kesäkuussa, nyt on jo sisällä niin kylmä että hirvittää. Eilen menin pahaa aavistamatta käymään kuntosalilla. Sisään tullessani huomasin, ettei lämpötila muuttunut lainkaan. Liikerakennuksen alaovet olivat molemmilta puolilta auki kadulle päin ja kuntosali sijaitsee toisen kerroksen avoimella parvella. Paikalla oli yksi työntekijä, joka oli pukeutunut kokopitkään villatakkiin ja sen hengitys höyrysi vähän. Vaikka viuhdoin vempaimissa niin, että keuhkot olivat haljeta, en saanut hikeä pintaan. Onneksi pääsin toisessa huoneessa pidettävään päivittäiseen Awesome Abs vatsalihastreeniin lämmittelemään.

Toimiston kylmyyttä olen jo tainnut jonkun kerran valittaa. Tänä aamuna pistin kaasulämmittimen hurisemaan heti kun kävelin sisään. Alan jo tottua sen ääneen, vähän niin kuin joku imuroisi koko ajan korvan juuressa. Aina se kohmeiset raajat voittaa. Tänään amerikkalainen toimitusjohtaja piti meille uudemmille tulokkaille perehdytyksen TEAR Fundin vaiheisiin. Tarinaan mahtui monta mielenkiintoista mutkaa, erityisesti toimitilojen ja naapureiden osalta. Aikaisempia naapureita samassa rakennuksessa ovat olleet mm. lampaantaljakauppa, käsityöperiaatteella toimiva piilolinssitehdas ja kalapakastamo. Viimeksi mainittu aiheutti kovasti harmia (hajua) sähkökatkosten aikana. Tähän päivään mennessä kyseiset toimitilat ovat turvallisesti kaikki TEAR Fundin hallussa, tosin nekin alkavat käydä ahtaaksi.

Täytyy vielä sanoa, että kaikkien esittelyjen jälkeen olen hyvin vakuuttunut TEAR Fundin toimintatavoista ja näystä. Kuten toimitusjohtaja sanoi, organisaatio voisi helposti triplata kokonsa ja liikevaihtonsa jos se vähän pehmentäisi kristillistä imagoaan ja keskittyisi markkinoimaan itseään yleisenä avustusjärjestönä. Kohta kristillisestä näystä ei olisi jäljellä kuin harmaa aavistus (vertaa YMCA). Kristillinen organisaatio leimautuu helposti fundamentalistiseksi tai takapajuiseksi, mutta selvässä arvopohjassa on myös selvät etunsa. Ei tarvita omituisia selittelyjä. Parhaimmillaan syntyy mielenkiintoista uskontojen välistä vuoropuhelua, kuten Irakin tapauksessa. Kun tarjolla ei ollut paikallisia kristillisiä tahoja, TEAR Fund päätti rahoittaa muslimijärjestöä kouluttamaan lääkäreitä ja perustamaan lasten sairaalayksikön. Apu saatiin perille ja nyt Aucklandin vahvalla muslimialueella sijaitseva TEAR Fundin toimisto on moskeijankävijöiden suosiossa ja suojeluksessa. Viereisestä itämaisen ruoan kaupasta saa sikahalpoja soosseja ja naanleipää :)

Saappaat

Tunnustan, että ostin tänään pelottavan kalliit nahkasaappaat. Olin sitkutellut tähän asti kolme vuotta vanhoilla kävelykengillä ja päätin että nyt saa riittää. Kantalaput muistuttivat liiskattua lakritsia ja kannat olivat jo puoliksi irti. K'Roadin sateen liukastamilla laatoilla saatoin aina tuntea kengänkantojeni joustavan pari senttiä eestaas painoni alla.

Tästä kaikesta huolimatta 130 dollaria on hirveä hinta kengistä. En tiedä viitsinkö kertoa Samille, kun sen mielestä mulla on valtavasti kenkiä. Samihan ei tätä blogia lue. Mutta lasketaanpa: 4 sandaalit, 1 lenkkarit, 1 aerobickengät ja ne hajonneet kävelykengät. Mikä kokoelma. Näistäkin 2 sandaalit ovat seulana ja 2 niin hienot ja hiertävät ettei niillä voi kävellä.

Ensimmäiset kaksi viikkoa minulla on ollut töissä kivaa. Projektit ovat vaihdelleet mukavasti ja tekemistä riittää. Yritän laittaa jotain esille myös tänne kun saan aikaiseksi. Kerrankin on homma, jossa ei tarvitse työn valmistutttua kyyristellä kuukausikaupalla kunnes tuote on markkinoilla ja siitä saa puhua. Saan mainostaa TEAR Fundin toimintaa niin paljon kuin ikinä jaksan. Viikko sujui sulavasti. Vain painon kanssa tuli pientä kahnausta, kun hätiköivät ja haaskasivat yhdet ylimääräiset painolaatat. No minähän tietysti sanoin, että ottaa silmän käteen ja katsoo – tai jotain sinne päin. Paino ei myöntänyt virhettään, mutta pudotti hintaa. Rachel oli tyytyväinen, kun hoidin puhumisen hänen puolestaan. Se inhoaa konflikteja ja tekee kaikkensa välttääkseen niitä. Enhän minäkään niistä pidä, mutta kärsisin varmaan enemmän jos joutuisin pitämään suuni kiinni ja hymyilemään. Meitä on niin joka lähtöön.

Ensi maanantaille sovimme toimiston siivouksen ja uudelleenjärjestelyn. Kaikki osaston miehet on hälytetty etukäteen kantamaan laatikoita, koska Rachel ei saa nostaa mitään (kun on raskaana) ja minä olen pieni ja heikko (laiska). Olen kuitenkin tehnyt tarkat piirrustukset siitä, mihin tavarat ovat menossa ja katson mielelläni päältä, että ne löytävät paikalleen. Aivot ovat ihmisen tärkein lihas – tai jotain sinne päin.

Inha amerikka

Tänään nousi työpaikalla hirveä haloo, kun toimitusjohtaja sai käsiinsä organisaation lehden (TEAR Talk) vedokset. Ensimmäinen artikkeli oli hänen mielestään aivan liian amerikkalainen, sopimaton ja hirveä. No sehän piti sitten vaihtaa. En ole onneksi vastuussa sen enempää artikkelista kuin lehden taitostakaan, joka oli ehditty ulkoistaa ennen minun palkkaamistani. Omituisinta tilanteessa oli ehkä se, että toimitusjohtaja on itse amerikkalainen passia ja aksenttia myöten. Ketään muuta ei yhden lehtijutun amerikkalainen näkökulma olisi häirinnyt, mutta minkäs teet. Onneksi löysin tilalle haastattelun filippiiniläisestä ADHD-tytöstä. TEAR Fundia on aikaisemmin syytetty amerikanvastaiseksi, kun julkaisivat jutun jenkkien ns. kehitysavusta ja sen vaikutuksista. Uuden-Seelannin ulkomaanapu on yhtä lailla pientä ja nihkeää, mutta kuitenkin pyytentöntä apua eikä pelkkää bisnestä.

Sain tänään kuulla, miksi työkaverin Rachel jätti työnsä peruskoulun opettajana ja päätyi näin TEAR Fundin markkinointiassariksi. Täkäläiset peruskoulunopettajat joutuvat tekemään niin paljon paperitöitä ja roikkumaan kokouksissa, että työpäivän venyvät 15-tuntisiksi. Palkka on surkea ja joka vuosi paikallinen opetusministeriö määrää uuden teeman, jota opetuksen täytyy ilmentää. Toisin sanoen edellisen vuoden materiaaleja ei voida juuri hyödyntää uudestaan. Ulkoa tulevat määräykset menevät niin pitkälle, ettei opettaja voi esimerkiksi oman harkintansa mukaan vaihtaa tuntien järjestystä vaikka se olisi kuinka järjetön. En nyt tiedä, ovatko Suomen opettajat yhtä ahtaalla. Kertokaahan...

Lapsenvahtina

Viikonlopun lapsenvahtikeikka sujui ihmeen hyvin. Todellisuudessa Sami hoiti suurimman työn, kuten vakoiluleikit ja ruoanlaiton. Minä lähinnä istuskelin sohvalla, luin lehtiä, tiskasin ja siivosin jäljet. Sunnuntaina palasimme kotiin kerrostaloarkeen, jossa on se ihana puoli että sisällä ei palele. Sisällä paleleminen on sappea kiehuttavaa touhua. Saksalainen työkaveri sanoi että kyllä siihen kymmenessä vuodessa tottuu, mutta mulla voi mennä viisitoista. Muistelen, että minua paleli pikkuisen myös saksalaisissa taloissa joskus kun siellä reissasin.

Eilen suunnittelimme Rachelin kanssa yhteisen toimistohuoneen uutta järjestystä. Markkinointitiimin muut jäsenet ovat käyttäneet sitä vuosi jonkilaisena kaatopaikkana kaikelle tarpeettomalle ja tarpeelliselle. Päätimme tyhjentää turhat ja yrittää saada kohta sulkeutuvaan kuukauden budjettiin vielä tilaa muutamalle kaapille. Voi olla hankalaa, kun samalla pitäisi saada mulle uusi printteri (siis sellainen hieno A3-kokoinen, jossa on erilliset värikasetit) ja tilasin jo parilla satkulla toimistotarvikkeita kuten kalliita sprayliimoja, taidepapereita ja puhelimen.

Viisi parasta

Tänään oli ihan kiva päivä. Tässä viisi hyvää syytä:
1. Tukka ei näyttänyt ollenkaan pahalta vaikka jätin sen pesemättä, kun aamulla väsytti.
2. Sain tehtyä mukavasti töitä ja hyvää, rehellistä palautetta.
3. Naapuri hukkasi avaimensa ja hengasi meillä. Oli kiva jutella.
4. Käytin muutamaa englanninkielen sanaa, joita en edes tiennyt osaavani.
5. Sami teki sellaisia kanavartaita, että sukat pyöri jaloissa.

Haastan teidät kaikki jakamaan päivänne parhaat palat, viisi kohokohtaa. Siksi, että onnellinen elämä muodostuu mitättömistä asioista ja koska kukaan ei jaksa lukea pitkiä lätinöitä. Tämä meemi ei ole mistään kopioitu, mutta joku on takuulla keksinyt saman jo vuonna hiiri ja henkselit. Kaikki kunnia tuolle pionäärille.

Elokuvaa ja Suomi-elokuvaa

Huhu kertoo, että TEAR Fund oli Afrikassa apuna Constant Gardener -elokuvan teossa. Tämä oli osittain syynä siihen, että koko työpaikan väki kokoontui neljältä iltapäivällä katsomaan kyseistä leffaa alakerran neukkariin. Toimiston vanhemmat leidit saivat tosin etukäteen tissivaroituksen. Tähän yksi 80-kymppinen vapaaehtoistäti vastasi, että "When I was young I used to live next to a brothel. I've seen it all!" Videotykki ei ottanut toimiakseen, joten 20 ihmistä ryhmittyi lopulta pienen telkkarin ääreen. Filmi oli niin pitkäpiimäinen että meinasin nukahtaa. Virallinen mielipiteeni on "hyvin mielenkiintoinen ja polveileva". Elokuvan jälkeen olisin ollut valmis petiin, mutta olin luvannut lähteä Pizza Hutiin muiden mukana. Pizza Hut toimi tutun pizza raxin periaatteella ja söin itseni ähkyyn. Onneksi oli muutakin kuin pitsaa, eikä tarvinnut itse maksaa.

Kotona odotti yllätys - Paulan lähettämä Tyttö sinä olet tähti -dvd!! Olen kaivannut sitä siitä asti kun lähdin Suomesta ja tajusin etten voikaan vuokrata sitä täällä mistään. Varmaan ainoita suomalaisia elokuvia, joista todella olen pitänyt - Nousukauden ja Kivenpyörittäjän kylän lisäksi. Kaurismäki on tietysti loistava omassa pretentious art movie -genressään, mutta mikään ei voita kunnon romanttista komediaa. Se on vähän niin kuin naisten pornoa.